Contacts

Paasikivi-Seura ry.
Paasikivi-Samfundet rf.
Paasikivi Society

Kruunuvuorenkatu 4 (2 krs.)
FI-00160 Helsinki
FINLAND

tel. +358 50 599 3252
Office hours 10:00-13:00

etunimi.sukunimi(@)
paasikivi-seura.fi

Puheenjohtajan blogi

9.8.2017

Tylsää diplomatiaa vai medianäkyvyyttä?

Elämme kansainvälisissä suhteissa aikaa, jossa näyttämisen tarve ja vahva reagointi julkisuudessa sävyttävät toimintaa. Useimmiten viestinnän kohteena tuntuu olevan kotiyleisö. Voi kriittisesti kysyä, koska viimeksi salainen diplomatia ja työskentely hiljaa kulisseissa on tuonut ratkaisuja? Ehkä YK:n turvaneuvoston viimeisin Pohjois-Koreaa kohtaan tehty pakotepäätös on tällainen - mutta ellei sitä olisi syntynyt, olisi se asettanut turvaneuvoston toimintakyvyn todella kyseenalaiseksi. Kulisseissa tehtävä diplomaattien työ ei sosiaalisen median näkökulmasta ole järin riemastuttavaa, mutta sillä on silti ajan saatossa saatu eskaloituvat tilanteet jäähdytettyä ja kriisit ratkaistua. Se, mikä julkisuudessa saattaa tuntua tylsältä, saattaa käytännössä olla silti tehokkainta.

Kesän aikana tapahtui paljon. Kiristynyt tunnelma Pohjois-Koreaan liittyen on kärjistynyt koko ajan ja uhkaileva sanankäyttö on saavuttanut uuden tason. Tehdyt pakotepäätökset iskevät nyt voimakkaasti Pohjois-Korean vientituloihin ja katkaisevat merkittävän osan maan viennistä ja samalla pysäyttävät väkisinkin kaivostoimintaa, energiantuotantoa ja vientisatamien työt. Sellainen aiheuttaa vääjäämättä maassa sisäisten kriisikokousten tarpeen. En tiedä, koska vastaavia pakotteita on asetettu viimeksi mitään maata vastaan. Onko Iran edellinen?

USA vastasi vaaleihin vaikuttamiseen pakotteilla Venäjää vastaan tavalla, jossa on kaksi huomiota herättävää piirrettä. Edustajainhuone ja Senaatti ottivat lehtitietojen mukaan aseman, jossa ilman niiden myötävaikutusta presidentti ei voi lieventää tai poistaa pakotteita. Presidentin toimintakykyä neuvotteluissa rajoitettiin. Toiseksi uudet pakotteet saattavat kiertotietä vaikeuttaa myös EU:n ja Venäjän energiayhteistyötä ja EU reagoikin pakotepäätökseen hyvin varauksellisena. Suomen intresseissä ei mielestäni ole pakotteiden ulottaminen energiayhteistyöhön. Se johtaisi suuriin vahinkoihin ja kierteeseen, josta ulospääsy olisi todella vaikeaa. EU:n kannattaa jatkaa yhä määrätietoisemmin energiaomavaraisuutensa nostamista ja sisäistä yhteistyötä eri maiden energiaturvallisuuden parantamiseksi. Tätä kannattaa tehdä sekä ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi että talous- ja työllisyysperusteilla, mutta tämä ei ole ristiriidassa Venäjän kanssa harjoitettavan energiayhteistyön kanssa. Yhdysvalloilla on oma luonnollinen pyrkimyksensä vahvistaa LNG-kaasun viemistä Eurooppaan, mutta mielestäni kaikille on parasta, että se tapahtuu markkinaperusteisesti - ei poliittisesti. EU sinällään edistää LNG-kaasun saamista uudeksi energiaturvallisuutta parantavaksi vaihtoehdoksi tukemalla terminaalien rakentamista.

Kolmas maininnan ansaitsema kokonaisuus liittyy Itämeren alueen sotilaalliseen aktiivisuuteen. Näyttävyys on täälläkin lisääntynyt ja syyskuu tulee olemaan erityisen näyttävä Venäjän ja Ruotsin suurten sotaharjoitusten ansiosta. Kun Ukrainan kriisi alkoi, pidettiin Suomessa vakauspolitiikan tavoitteena sitä, että Ukrainan kriisi ei laajenisi Itämeren alueelle. Itse kriisi ei ole laajentunut tänne, mutta  ne reaaliset voimat, joiden välisissä suhteissa on kriisin mahdollisuus, ovat nyt täällä entistä näkyvämmin. Vahingon tai epäonnen mahdollisuus on täällä nyt Ukrainasta riippumatta. Vakauspolitiikkaa olisi nyt mahdollisimman avoimesti viestiä sotaharjoitusten sisällöstä, joukoista ja tavoitteista.

Paasikivi-seuran syksy alkaa Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpon UKK-luennolla ja lokakuun kokous on omistettu Afrikka-teemalle. Tervetuloa jäsenkokouksiin!

Matti Vanhanen
Puheenjohtaja
Paasikivi-seura

Suruliputus

Presidentti Koiviston merkitys näkyy tavattoman monella tasolla. Hänestä tuli maltillisen työväenliikkeen vahva edustaja paitsi valtiollisissa tehtävissä myös henkisessä mielessä. Hän edusti veteraanipolvea, joka joutui sodan jälkeen vaatimattomissa oloissa hakemaan elämälleen uran ja teki sen opiskelemalla ja tekemällä töitä. Opiskelu tohtoriksi asti kertoi laajemminkin siitä sosiaalisesta kierrosta, joka Suomessa oli mahdollista - hän oli tämän kierron eräs hienoimmista esimerkeistä. Tämä kierto lopulta eheytti myös Suomea ja moni koki aidosti, että Koiviston valinta tasavallan presidentiksi vuonna 1982 oli tämän kehityksen lopullinen huipennus.   

Sain olla presidentin valitsijamiehenä eduskunnassa tuolloin pidetyssä kokouksessa ja muistelen selkeän valinnan olleen työväenliikkeen edustajille todella henkisestikin erittäin merkittävän. Hän oli syvän kansan suosikkiehdokas.  Saimme hyvän, harkitsevan ja taitavan presidentin.   

Tasavallan presidenttinä hän jatkoi edeltäjänsä Urho Kekkosen linjaa kaikessa olennaisessa. Suuri kuva oli, että hän pala palalta pyrki kasvattamaan kansainvälistä liikkumatilaamme - huolehtien samalla luottamuksellisesta suhteestamme Neuvostoliittoon. Hän ylläpiti tiivistä yhteyttä myös Yhdysvaltoihin ja hänen kaudellaan luottamuksellinen yhteistyö, myös sotilassektorilla, kasvoi Yhdysvaltojen kanssa. Euroopan neuvoston jäsenyys ja jäsenyys Euroopan unionissa, olivat hänen kautensa tuloksia. Nykyinen kansainvälinen asemoitumisemme ja suhdeverkosto, jossa toimimme, on kaikessa olennaisessa perua hänen kaudeltaan.   

Koiviston roolia parlamentarismin edistämisessä on aiheesta korostettu. Hänhän ei koskaan itse pyrkinyt parlamentaarikoksi, mutta hän sisäisti parlamentarismin. Hän ehkä hyödynsikin parlamentarismia puolustaessaan asemaansa pääministerinä kriittisinä hetkinä. Tämä määrätietoinen asennoituminen luultavasti kasvatti myös hänen suosiotaan vuoden 1982 vaaleihin. Hänen aikanaan ei muistaakseni tehty perustuslaissa muutoksia valtioelinten keskinäisiin suhteisiin, mutta toiminnallaan hän loi pohjaa vuoden 2000 perustuslakiuudistukselle. Keskusteluissamme pääministerikaudellani hän aina välillä palasi näihin muutoksiin eikä mielestäni ollut varma oliko kaikki presidentin vallan karsinta tarpeen. Hän korosti ulkopolitiikassa historiatietoisuuden ymmärtämistä.   

Presidentti Mauno Koivisto osasi omalla hetkellään arvoihinsa, tietoihinsa ja harkintaansa nojaten johtaa maata ajassa ymmärrettävällä ja laajasti hyväksytyllä tavalla. Hän jätti Suomen sellaisena, josta sodasta kotiutuneet nuoret varmasti unelmoivat.

Presidentti Mauno Koiviston, kunniajäsenemme, elämäntyötä ja muistoa kunnioittaen.

Matti Vanhanen
puheenjohtaja
Paasikivi-Seura ry

Kuohuva vai kehittyvä Eurooppa

Kuluvan kevään mittaan paneudumme Paasikivi-seurassa kahteen teemaan:
Valko-Venäjään ja Kuohuvaan Eurooppaan.

Valko-Venäjältä on pitkin talvea kantautunut uutisia, mutta vähän tietoa, mitä oikeasti tapahtuu. Maan ja Venäjän suhteet ovat keskustelussa. Venäjän tavoitteena on lehtitietojen mukaan saada uusi lentotukikohta Valko-Venäjän alueelle. Viime viikonloppuna maassa pidätettiin kymmeniä mielenosoituksiin osallistuneita. Syksyllä maiden kesken järjestetään yhteinen Zapad-2017 sotaharjoitus, jota varten Valko-Venäjälle kuljetetaan lehtitietojen mukaan yli 4000 junanvaunullista materiaalia. Harjoitus toistuu täällä lännessä joka viides vuosi.

Ei tarvitse olla ennustaja, kun arvioi, että syksyllä myös Suomessa kiinnitetään paljon huomiota tuohon harjoitukseen ja Valko-Venäjän asemaan. Paasikivi-seurassa pyrimme nyt huhtikuussa lähestymään teemaa. Maa on lähellä meitä. Minskiin on hieman pidempi matka Helsingistä kuin Ouluun, mutta lähellä se on ja meillä on valitettavan vähän tietoa ja tuntemusta maan tilanteesta. Toivottavasti saamme myös jäsenistöltä kokouksessamme päivitystä siitä, mitä pinnan alla tapahtuu.

Toukokuun alussa kokoonnumme teemalla "Kuohuva Eurooppa". Tuolloin Brexit päätös on saatu tehtyä kanaalin molemmilla rannoilla ja jotakin on myös julkistettu neuvottelutavoitteista. Ranskan presidentinvaalien toinen kierros on järjestetty 7.5. ja Saksa valmistautuu syksyn liittopäivävaaleihin. Niitä edeltävät useat osavaltiovaalit. EU:n Turkki-suhde on edennyt lähes huutoasteelle.

Myönteistä on se, että EU-johtajat saivat yhteisen "juhlapuheen" aikaan unionin 60-vuotisjuhlassa Roomassa. Yhteinen julistus on pienin yhteinen nimittäjä sille, mitä nyt voitiin sanoa unionin painotuksista ja tavoitteista.

Julistuksen ylivoimaisesti arvokkain osa muodostuu sen nelikohtaisesta osasta, joka on juonnettu lauseella: "Näinä muutoksen aikoina, tietoisina kansalaistemme huolenaiheista, sitoudumme Rooman agendaan ja lupaamme tehdä työtä seuraavan hyväksi:"

Neljä kohtaa kuvaavat tulevaisuuden painopisteitä.

1) Turvallinen ja suojattu Eurooppa. Tässä osiossa on kyse kansalaisten turvallisuudesta, liikkumisen vapaudesta, hyvin hoidetuista ulkorajoista, kansainvälisten normien mukaisesta muuttoliikepolitiikasta ja työstä terrorismia vastaan.

2) Vauras ja kestävästi kehittyvä Eurooppa. Kohta korostaa sisämarkkinoiden kehittämistä, "entistä vahvempaa yhteistä rahaa" ja talouksien lähentymistä toisiinsa. Kohta nostaa esille myös energian saannin turvaamisen ja ympäristön puhtauden.

3) Sosiaalinen Eurooppa.

4) Vahvempi Eurooppa globaalistuneessa toimintaympäristössä. Tämä osa korostaa unionin arvoja ja sitoutumista monenväliseen järjestelmään. Lähialueista se mainitsee Lähi-Idän ja Afrikan. Kohta käsittelee myös puolustusulottuvuutta: "unioni, joka on valmis ottamaan lisää vastuuta ja tukemaan kilpailukykyisemmän ja yhdentyneemmän puolustusteollisuuden rakentamisessa". Naton suuntaan julistus luo määrittelyn siitä, että unionin puolustusta kehitetään "yhteistyössä ja täydentävästi Naton kanssa".

Julistus määrittää lopussa suuren tavoitteen kehitystyölleen: "Haluamme unionin, joka on suurissa kysymyksissä suuri ja pienissä pieni".

EU:n komissio julkaisi paljon huomiota saaneen viiden vaihtoehtoisen tulevaisuuden suunnan määrittäneen keskustelupaperin. Todellinen kehitys lienee noiden vaihtoehtojen sekoitus.

Lähiaikoina komissio tuo erilliset paperinsa huhtikuussa sosiaalisesta kehityksestä, toukokuussa yhteisen rahan kehittämisestä ja kesäkuussa puolustuksesta ja EU:n rahoituksen tulevaisuudesta. Lähtökohtana Rooman julistuksen painotuksissa ja myös komission pohdinnoissa on ollut, että perussopimuksen muutoksia edellyttäviä suunnitelmia ei laadita. Unionin sisäinen tilanne on siksi repaleinen, että pienintä yhteistä nimittäjää tuskin on mahdollista löytää asioista, jotka vaatisivat kansalliset ratifioinnit. 

Puolustuksessa vaikea rajalinja on Naton suunnassa. Haluavatko varmasti kaikki Natomaat edistää myös unionin sisällä tapahtuvaa puolustusulottuvuuden kehittämistä samalla kun Naton sisällä tutkitaan suurennuslasilla USA:n sitoutumista ja vaatimuksia ja seurataan Turkin liikkeitä. Yhteisen rahan kehittämisessä vaikein rajalinja liittyy yhteisvastuun käsitteen ympärille.

Kevään kuluessa viime vuosien apaattinen ilmapiiri unionin ympärillä saattaa kääntyä. Hollannin vaaleissa Wildersin puoletta ei äänestänyt 87 prosenttia kansalaisista vaan suurimman paikan piti pitkän hallitusvastuun jälkeen liberaali hallituspuolue. Saksassa kevään ensimmäisissä osavaltiovaaleissa liittokanslerin CDU voitti vaalit ja entä jos Ranskassakin määrätietoinen enemmistö asettuukin Eurooppa-myönteisen ehdokkaan taakse. On mahdollista, että skeptinen EU-vastainen liikehdintä ei enää määritäkään asialistaa, vaan enemmistö ryhtyy tekemään sitä omilla ehdoillaan.

Matti Vanhanen
puheenjohtaja
Paasikivi-Seura

 

Aatteet yli rajojen

Erkki Raatikainen kirjoitti aikanaan otsikolla "Raju on ajan riento". Se kuvaa hyvin tämän hetken maailmaa. Paasikivi-seura järjestää vuosittain 8-9 luentoiltaa keskusteluineen ja tällä hetkellä ajankohtaisia aiheita olisi jonossa paljon enemmän kuin pystymme käsittelemään.

Erilaiset arvomaailmat ja aatteelliset ideat ovat aina vaikuttaneet maailman kehitykseen. Liian usein me taidamme arvioida kehitystä pohtimalla, mitä yksittäiset maat ja niiden johtajat ovat tekemässä. Hedelmällisempi tarkastelukulma saattaa joskus olla tarkastella valtioiden rajojen yli menevien virtausten luonnetta.

Pieni maa on aina nojannut siihen, että sääntöihin, sopimuksiin ja yhteisiin järjestöihin nojaamalla saamme vakautta ja rauhaa. Tällä hetkellä tämä ajattelu ei ole valtavirrassa. Kansainvälisen rikosoikeuden asemaa haastetaan, YK ei vetoomuksillaan vaikuta, Etyj:n periaatteita on tuoreeltaan Krimillä rikottu ja EU on pakolaisaallon jäljiltä sisäisesti hajanaisempi kuin haluamme tunnustaa.

Aallon harjalla sitä vastoin ratsastaa kansallinen individualismi. Yhdysvaltojen vaalien pääsanoma oli USA ensin. Brexit-äänestyksen tulos kertoi samasta hengestä. Itävallan tuore presidentinvaaliasetelma kertoi samasta. Huhtikuussa ranskalaiset menevät vaaliuurnille äänestämään samasta. Ja mitä onkaan Venäjän identiteetin rakentaminen: siinä korostuvat täsmälleen samat teemat.

Oma historiallinen paradoksinsa on se, että vuodet globalisaation kritiikkiä esittäneet tahot - vastustaessaan ylikansallisen kapitalismin lieveilmiöitä - tekivät taustatyötä ja mielipidevaikuttamista, jota nyt protektionismia keppihevosenaan käyttävät hyödyntävät puhuessaan oman maansa tuotannon ja työpaikkojen puolustamisesta muita vastaan. Ja keräävät sillä globalisaatiosta ja robotisaatiosta kärsivien ihmisten äänet.

Oma luku ajastamme on omistettava fundamentaalisille ääriliikkeille, jotka ammentavat kannattajia ja itsemurhakanditaatteja  yllytyksen ja uskonnon sekoituksella. Terrorismi on johtamassa kansalaisten vapauksia korostavat kehittyneet yhteiskunnat vahvistamaan kontrollia ja kansalaisten vahtimista. Vaaka kollektiivisen turvallisuuden ja yksilön vapauksien välillä kallistuu piiru piirulta valvonnan ja sen edellyttämien kontrollioikeuksien suuntaan. Tämäkään kehityspiirre ei tule jäämään vaille vastavaikutusta, sillä ihmismielellä on taipumus puolustaa vapauttaan.

USA:n vaalien jälkeen on paljon arvuuteltu USA:n ja Venäjän tulevien suhteiden kehitystä. Kun tästä otsikosta riisuu pois kaiken ennakkoluuloisen paheksunnan jäljelle jää perimältään hyvin yksinkertainen asetelma. Meille kaikille olisi onneksi, mikäli näiden kahden maan suhteet kehittyisivät positiivisesti ja voisimme palata askeleita sääntöperäisyyden suuntaan. Johtuen Venäjän viime vuosien politiikasta ja Trumpin lausunnoista, ennakkoluuloille paluusta suurvaltojen maailmaan etupiireineen on jonkin verran katetta. Paras hillike tälle olisi se, että me ulkopuoliset pääsisimme mahdollisimman lähelle näitä keskusteluja. Itsestään selvää on, että ylläpitämällä poliittista vuoropuheluamme sekä Venäjän että USA:n kanssa, voimme osaltamme tehdä työtä pienten maiden ymmärtämisen hyväksi.

Keväällä järjestämme illan työotsikolla "Kuohuva Eurooppa". Ajoitamme sen heti Ranskan presidentin vaalien jälkeiseen aikaan, jolloin myös Yhdistyneet kuningaskunnat on jättänyt virallisen eroanomuksensa unionille. Seuramme jäsenillä on valtava sekä historian kokemus että historian osaaminen. Meillä kaikilla on käsitys, millaiset voimat ja millainen dynamiikka eri historian vaiheissa ohjasi maanosamme kehitykseen niinä vuosisatoina, jolloin eri kokoonpanoilla suurvallat vaihtuvine konstellaatioineen hallitsivat Euroopan ja se ihmisten kohtaloita. Britannia, Ranska, Venäjä, Itävalta-Unkari, Saksa ja Preussi, Italia ja kauan sitten Ruotsi ja Tanskakin - kaikilla niillä on ollut vahva roolinsa - lähinnä sotien sytyttäjinä. Paluu EU:n vaihtoehtona suurvaltojen Eurooppaan olisi pähkähullua. Euroopan hulluja vuosia on ollut vuosisatojen saatossa - taustalla on yleensä aina ollut jokin aatevirtaus tai ideologia, joka on ylittänyt rajat ja hallinnut ihmisten mieliä. Tällaista aikaa me taidamme taas elää. Mutta koskaan vallankumousten tukena ei ole ollut nykyisen kaltaista viestinnän verkostoa, jossa kuka hyvänsä voi saada viestejään läpi ja osallistua lumipallon tavoin kasvaviin protestien ja paheksuntojen aaltoihin, joita lopulta kukaan ei kykene ohjaamaan. Käy helposti kuten brexit-äänestyksessä. Ei-rintaman näkyvin hahmo ja aatteellinen palopuhuja ja sytyttäjä ilmoitti tuloksen saavuttua, että hän on tavoitteensa saavuttanut ja jättää politiikan ja siirtyy syrjään.

Tällaisen myllerryksen vastapainona tarvitaan pitkäjänteistä, tylsää ja usein hidasta perinteistä diplomatiaa - jopa salaista diplomatiaa - jolla pyritään välttämään ongelmien paisumista valtioiden tai niiden johtajien välisiksi kunniataisteluiksi ja tarjota eri osapuolille kompromissitapoja, joissa kukaan ei menetä kasvojaan. Tällainen tylsä toimintatapa ei useinkaan synnytä sankareita eikä nostata tykkäysten määrää sosiaalisessa mediassa.

Talven 2017 terveisin

Matti Vanhanen
puheenjohtaja

Syksy käynnistyy selonteolla

Maamme hallitus antoi ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsittelevän selontekonsa eduskunnalle kesäkuussa. Tällä kertaa vaalikauden selonteosta puuttui puolustuksen kehittämistä koskeva osuus. Sen hallitus antanee syyskaudella. Puolustusministeri Jussi Niinistö pitää seurallemme UKK-luennon ja sitä seuraava keskustelu antanee mahdollisuuden myös kerätä arvioita tulevan selonteon painotuksista. 

Syksyn keskustelulle sävyä syntyy myös Venäjän keskustelualoitteesta liittyen Itämeren turvallisuuteen. EU:n harvoin päivitettävä ns. globaalistrategia tulee unionin käsittelyyn. Tämä strategia vastaa meidän selontekoamme, mutta kiinnostusta lisää se, että edellisestä strategiasta on jo vuosikymmen. Nyt Ison-Britannian eroprosessi antaa oman sävynsä unionin sisäisille keskusteluille. 

Brexitin seurauksista eräs mielenkiintoisin on, miten se vaikuttaa valtioiden keskinäiseen dynamiikkaan.  Oma ennakointini on, että britit haluavat Venäjän tavoin enemmän keskustelua suoraan Berliinin ja Pariisin kanssa kahdenvälisesti kuin unionin instituutioiden kanssa. Saksan ja Ranskan valinnasta riippuu palataanko Euroopassa suurvaltojen Eurooppaan vai säilyttääkö unionin neuvoston pöytä keskeisen roolinsa maanosamme politiikan määrittelyssä. 

Syksyn seurattaviin asioihin kuuluu luonnollisesti Yhdysvaltain vaalit ja niiden vaikutus USA:n asennoitumiseen yhteistyöhön Euroopan kanssa. Ehdokkaiden linjapuheissa eristäytyminen ja yhteistyö olivat suuret erottavat tekijät. Itse politiikan sisällön erot ovat harvoin kuitenkaan niin musta-valkoisia kuin mitä vaalisloganit ennakoivat.

Matti Vanhanen
puheenjohtaja
Paasikivi-Seura

Keskustelun kevät

Maailma ympärillämme on rakoilemassa tavalla, jota emme ole pitkään aikaan nähneet. Turvapaikanhakijat, Venäjän rajan vuoto, Ukrainan kriisi, pakotteet, Syyrian sodan laajeneminen, Brittien kansanäänestys, EU:n sisäisen yhtenäisyyden heikkeneminen jne. ovat yksittäisiä kaikkien tuntemia ilmiöitä. Yhdessä ne muodostavat herkän kokonaisuuden, jossa tekoa seuraa vastateko.

Tässä ympäristössä maamme hallitus laatii kautensa ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa, jota sitten seuraa puolustusselonteko. Valmistelua seuraamaan on asetettu myös parlamentaarinen työryhmä.

Olen varma, että tulemme tänä keväänä olemaan mukana poikkeuksellisen laajassa ja monipuolisessa ulkopoliittisessa keskustelussa. Voidaan hyvin sanoa, että historia ei todellakaan ole päättynyt, eikä ulkopolitiikka ole muuttunut teoriaksi.

Omalta osaltani annan panokseni tähän keskusteluun kirjallani Ulkopolitiikkaa, joka on vapaasti luettavissa myös täällä Paasikivi-Seuran sivuilla olevasta linkistä. Kirja on henkilökohtainen päivitykseni. Paasikivi-Seuran ja maakunnallisten seurojen tilaisuuksissa tarjoutuu kevään aikana monipuolisesti mahdollisuus ajankohtaiskeskustelujen käymiseen. Käytetään tämä mahdollisuus hyväksi!

Ulkopolitiikkaa -kirja, Matti Vanhanen 
Omakustanne. Julkaistu 3.2.2016.

Matti Vanhanen
puheenjohtaja
Paasikivi-Seura

Puhe Valkeakosken seudun Paasikivi-seuran 30 -vuotisjuhlassa 26.9.2015

Arvoisa juhlayleisö

Luin tuoreeltaan Raija Orasen kirjan Paasikivestä. Tämä faktassa pitäytyvä, mutta siihen inhimillistä fiktiota tuova kirja tuo silmien eteen itsenäisyytemme ensimmäiset vuosikymmenet ja sodan kuin nopeutetussa elokuvassa. Se kertoo pienestä suuntaansa hakevasta maasta, joka hädän hetkellä joutui huomaamaan, että apua ei tule mistään ja omat suhteet suureen naapurimaahan olivat jääneet vuosien kuluessa täysin hoitamatta. Ja oman puolustuksen rakentaminen oli retuperällä. Tämä puhe ei ole tarkoitettu kirja-arvosteluksi, mutta suosittelen kirjaa elävästä historiasta kiinnostuneille.

Tuolloin huonon politiikan korvasi erityisesti Talvisodan ratkaisevina viikkoina armeijan torjuntataistelu. Se antoi poliittiselle johdolle aikaa tuskailla sen kanssa, koska tunnustetaan sen hetkiset tosiasiat siitä, että ollaan yksin, apua ei saada eivätkä omat voimat kauaa kestä. Koko asetelmaa kannaltamme heikensi vielä poliittisen johdon keskinäiset mielipide-  ja analyysierot tilanteesta. Kyky ylläpitää luottamuksellista yhteyttä kannaltamme tärkeisiin maihin oli heikko. Nuorella valtiolla ulkopolitiikan hoito oli harjoittelua - ja sitä yritettiin tehdä vasta hädässä.

Sodan kokemukset reaalipolitiikasta, voimapolitiikasta ja geopolitiikasta iskostuivat Mannerheimin, Paasikiven ja myöhemmin myös Kekkosen kautta vuosikymmeniksi asetelmaksi, jossa pyrittiin noudattamaan status quo:a. Kekkosen vuosikymmeninä sen puitteissa askel askeleelta edettiin läntisen taloudellisen integraation suuntaan. Taloudellinen yhteistyö oli muurinmurtaja, jonka rinnalla luonnollisesti myös poliittinen liikkumatila asteittain lisääntyi. Tämä tie oli meille äärimmäisen pitkä ja matkan varrella Neuvostoliittokin hajosi. Silläkin oli vaikutusta asemaamme.

Ylipäätään kannattaa panna merkille kansainvälisen politiikan vaikutukset historiamme kaikkiin valtiollisiin merkkitapahtumiin. Napoleonin sodat loivat tilan autonomisen Suomen synnylle. Venäjän ja Japanin sodan ajoilla oli heijastuksensa yksikamarisen eduskunnan synnylle, ensimmäisellä maailmansodalla ja Venäjän vallankumouksella itsenäistymisellemme, toisella maailmansodalla puolueettomuuspolitiikkamme syntyyn. Neuvostoliiton hajoaminen synnytti koko Eurooppaan uuden tilanteen. Millaista aikaa elämme parhaillaan - sen historia vasta piirtää kunnolla näkyviin.

Paasikiven rooli oli keskeinen Tarton rauhanneuvotteluissa 20-luvun alussa ja uudelleen toisen maailmansodan edellä ja sen aikana eri neuvotteluissa Neuvostoliiton kanssa. Nämä kokemukset johtivat siihen, että hän edusti presidenttikaudellaan politiikkaa, joka otti huomioon sodan kokemukset, Neuvostoliiton vahvuuden, rauhansopimuksen, YYA-sopimuksen ja oli tässä kaikessa äärireaalipoliitikko. Niissä olosuhteissa.

Kekkonen taas sodan alkuvaiheissa oli äärimmäisen tiukalla linjalla eikä hyväksynyt myönnytyksiä. Sodan kuluessa hänen analyysinsa sodan lopputuloksesta ja Saksan häviämisestä muuttui ja hänkin omaksui Paasikiven suuhun laitetun toteamuksen: "Kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen". Kekkonenkin omaksui Neuvostoliiton "legitiimit turvallisuusintressit" Leningradin lähellä, jota myös Mannerheim oli aina vanhana venäläisenä kenraalina tuonut esille.

Kannattaa muistaa se, että yksinäinen asemamme ei kovin nopeasti muuttunut. Vielä Pariisin rauhansopimusta määrättäessä Suomi joutui toteamaan, että se ei saanut "neuvotteluissa" tukea mistään.

Suomen YK-jäsenyys ja jäsenyys Pohjoismaiden neuvostossa 50-luvulla käynnistivät asteittaisen kehityksen, jolla oli selvä suunta. Meidän piti päästä normaaliin kansainväliseen yhteyteen. Tämä tie huipentui 90-luvulla Suomen EU-jäsenyyteen.

Nyt kun hyppään nykyhetkeen, niin mikä on asemamme. Me olemme laajasti ja syvästi mukana kansainvälisessä yhteistyössä. Kuulumme lähes jokaiseen verkostoon, minkä kuvitella saattaa Natoa lukuun ottamatta. Sotilaallisen vakauden säilyttäminen Itämerellä tai ainakin sen pohjoisosissa onkin tärkein jäljellä oleva opetus Mannerheimin, Paasikiven ja Kekkosen ajoista. 

Kun tulin reilun neljän vuoden poissaolon jälkeen takaisin eduskuntaan viime keväänä havaitsin, että eräänlainen henkinen erkaantuminen Venäjästä on silmiinpistävää. Yhä vähemmän on ihmisiä, jotka ovat aidosti tehneet töitä Venäjän tai Neuvostoliiton kanssa. Luonnehtisin, että monet eivät enää edes välitä Venäjästä johtuen sen politiikasta.Yhteydenpito on rajallista johtuen myös Ukrainan kriisiin liittyvistä sanktioista. Onko tässä jotain samaa itsenäisyytemme varhaisiin vaiheisiin verrattuna? Ja kuitenkaan Venäjä ei ole mihinkään kadonnut. Tuossa se on rajamme takana yhä. Siellä on jälleen kerran hallitus, jonka johdolla Venäjä harjoittaa erilaista politiikkaa kuin lähimmät viiteryhmämme tekevät. Venäjän linja on kannaltamme ongelma, mutta se ei poista Venäjää naapuristamme. Sen kanssa on elettävä.

Oman armeijamme tilanne sotaan jouduttaessa ei ollut häävi, mutta kansalaisten yhteinen tahto oli korvaamaton. En tässä puheessa arvioi, millainen nykyarmeijamme tilanne on, mutta sen sijaan pohdin kysymystä avun saannista.

Arvelen, että 30-luvun lopussa ongelmia oli monia. Suurvaltojen väliset sopimukset ja toisaalta niiden välillä olleet intressiristiriidat johtivat asetelmaan, jossa Suomen asema tai Suomen tukeminen eivät olleet selviä asioita. Tilanteen monimutkaisuutta kuvannee se, että lopulta Neuvostoliitto taisteli Suomea vastaan myös USA:n antamalla tuella. Suomen oma linja ei myöskään ollut kirkas ja yhteydenpito kannaltamme keskeisin maihin ei ollut riittävällä tasolla eikä riittävän pitkäjänteistä, jotta aito luottamus olisi voinut syntyä. Iso-Britanniakin julisti meille sodan. Erityisesti Ruotsilta kaivattiin apua ja sitä eri muodoissa saatiin paljon, mutta pitkin 30-lukua monet suomalaiset olivat työskennelleet sen puolesta, että Ruotsisuhde heikkenisi. Nykymittarilla arvioisin, että 30-luvulla ulkopolitiikkamme ei ollut selkeää, viestit täältä olivat usein ristiriitaisia - esittäjästä riippuvia - ja johdonmukaisuutta puuttui. Eräs lopputulos tästä oli se, että Talvisodan ratkaisevan vaikeina viikkoina jouduttiin toteamaan, että tarvittavaa tukea ei tule mistään. Illuusioita ehkä saatavasta avusta oli ilmassa, mutta ne eivät pohjautuneet realistiseen tilannearvioon.

Nykymaailmassa tämä kuvio on erilainen. Uskon, että hankintamielessä asemamme on nyt vahva. Hankintojen suhteen puolustusvoimat on tehnyt pitkäaikaista yhteistyötä ja väylät ovat olemassa. Yhteistyökumppaneiden saamisen näkökulmasta läntinen Eurooppa on poliittisesti ja taloudellisesti yhdentynyt ja ei ole samaa vihollisuuksien ja intressiristiriitojen kehikkoa, jossa 30-luvun lopussa elettiin. Asetelma on selkeämpi ja paljon turvallisempi.

Puhuttaessa sotilaallisesta avusta meillä keskustelu yleensä aina päätyy Natoon. Nyt avaan keskustelua kuitenkin hieman toisesta näkökulmasta enkä tässä puheessa arvioi Natosuhdettamme. Sen haluan kuitenkin sanoa, että samalla tavalla kuin turvallisuuskeskustelussa ei saa koskaan unohtaa Venäjää, ei saa myöskään unohtaa Natoa. Molemmat muokkaavat turvallisuusympäristöämme.

Keskusteltaessa EU:n mahdollisesta puolustuksesta lopputulos on yleensä aina toteamus, että EU:lle ei rakenneta Naton kanssa päällekkäistä järjestelmää ja että Nato on sen jäseninä oleville EU-maille yhteisen puolustuksen väline. Olin niissä perussopimusneuvotteluissa mukana, joissa monet Natomaat yksiselitteisen selvästi halusivat kirjata tämän näkyviin myös unionin perussopimukseen - ja siellä se nyt seisoo. Ja kaiken lisäksi linjaus on ymmärrettävä.

Omassa keskustelussammekin EU:n puolustusulottuvuutta tarkastellaan yleensä aina siitä lähtökohdasta käsin, että voisiko EU perustaa oman armeijan. Ei osata ajatella sitä, että yhteinen puolustus saattaa tulevaisuudessa olla muutakin kuin kiinteä yhteinen armeija - se voi mielestäni olla myös kansallisten armeijoiden ryhmittymistä yhteiseen puolustukseen.

Mitä unionin perussopimus sanoo tähän liittyen?

Perussopimuksessa todetaan tavoitteena olevan: "asteittain määriteltävän yhteisen puolustuspolitiikan, joka voi johtaa yhteiseen puolustukseen". Puolustuspolitiikka on maallikkokielellä sanottuna lähinnä yhteistyötä materiaalikysymyksissä. 

Sopimuksella jäsenmaat ovat myös sitoutuneet: "jäsenmaat sitoutuvat asteittain parantamaan sotilaallisia voimavarojaan".

Tärkeä kappale on seuraava: "Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissä olevin keinoin YK:n peruskirjan 51 artiklan mukaisesti. Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenmaiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen. Tämän alan sitoumusten on oltava Pohjois-Atlantin liiton puitteissa tehtyjen sitoumusten mukaisia ja Pohjois-Atlantin liitto on jäseninään oleville valtioille edelleen niiden yhteisen puolustuksen perusta ja sitä toteuttava elin."

Tästä kappaleesta kannattaa nostaa neljä asiaa esille. Yksi oli jo edellä mainitsemani linjaus, että unioni ei rakenna kilpailevaa järjestelmää Natolle. Toinen on se, että tämä ei muuta sotilaallisesti liittoutumattomien maiden asemaa elleivät ne itse sitä halua. Kolmas on se, että velvollisuus auttaa hyökkäyksen kohteeksi joutuvaa on oltava linjassa Naton asiasta lausuman kanssa. Neljäs on kuitenkin ylivoimaisesti tärkein: tämä on vahva 28 jäsenmaan keskinäinen sitoumus toisilleen auttaa hätään joutunutta. Kyseessä on poliittinen sitoumus ilman sotilasliitolle ominaista organisaatiota tai päätöksentekomekanismeja. Mutta toisaalta voidaan sanoa, että ei Natokaan ryhdy mihinkään ellei siellä vallitse keskinäistä solidaarisuutta ja poliittista tahtoa auttaa hyökkäyksen kohteeksi joutunutta. 

Puheeni kannalta kuitenkin olennaisin perussopimuksemme määräys kuuluu seuraavasti:

"Yhteinen turvallisuus ja puolustuspolitiikka voi johtaa yhteiseen puolustukseen, jos Eurooppa-neuvosto niin päättää, ja jos jäsenvaltiot Eurooppa-neuvoston suosituksesta hyväksyvät päätöksen valtiosääntöjensä asettamien vaatimusten mukaisesti."

Tästä artiklasta on syytä nostaa esiin monta huomiota. Ensiksi on erittäin tärkeää, että olemme luoneet valmiin perussopimustasoisen juridisen menettelyn, jolla kriisitilanteessa niin haluttaessa voidaan siirtyä yhteiseen puolustukseen. Eurooppa-neuvostolla eli huippukokouksella on valta yksimielisellä päätöksellä ottaa tämä askel ja toteutuakseen se vaatii nopeat kansalliset käsittelyt - ei kuitenkaan aikaa vievää valtiosopimusten ratifiointia. Syksyn 2008 talouskriisiin joutuessamme ja sen jälkeen eurokriisin kohdalla havaittiin se, että perussopimus ei tuntenut tällaista talouskriisiä ja unionilta puuttui paitsi kriisirahastot myös päätöksentekomandaatti vastata kriisiin. Sen seurauksena ensimmäiset tärkeät päätökset neuvoteltiin EU:n puitteissa, mutta päätökset tehtiin tosiasiassa jäsenmaiden päätöksinä - ei unionin päätöksentekona. Kriisivuosien aikana järjestelmät saatettiin tasolle, jossa niiden pitää olla.

Sotilaallisessa kriisissä ei tietysti olisi aikaa juridiikkaa säätää - siksi on arvokasta, että tämä perusartikla on olemassa. Sen sisältöä ei ole onneksi missään tositilanteessa tarvinnut testata.

Tätä pykälää on aina tulkittu osana unionin finalite - keskustelua, Siinä ajattelutapa on, että vähitellen puolustuspoliittinen yhteistyö tiivistyy niin paljon, että sitten kaiken ollessa kypsää, voidaan tehdä tällainen syvään yhteistyöhön johtava päätös yhteisestä puolustuksesta, joka rakentuisi yhteisen armeijan ympärille. En ole varma tulemmeko tätä näkemään koskaan viitaten mm siihen mitä Naton tehtävästä on sanottu.

Haluaisin nostaa kuitenkin tähän tulkintamaailmaan reaalielämästä lähtevän tulkinnan.

Jos jokin jäsenmaa joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Mitä tapahtuisi? Olen varma, että unionin toimielimet olisivat välittömästi koolla. Jos kyseessä olisi Natomaa, kokoontuisi Nato luonnollisesti ja päättäisi toimenpiteistään. Mutta siinäkin tilanteessa uskon, että EU-linjaisi myös diplomaattiset ja taloudelliset toimet tilanteessa. Mentäisiin luultavasti äärimmäisiin taloudellisiin pakotteisiin ja käynnistettäisiin laaja diplomaattinen toiminta tilanteen ratkaisemiseksi.

Mutta pidän luultavana, että hyökkäyksen kohteeksi joutuva jäsenmaa vetoaisi tähän artiklaan ja esittäisi, että Eurooppa-neuvosto päättäisi jäsenmaiden ryhmittämisestä yhteiseen puolustukseen, jonka käsitteen alla kaikki diplomaattiset, taloudelliset ja jäsenmaiden sotilaalliset toimet suunniteltaisiin.

Ihmettelisin, ellei tällaista esitystä tehtäisi ensimmäisenä päivänä. Jos Suomi olisi ollut marraskuun lopussa 1939 EU:n jäsen, meiltä olisi varmasti lähtenyt välitön esitys Eurooppa-neuvoston puheenjohtajalle.

Käsite "yhteinen puolustus" ei kerro, millaisia sotilaallisia voimavaroja kunkin jäsenmaan olisi osoitettava. Saattaa olla, että joku vastustaisi päätöstä ja yksikin vastustava ääni estäisi päätöksenteon. Siinä mitattaisiin solidaarisuuden astetta. Jos päätös tehtäisiin, syntyisi valtava urakka miettiä, millaiseen yhteiseen puolustukseen ja miten organisoiden jäsenmaat ryhmittyisivät.  On helppo eritellä millaisia mahdollisia vaikeuksia meillä olisi asennoitua tilanteeseen riippuen siitä, onko konflikti etelässä, pohjoisessa vai idässä. Mutta se on hyvä tiedostaa, että ensimmäisellä kerralla tehty linjauksemme asemoisi meidät myös tulevaisuuden mahdollisiin konflikteihin. Ja jos hyökkäys kohdistuisi meihin, uskon, että pyytäisimme tämän artiklan käyttöönottoa.

Minulla ei ole vastauksia siihen, miten unionin jäsenmaat tai me menettelisimme, mutta siitä olen varma, että sodan syttyessä Eurooppa-neuvoston soikea pöytä olisi yksi pääareenoista, jossa mekin olisimme kantamassa vastuusta perussopimuksen artiklasta, jossa olemme sitoutuneet velvollisuuteen antaa apua.

Nostin tämän kysymyksen esiin, koska tosielämän maailmassa me joutuisimme tämänkaltaiseen kysymyksenasetteluun vaikka unionilla ei ole armeijaa. Itse asiassa Suomen intressissä olisi käydä komission puheenjohtaja Junckerinkin ääneen pohtimaa puolustuskeskustelua - ei niinkään EU:n armeijan näkökulmasta - vaan jäsenmaiden ja niiden kansallisten armeijoiden yhteistoiminnan näkökulmasta ja siitä, miten EU Naton rinnalla tai ilman Natoa eri tilanteissa reagoisi.

EU on usein joutunut kriisitilanteissa päivittämään toimintaansa ja mikäli sotilaallinen kriisi osuisi joskus jonkun EU-maan kohdalle, luultavasti tällainen kriisi pakottaisi EU:n muutamassa päivässä ratkaisemaan, millä tavalla unioni unionina ja jäsenmaat toisilleen, vastaavat perussopimuksen antamasta suunnasta. Kriisit ovat itse asiassa muokanneet unionin todellista toimintaa enemmän kuin perussopimusmuutokset. Finanssikriisi ja hetkeä myöhemmin joidenkin euromaiden velkakriisi muokkasivat sekä yhteistoimintakykyä että tosiasiallista yhteisvastuuta nopeasti. Viime viikkoina olemme nähneet, miten maahanmuuttokriisi on johtanut solidaarisuuspäätöksiin ja myös äänestyksillä näytettyyn avoimeen poliittiseen ristiriitaan. 

Suomelle valintatilanne sotilaallisessa kriisissä olisi äärimmäisen tärkeä - ei olisi välttämättä aikaa laatia laajoja turvallisuuspoliittisia selontekoja vaan tilanne vaatisi nopeita  poliittisia johtopäätöksiä.

Mainitsemattakin on selvää - vaikken tässä puheessa sitä laajemmin käsittele tai perustele - että Suomen tärkein väline turvallisuutemme puolesta on ylläpitää vakautta lähialueellamme viisaalla ulkopolitiikalla. Itämeri ja arktinen alue ovat seutuja, joissa jännitys voi lisääntyä, ellemme yhteistyössä muiden kanssa huolehdi vakaudesta. Ulkopolitiikan laiminlyöntejä tai virheitä on vaikea korvata millään muualla. nykymaailmassa korostaisin myös kahta muuta seikkaa. Ensimmäinen on taloudellisesta toimintakyvystämme huolehtiminen. Taloudellinen itsenäisyys synnyttää myös yhteiskunnan, jota on vaikeampi häiritä muutoinkaan. Ja toinen seikka on se, että EU-yhteistyössä solidaarisuuden odottaminen edellyttää, että itse on systemaattisen solidaarinen niissä asioissa, joissa muut tarvitsevat ymmärrystä ja apua. Tähän ehkä paremmin kuin mihinkään muuhun sopii varoitus ajattelusta, että voisimme vain poimia rusinat pullasta. Tähän liittyy myös ajankohtainen ongelma, josta kuulin tuoreeltaan viisaan pohdinnan: turvapaikkakriisi aiheuttaa EU:n sisällä niin paljon ristivetoa, että se saattaa heikentää keskinäistä solidaarisuutta muissakin turvallisuusasioissa. Mielestäni on ollut oikein, että Suomen hallitus on selkeästi kertonut olevamme  valmis kantamaan oman osamme tästä poikkeuksellisesta koko Eurooppaa koskevasta taakasta, vaikka emme kannata sitä, että EU tekee pakottavia päätöksiä tällaisissa asioissa. Yhteisessä veneessä oleminen pitää meidän puolelta myös viestiä selkeästi.

Kun unionimaiden kesken turvallisuusasioissa ei ole vakiintuneita rakenteita vaan mahdollinen yhteistoiminta perustuu enemmän jäsenmaiden keskinäiseen tahtoon ja solidaarisuuteen, on sitäkin suurempi syy pyrkiä korvaamaan rakenteiden puuttumista johdonmukaisuudella poliittisen solidaarisuuden rakentamisessa. Tämä on tärkeä pitää mielessä nyt kun EU joutuu vastaanottamaan suuren turvapaikanhakijoiden vaelluksen ja unioni yrittää löytää ratkaisuja, joihin kaikki sitoutuisivat. Tällaiset kysymykset ovat mielestäni yhteisiä. Kun Suomen hallitus seuraavan kerran päivittää unionipolitiikkansa prioriteetteja, kannattaa yhdeksi tärkeimmäksi asettaa työ keskinäisen yhteisymmärryksen ja solidaarisuuden lisäämiseksi. Yhteenkuuluvuuteen liittyvä pääoma on sellaista omaa pääomaa, joka on hankittava etukäteen. Kriisien osuessa kohdalle, sitä ei kyetä enää silloin hankkimaan.

Puhe Hämeenlinnan Paasikivi-Seurassa 23.10.2014

Ukrainan kriisi ei ole ohi, mutta tilanne on ainakin hetkeksi seestynyt ja valmistautuminen talveen on alkanut. Minskissä laadittu suunnitelma on nyt se pohja, jota toteuttamalla kriisi saadaan päättymän. Suunnitelma ei ole sellainen, jota konfliktin kärjistyessä länsi kaipasi vaan se reflektoi voimapolitiikan tuomaa reaalista tilannetta.

Asetelma on mielenkiintoinen myös siltä kannalta, miten pakotteista päättänyt länsi reagoi syntyneeseen tilanteeseen.

Kannattaa ensiksikin kiinnittää huomiota USA:n ja Venäjän ulkoministereiden Kerryn ja Lavrovin tapaamiseen Pariisissa viime viikolla. Tapaamisessaan he korostivat tarvetta yhteistyön lisäämiseen erityisesti Isis -järjestön uhkaa vastaan ja ebola-epidemiaa vastaan. Isiksen osalta he puhuivat äärimmäisen sensitiivisestä ja keskinäistä luottamusta edellyttävästä tiedustelutietojen vaihtamisesta.

Tapaamisessa Kerry luetteli myös ehtoja, joiden toteutuessa USA voi harkita uudelleen Venäjää vastaan nostamiaan Ukraina-pakotteita.

Apulaisulkoministeri Nuland oli Saksassa puhunut yleisemmällä tavalla sankioiden purun ehtona olevan kaikkien joukkojen poisvetäminen, kaiken kaluston poisvetäminen, Ukrainan oikeus rajoihinsa ja panttivankien vapauttaminen. Tämä oli tulkittavissa siten, että myös Krimin osalta tarvitaan vetäytyminen.

Nyt Kerry rajasi mielestäni ehtoja selvästi. Hän totesi, että pakotteiden poistamiseen tarvitaan neljästä viiteen asiaa: panttivankien vapauttaminen, vankien vapauttaminen, joukkojen vetäminen ja kaluston vetäminen. Lisäksi hän totesi, että monet näistä ovat parhaillaan tapahtumassa: joukkoja vedetään pois, mutta raskas kalusto on vielä vedettävä ja raja-alueen valvonta ja varmistaminen on järjestettävä.

Silmiin pistää, että tällä tarkkuudella puhuessaan hän ei kuitenkaan maininnut Krimiä lainkaan, ja missään näissä kysymyksissähän Krimin kohdalla ei ole tapahtunut muutosta.

USA suuntautuu selkeästi Minskin sopimuksen toteuttamisen valvontaan ja se muodostaa arviointipohjan myös pakotteiden vapauttamiseen.

USA on siis hiljalleen etsimässä muotoiluja, jotka tarjoavat jatkossa liikkumavaraa pakotteiden suhteen. Ja alkaa näyttää siltä, että Krimiä tullaan tuolta taholta tosiasiallisesti katsomaan sormien läpi, vaikka ei tietenkään julkisesti hyväksyen.

Kokonaisuutena ulkoministeri Kerryn muotoilut viestivät mieluumminkin lähestymistä kuin erimielisyyksiä. Yhdysvallat tarvitsevat Venäjän kanssa yhteistyötä terrorismia ja radikaali-islamismia vastaan ja myös Venäjällä on tässä samat intressit. 

EU:n puolelta vastaavista kysymyksistä keskusteltiin viime perjantaina Milanossa. Puheenvuorojen tilannearvioissa oli selvää hajontaa, ja tiukimmat muotoilut esitti liittokansleri Angela Merkel: "Me olemme nyt lähempänä toisiamme joissakin detaljeissa, mutta emme siitä, että kunnioitetaanko Ukrainan alueellista koskemattomuutta". Tämän voi tulkita merkitsevän myös vaatimusta Krimin miehityksen lopettamiseen ennen pakotepäätösten purkamista, mutta ei välttämättä. Kun pakotteita asetettiin, niiden liepeillä johtavien poliitikkojen puheissa - myös Suomessa - viitatiin yleensä aina Krimin valtaamiseen esimerkkinä Venäjän toimissa. Itse pakotepäätöksissä en huomaa täsmällisiä kriteerejä, mihin pakotteet ovat EU:n reaktio.

Pidin pakotelinjalle lähtöä monella tavalla hankalana. Yksi syistä oli se, että pakotteista ja niiden esiasteesta - mykkäkoulusta naapurin kanssa - on vaikea irtautua, koska naapuri ei tule menettelemään tavalla, jossa voitaisiin sanoa, että pakotteet vaikuttivat sen käyttäytymiseen. Presidentti Putin on ilmaissut, että Venäjä ei taivu lännen kiristykseen.

Olisikin vaikea uskoa, että Venäjän johto suostuisi jättämään jälkipolville perinnettä kansainvälisestä politiikasta, jossa EU pystyy muuttamaan Venäjän linjan taloudellisilla pakotteilla. Tällaista esimerkkiä tai ennakkotapausta presidentti Putin tuskin jättää seuraajilleen omalta kaudeltaan.

Tästä syystä minulle on yhä epäselvä mitä pakotteilla konkreettisesti ja täsmällisesti ottaen tavoitellaan. Ne ovat luonnollisesti merkki sekä Venäjälle että EU:ssa kansalaisille, että emme hyväksy Venäjän toimia, mutta mikä on niiden rooli ratkaisun hakemisessa itse Ukrainan kriisiin - sitä ei ole kyetty ymmärrettävällä tavalla viestimään. Moni kysyy, että mikä olisi ollut pakotteiden vaihtoehto. Kyllä sellainen on - sitä kutsutaan diplomatiaksi. Ja vähän karummin sanoen: moraalisesta ja poliittisesta tuesta huolimatta länsi on kaikin tavoin välttänyt antamasta Ukrainalle sellaista sotilaallista eli erityisesti aseapua tai koulutusta, joka olisi mahdollistanut Ukrainan oman tehokkaan aseellisen toiminnan itäosassaan. 

Kun tarkastellaan Ukrainan kriisin kehitystä, niin viime kuukausien kehitys todistaa arvioni puolesta. Minskin sopimukseen johtanut prosessi oli sotilaallinen ja diplomaattinen - ei taloudellinen. Talouden puolella tärkein tekijä on ollut talvi. Kaikki osapuolet pelkäävät arojen kylmää talvea. Ukrainalle on saatava aikaa varustautua talven alla siten, että kunnallistekniikka on kunnossa ja asuinsijat ihmisillä. Ja, että kaasulaskusta ehditään neuvotella. Että kaasua tulee varmuudella myös Keski-Eurooppaan. Tämä on vaikuttanut aikatauluun. Myös kaasun myyjällä on intressinä vakauttaa markkinat ja saada tulovirtaa. Venäjä on selkeästi ilmaissut, että he eivät suostu maksamaan Ukrainan käyttämää kaasua.

Minskin sopimuksen syntyyn vaikutti erityisesti Ukrainan itäisten osien  sisäinen sotilaallinen tilanne. Separatistit olivat Venäjän tuella kyllin vahvoja ja Ukrainan hallitus ei saanut sanallista ja talouspakotteiden tuomaa tukea vahvistamaan mitään muuta. Nato ilmaisi huippukokouksessaan, että Ukraina on sille pitkäaikainen kumppani. Tarkoittiko se samalla myös sitä, että Ukraina ei pitkään aikaan tule Naton jäseneksi. Euroopan unionin osalta Ukrainan presidentti on asettanut tavoitteen, että se voisi hakea unionin jäsenyyttä vuonna 2020. Siihenkin valmiuteen kestää heidän omankin arvion mukaan siis vuosia.

Näistä lähtökohdista Minskissä syntyi sopimus, jonka pohjalta Ukrainan parlamentti sääti pikavauhdilla lain, jolla itäiset alueet saavat vahvan autonomian. Monilta muilta osiltaan sopimuksen toimeenpano on yhä kesken, mutta tällä hetkellä itse sopimusta ja sen pohjalta etenemistä ei kyseenalaisteta. Minskin sopimuksesta on tullut se, jonka pohjalta tulevaa elämää järjestetään.

Kaikki, mikä on tapahtunut, kertoo reaalipolitiikan voitosta. Presidentti Putin ilmaisi viime viikolla Italiassa, että hän ei halua Ukrainan jakautuvan. Hän siis kykenee sanomaan näin katsoen, että Krim ja sen irrottaminen Ukrainasta, ei enää ole osa Ukraina-kysymystä. Tärkeintä, mitä hän sanoi oli, että hän ei halua Itä-Ukrainaan jäätynyttä konfliktia. Jotta tässä onnistutaan, tulee avainasiaksi mielestäni autonomisten alueiden rajakontrollin järjestäminen Venäjän rajaa vasten. Vastaako siitä Kiovan hallinto vai autonomiset alueet? Minusta tätä kysymystä kannattaa tarkkailla.

Reaalipolitiikkaa kriisissä alleviivaa myös USA:n toiminta. Presidentti Obama linjasi toukokuussa West Point puheessaan, että USA:n kynnys lähettää taistelevia joukkoja maansa ulkopuolelle on yhä korkeampi mutta sen sijaan USA jatkaa omien tavoitteidensa ajamista käyttämällä liittolaistensa kanssa taloudellisia pakotteita.

Tapasin erään vanhan saksalaisen liikemiehen, jonka kokemus ulottui kylmän sodan aikaan. Hän sanoi, että kylmän sodan aikana bisnessuhteet muodostivat kuitenkin sillan lännen ja Neuvostoliiton välille. Nyt niitä ryhdyttiin katkaisemaan ensimmäisenä.

Tuo laittaa ajattelemaan.

Suomen kannalta Obaman linjaus ei ole ongelmaton. Venäjällä on konfliktialttiita raja-alueita pitkällä matkalla. Niihin sisältyy aina riski konfliktista, johon myös lännen intressit liittyvät. Ja jos aina seurauksena on se, että liike-elämän yhteydet ovat vaarassa ei vaan tuolla alueella vaan kaikilla Venäjän rajoilla - muuttuu bisneksen teko Venäjän kanssa todella korkean poliittisen riskin sisältäväksi. Ja erityisesti raja-aluetta lähellä olevat valtiot ja niiden taloudet kärsisivät joka kerta paljon muita enemmän.

Ero kylmään sotaan on suuri - tuolloin tasapainoa haettiin lännen ja idän välillä asevarustelulla ja diplomatialla. Siinä välissä Suomi saattoi jalat maassa -politiikallaan huolehtia omasta kaupankäynnistään ja diplomatiastaan. Nyt ministerimme eivät saa tavata naapurin ministereitä, ja liike-elämän pitää katsoa tarkasti, ettei rangaistuksen uhalla riko pakotelakeja. Myönnettäköön, että pienen Suomen kannalta ongelmaa alleviivaa, että kiistan suurin läntinen puoli eli Yhdysvallat asettuu samaan aikaan yhteistyöhön Venäjän kanssa kun se katsoo tarpeelliseksi kuten nyt ISIS -kriisissä. 

Diplomaattisesti sanottuna asioiden saama tällainen käänne ei ole Suomen kannalta järkevää - enkä suinkaan kaipaa asevarusteluun palaamista. Olisi Suomelle historiallinen paradoksi, jos joutuisimme jatkossa suurvaltojen etujen hyvin etäisen törmäyksen vuoksi Venäjän suuntaan toisaalta vähentämään radikaalisti vientiä ja toisaalta nostamaan radikaalisti puolustusmenoja.

Puheeni otsikko on "Idealismin ja reaalipolitiikan välissä". Yhtälailla voisi puhua idealismista ja raadollisuudesta.

Tapasin kesällä useita Venäjän entisiä ministereitä ja yhden nykyisen. Tulkintani heidän peilaamistaan mielipiteistä on seuraava:

- Epäluottamus lännen ja Venäjän välillä sai ratkaisevan juurensa ohjuspäätöksestä ja epäluottamus on syventynyt siitä, että Venäjän mielestä EU ei ota esim. kaupallisissa ja taloudellisissa asioissa Venäjän taloudellisia intressejä riittävästi korviinsa.

- Ratkaisu Ukrainaan syntyy palasista, jossa osina ovat Ukrainan neutraliteetti ja jonkin tasoinen federaatiomalli Ukrainan sisälle

- Venäjä haluaa olla tasavertainen - ero erityisesti 90-luvun heikkouteen halutaan tehdä selväksi.

On helppo myös tulkita, että Venäjällä rakennetaan meihin nähden erilaista sivilisaatiokäsitystä ja he pitävät sitä itse perusteltuna. Ulkopuolisenkin silmin näkee, että keisarillisuus, ortodoksisuus ja slaavilaisuus ovat saamassa tässä ajassa oman merkityksensä. Venäjä hakee arvojensa juuria ja pyrkii sovittamaan niihin nykyaikaista tieteen ja tekniikan maailmaa. Tällaisessa ajattelussa he eivät jaa kanssamme kaikilta osin samoja arvoja eivätkä pidä sitä outona. Vastaavasti he näkevät islamilaisessa maailmassa myös arvojen osalta eroja meihin ja itseensä.

Kun tarkastelen nyttemmin syntynyttä Minskin sopimusta ja sen jälkeen puhuttua, huomaan, että asiat ovat pitkälti menneet Venäjän ilmeisesti ajattelemalla tavalla. Ukrainan presidentti joutui reaalisten tosiasioiden edessä neuvottelemaan sopimuksen, jollaista hän ei varmasti itse ajatellut virkaansa noustessaan. EU:n ja Naton tuki moraalin tasolla on ollut vahvaa, mutta sopimus tehtiin muilla ehdoilla. 

Ukrainan kriisi ei ole vielä ohi. Mitä hyvänsä saattaa tapahtua ja analyysini tähän mennessä tapahtuneesta on voimassa vain tähän päivämäärään asti. Minulla ei ole kaikkea informaatiota esimerkiksi Minskin sopimuksen sisällöstä ja eri toimijoiden vaikuttimet saattavat saada uuden tulkinnan, kun taustat aikanaan avataan julkisiksi.

Mitä tästä kaikesta opimme -pohdintaa varten yksi asia mielestäni on tärkein oppi. Ukraina hoiti omat asiansa huonosti, ja ulkopuoliset maat pääsivät sekaantumaan sen asioihin. Se, että suuressa eurooppalaisessa valtiossa sisäiset asiat menevät niin solmuun, että lopputuloksena on vallankaappaus torilla ja väestön jakautuminen sisällissodaksi antoi osalle väestöä ja Venäjälle mahdollisuuden kaapata Krim. Ja näistä taustoista johtuva heikkous ajoi presidentti Poroshenkon pakkorakoon hyväksyä Minskin sopimus. Taloudeltaan heikko, sosiaalisesti kestämätön ja poliittiselta kulttuuriltaan kypsymätön valtio saattaa ajautua nyky-Euroopassakin tällaiseen tilaan, jossa se on muiden armoilla. Yhtenäinen ja taloudeltaan riittävän itsenäinen 40 miljoonan asukkaan valtio keskellä suuria markkinoita ei koskaan joutuisi tällaiseksi heittopussiksi. ukrainan virheet eivät tietenkään oikeuta Venäjän toimintaa. Se on rikkonut kansainvälistä lakia vastaan ja liittänyt Krimin itseensä saamatta asialle Ukrainan suostumusta.

Eli ylivoimaisesti tärkein oppi - myös turvallisuuspolitiikan kannalta myös meille suomalaisille - on, että on pidettävä omasta maasta huolta. On pidettävä oma talous vahvana ja oma toimintakyky kaikilla keskeisillä sektoreilla riittävänä. Erityisesti ruoka, energia ja keskeiset muut talouden tuotantopanokset ovat avainasemassa. Lisäksi oman puolustuksen tai yhteistyösuhteiden muihin on oltava riittäviä. Eli oman maan on oltava niin vahva, ettei erilainen taloudellinen tai muu härnääminen ole järkevää. Oman maan vahvuuteen liittyy myös demokratian syvyys. Oikeusvaltion ja demokratian juurien on oltava niin vahvat, että tarvetta tai mahdollisuutta Ukrainan kaltaiseen sisäiseen sekamelskaan ei ole olemassa.

En tässä puheessa arvioi nyt omaa turvallisuuspoliittista ratkaisuamme enempää vaan tarkastelen lopuksi kahta asiaa : miten EU oppii elämään Venäjän kanssa ja mikä on Itämeren ympäristön osa maailmanpolitiikassa.

EU:n vaikea ratkaisu on se, mihin asti se sopeutuu Venäjän muodostamaan realiteettiin - siihen, että Venäjä tarkastelee edelleen monia asioita geopolitiikan ja voimapolitiikan näkökulmasta. Ja mihin asti EU voi ymmärtää Venäjän lausumia intressejä? Ja onko jotain sellaista, että EU voisi vähentää epäluottamusta Venäjän kanssa?

Kaikilla suurvalloilla taitaa olla se oppi, että ne suojelevat kansalaisiaan tarvittaessa voimallakin kaikkialla maailmassa. Erityisesti Yhdysvallat pitää tästä tiukasti kiinni ja viimeksi Isikseen liittyen Yhdysvallat käytti kovaa kieltä kansalaisensa murhaan liittyen. Venäjällä on paradigma, joka sisältää myös venäläisten suojelun maansa rajojen ulkopuolella. Tämä oppi muodostaa Eurooppaan ja Venäjän muille lähialueille pysyvän ongelman johtuen historiasta. Venäjän rajojen ulkopuolella asuu miljoonia alkuperältään venäläisiä, jotka eivät kuitenkaan enää ole sen kansalaisia. Joukossa saattaa vieläkin olla paljon passittomia ihmisiä. Juridisessa mielessä he eivät ole venäläisiä, mutta Venäjälle he näyttäytyvät yhä venäläisinä, joiden advokaatteina Venäjä aina tarpeen tullen haluaa esiintyä. Tämä on ongelma. Tähän liittyen Venäjä näkee itselleen oikeuden toimia tavalla, jota muut pitävät kansainvälien oikeuden vastaisena.

Suuri kysymys on se, että voiko EU palata normaaliin Venäjän suhteissaan tapahtuneen jälkeen. Todennäköisempää on, että nyt on alkanut kehitys, jossa läntinen Eurooppa pyrkii siivu kerrallaan vähentämään mm. energiariippuvuuttaan Venäjästä. Ukrainan tapahtumat johtavat siihen, että sekä EU:n jäsenvaltioiden parlamenteissa että EU:n parlamentissa kritiikki myös Venäjän sisäisiin asioihin pikemminkin kasvaa. Sananvapaus, oikeusvaltiokehitys, demokratian toteutustapa ja vähemmistöjen kohtelu ovat esimerkkejä aiheista, joissa Venäjän kehitystä arvioidaan yhä tiuhemmalla seulalla ja tällä kritiikillä on vaikutusta valtioiden tasolle ja se heijastuu vaatimuksina olla vähemmän tekemisissä Venäjän kanssa. Näinhän nyt on käynyt ja eräs sen ilmenemismuoto on se, että poliittisella tasolla ei järjestetä tapaamisia.

Tässä idealismin ja reaalipoliikan jännitteessä pitää meidän kuitenkin elää.

Naapurissa asuu suuri kansa, jolla on maailman pisin raja mitä erilaisimpien kulttuureiden ja voi sanoa - sivilisaatioiden kanssa. Heidän historiansa ja kansalliset myyttinsä on täynnä sotia ja konflikteja, joista monilla on ollut myös syvät sisäiset vaikutukset. Maata on johdettu keskitetysti ja kovalla kädellä. Muun Euroopan historia on myös täynnä vastaavaa, mutta täällä rakennettiin toisen maailmansodan varoituksesta järjestelmää, joka ankkuroituu vapauteen ja demokratiaan ja arvomaailmaan, joka ei salli syrjintää tai kansalaisvapauksien rajoituksia. Emmekä kulttuurisesti halua hyväksyä saati sietää autoritaarisuutta - joka oli johtaa koko maanosan tuhoon 70 vuotta siten.

Väitän, että Venäjällä ei ymmärretä sitä kuinka suuri painoarvo Länsi-Euroopassa on sanoilla demokratia, vapaus ja ihmisoikeudet. Että ne ovat totta ja ohjaavat koko järjestelmää. Lännessä taas katsotaan, että Venäjällä nämä ovat välineitä, joista voidaan joustaa muiden tavoitteiden edessä. Tässä on suuri ristiriita.
Tästä huolimatta elämme maailmassa, jossa on erilaisia tapoja ajatella ja toimia - voidaan puhua sivilisaatioista. Venäjä, islamilainen maailma, Kiina, Latinalainen Amerikka, Afrikkalaiset kulttuurit - kaikki ne poikkeavat EU:sta, mutta silti niiden kaikkien kanssa on elettävä.

Ja tämän pitää koskea myös Venäjää.

Mielestäni EU:n pitää ottaa kauppasopimuksia laatiessaan huomioon myös sopimusten vaikutukset muihin kolmansiin maihin kuten Venäjään. Kun Ukrainaa vedetään lähemmäksi kauppaliittoamme, ei se saisi aiheuttaa menetyksiä Venäjälle. Samoin energiayhteistyössä Venäjän yrityksillä on omat intressinsä, jotka on tasapuolisesti kyettävä huomioimaan.

On myös erittäin tärkeää, että EU viestii omat motiivinsa ja tavoitteensa läpinäkyvästi rakentaessaan yhteistyötään maihin, joita kohtaan myös Venäjä tuntee läheistä yhteyttä. Ukrainan kohdalla on tarpeen, että tutkijat läpivalaisevat tarkkaan, mitä jo pitkään ja viime vuosien aikana toisaalta Venäjä ja toisaalta EU:n eri tahot tekivät ja mikä tärkeätä myös jättivät tekemättä sosialismin romahtamisen jäljiltä korruptoituneessa Ukrainassa ja Ukraina -suhteissa. Siellä tapahtui jotain sellaista, joka lähes romahdutti suuren valtion, johti ihmisten perusteltuun tyytymättömyyteen, aiheutti valtavasti täysin syyttömien ihmisten kuolemia ja aikaansai pesänselvittelyn, joka tulee kestämään kauan. 

Nykymaailmassa tuntuu olevan yhä helpompi sytyttää ja käynnistää kansannousuja hyvillä syillä - mutta yhä vaikeampi järjestää yhteiskunta vallankumouksen jälkeen paremmaksi. Arabikevään tulos ainakin tähän mennessä on useita vallankumouksia mutta ei vielä yhtään hyvää uutta järjestelmää. Usein sanotaan, että vallankumous syö lapsensa ja tällä tarkoitetaan sitä, että kumouksen tehneet omaksuvat samoja virheitä, mitä vastaan vanha valta kaadettiin. Nykyään pikemminkin voi arvioida, että vallankumousten tekijöiltä loppuu kyky organisoida uuden valtion toiminta ja hallita kilpailevin motiivein toimineiden vallankumouksellisten ryhmien tulevaa yhteistyötä. Syyria on tästä traaginen esimerkki.

Ukrainan kriisin loppuratkaisu tapahtuu omalla tavallaan. Venäjä säilyttää Ukrainan itäosiin vaikutusvaltaansa ja sitä kautta rajallisessa määrin koko Ukrainaan. Tämä on reaalipolitiikkaa. Vastaavasti Ukraina uskoakseni pysyvästi ryhtyy nyt hakeutumaan lähemmäksi unionia - mutta toivottavasti löytää tärkeää asemaansa vastaavan tavan luontevasti elää molempiin suuntiin. Unionin on löydettävä tapansa rinnan tilanteen seestymisen kanssa purkaa pakotteet ja käynnistää normaali poliittinen vuoropuhelu Venäjän kanssa. On epänormaali tilanne, että EU-maissa poliittinen johto ei käy jatkuvaa vuoropuhelua naapurinsa kanssa. Tällainen mykkäkoulu ei koskaan maailmanhistoriassa ole vienyt asioita eteenpäin. Kerry mielestäni rakensi Yhdysvalloille tietä pakotteiden purkamiseen. Toivottavasti sama on käynnissä EU:n puolelta. Ja toivottavasti Suomessakin jo valmistellaan ministeritason vierailuja Venäjälle. Suomi on minusta erittäin viisaasti kyennyt rikkomatta EU:n yhteistä linjaa viestimään kuitenkin kahdenvälisen yhteydenpidon välttämättömyyden sekä Tasavallan Presidentin että Ulkoministerin tapaamisilla.

Hyvät kuulijat

Konflikteilla on tapana laajentua - eskaloitua. 

Ukrainan kriisissä osapuolia on ollut paljon, koska sekä EU että Nato ovat ottaneet asiaan kantaa ja tehneet omia päätöksiään. Osapuolia on siis koko pitkän rajan matkalta Valko-Venäjää lukuun ottamatta. Myös Suomi on unionin kautta osapuoli.
Tähän nähden on toimittu viisaasti, että konflikti ei ole varsinaisesti laajentunut vaikka sotilaallista aktiivisuutta on lisätty. Puolin ja toisin. Kansalaisyhteiskuntien tasolla kriisi on aktivoitunut. Lehdistö tekee kohu-uutisia kaikkeen Venäjään liittyvästä. Minusta oli huippu, kun uutisoitiin 40-luvulla Venäjän omistukseen siirtyneestä tontista otsikolla Putinin tontti vaikka kyse on kaikkien asiakirjojen mukaan Venäjän valtion omistama. Ja siihenkin liittyen viimeiset rekisterimerkinnät ovat yli kymmenen vuoden takaa. Nyt sekin kelpasi "päivän putiniksi" lööpeissä. Kansalaisyhteiskunta, media ja somemaailma elävät täysillä vastakkainasettelussa. Näistäkin vallihaudoista on joku päivä noustava maan pinnalle ja oltava sinut erilaisten ylilyöntien kanssa.

Mahdollisen kriisin laajentumisessa Suomi on ketjun päässä kolmantena. Välissä on Itämeren alue.

Jos kriisi Suomen ja Venäjän välillä kärjistyisi aseelliseksi, tapahtuisi se todennäköisimmin ketjussa, jossa alkuperäisen konfliktin on ensin syystä tai toisesta laajennuttava Itämerelle, jonka seurauksena riski ulottuisi meihinkin. Ja kysymys on tietysti ensisijassa riskistä Naton ja Venäjän joukkojen välillä. En tätä silti pidä todennäköisenä, koska suurille Natomaille ja erityisesti USA:lle kynnys päästää uutta maailmanpaloa syttymään on todella korkealla.

Mutta epätodennäköisyydestä huolimatta meidän on mielestäni toimittava vakaan Itämeren alueen puolesta. Vastuu alueen vakaudesta on ensi sijassa täällä olevilla valtioilla. Kun Itämeren alueen karttaa katsoo, muodostuu vaikutuspiiri Venäjästä ja sen liittolaisesta Valko-Venäjästä, EU-maista, Natomaista, sotilasliittojen ulkopuolella olevista Suomesta ja Ruotsista. Suomen ja Ruotsin roolia ei todellakaan kannata vähätellä. Meidän valinnoillamme on suuri merkitys ja vaikutus alueen vakauteen. Valtiolliseen ja sotilaalliseen karttaan kannattaa piirtää mielessään myös pohjoiset energiavarat, valtioiden väliset energiariippuvuudet ja Itämeri eräänä maailman tärkeimpänä kaupallisten kuljetusten reittinä. Länsi on Venäjän tärkein kauppakumpani.

Alue on ja se voisi olla tulevaisuudessa eräs maailman kehittyneimmistä kulttuurin ja talouden toimijoista - mutta tällainen edellyttää myös turvallisuuspoliittisesti ennakoitavaa ja turvallista aluetta. Muutoin investoinnit karttavat aluettamme. Tässä veneessä yhteiset edut ovat valtavat ja vastaavasti myös menetykset suuret.
Kaikkien edun mukaista on se, että Ukrainan jälkeen löydämme tien suojasäähän. Tuo tie vaatii tässäkin ajassa ymmärrystä realiteeteista - vaikka itse mielisimme enemmän idealismia.

Matti Vanhanen
puheenjohtaja
Paasikivi-Seura

Imatran Paasikivi-Seuran 25-vuotisjuhla 4.6.2014

Hyvä juhlayleisö

Mitä turvallisuuspoliittisista ratkaisuistamme pitäisi ajatella. Keskustelussa on paljon elementtejä, mutta kokonaiskuvan hahmottaminen keskustelusta on vaikeaa.

Turvallisuus on aina monen tekijän summa. Suomi vaikuttaa siihen monin tavoin, joista tärkein on pitkäjänteinen, looginen ja oikealla tavalla ymmärrettävä ja ennustettava ulkopolitiikka - jota EU:ssa harjoitettu yhteinen ulkopolitiikka on sävyttänyt, muta ei radikaalisti muuttanut. Perinteisen ulkopolitiikan rinnalla kaikki muukin taloudellinen, tieteellinen, kulttuurinen jne yhteistyö muiden kanssa vahvistaa asemaamme ja on luomassa sellaista turvallisuusyhteisöä, johon perinteinen voimapolitiikka sopii yhä huonommin.

Mikäli tässä laajassa kansainvälisten suhteiden hoidossa epäonnistutaan kasvaa riski voimapolitiikkaan. Ukrainan kriisin jälki 2000-luvun Eurooppaan onkin se, että voimapolitiikkaa eri sävyillä varustettuna on edelleen olemassa. Kyse ei ole yksin suorasta aseellisesta toiminnasta vaan eriasteisesta voiman näyttämisestä. Krimin valtaus jää maailmanhistoriaan keinovalikoimaltaan poikkeuksellisena. Siinä varsinaista voimaa ei tarvinnut käyttää, mutta sen lähellä ollut läsnäolo omalta osaltaan esti sen, että myöskään puolustamiseen ei ollut mitään edellytyksiä huonosti valmistautuneella maalla.

Suomen puolustusvoimain ylläpito yleisen asevelvollisuuden muodossa, aluepuolustuksen säilyttämisenä ja myös määrärahakehityksenä on poikennut länsieurooppalaisesta kehityksestä. Kaksi hallitustani korotti systemaattisesti määrärahoja kun muualla EU-Euroopassa taso oli laskeva. Nyt viime vuosina Suomikin on osana talouskriisiä karsinut määrärahojaan. Olemme myös pyrkineet pitämään hankintojen osuuden lähes kolmanneksessa, joka sekin on korkea suhdeosuus kansainvälisessä vertailussa.

Tämä on tehty Suomessa vaikka uhkakuviimme ei ole kuulunut perinteinen sota. Meille on riittänyt perusteeksi potentiaalin olemassaolo naapurissamme. Monet aselajit ovat sellaisia, että niiden vaatimien reservien uudelleensynnyttäminen on pitkällinen prosessi - siksi meillä ei ole ollut madollisuutta edes seesteisinä aikoina ajaa alas puolustusta. Toimintakyky on ylläpidettävä ja määrärahojen korottaminen tulee uskoakseni nautimaan laajaa kannatusta eduskuntavaalien jälkeen.

Puolustuksemme on perustunut omiin kykyihimme, joita on vahvistettu hyvällä transatlantisella yhteistyöllä, jonka ansiosta tekninen tasomme on säilynyt hyvänä. Sekä Naton rauhankumppanuuden että EU:n puolustuspolitiikan alalla toimivan yhteistyön ansiosta mm . taistelujoukkojen kautta olemme kehittäneet yhteistoimintakykyä ja toimintamme standardisointia Natomaiden kanssa. EU:n taistelujoukot eivät nimestään huolimatta ole tarkoitettuja aluepuolustukseen vaan ovat kriisinhallintajoukkoja, mutta ne käyttävät samoja standardeja kuin Naton vastaavat ja vastaavaan tarkoitukseen käytetyt nopean toiminnan joukot.

Keskustelumme yksi ulottuvuus on ollut EU:n puolustusyhteistyö. Kun EU:ssa puhutaan yhteistyöstä puolustuspolitiikassa tarkoittaa se käytännössä kahta asiaa: kriisinhallintaan tarvittavien valmiuksien kehittämistä nopean toiminnan joukkojen muodossa ja toisaalta puolustusmateriaaliyhteistyötä ja materiaalikaupan säätelyyn mahdollisesti  liittyviä kysymyksiä. Tulokset puolustuspolitiikan puolella ovat olleet melko vaatimattomia - konkreettisimmin on pyritty kriisinhallintavalmiuksien parantamiseen mm. kuljetuskapasiteettiyhteistyössä.

EU:n fokus puolustuksen alalla harjoitettavaan yhteistyöhön taisi rajautua  perustuslaillista sopimusta koskevissa neuvotteluissa. Itse sopimushan eri vaiheiden jälkeen tuli voimaan Lissabonin sopimuksen nimellä.

Sen neuvotteluvaiheissa kävi yksiselitteisen selväksi se, että Nato-maat eivät halua voimavarojen tuhlausta rakentamalla mitään päällekkäisyyttä Naton kanssa. Tämä ajattelu ohjaa suurinta osaa Natomaista EU-politiikassaan eikä minusta meillä saa olla vääränlaista illuusiota siitä, että EU:n kautta olisi olemassa reaalisia turvatakuita.

Tämä arvioni ei vähättele vähääkään sitä, että poliittinen solidaarisuus EU-maiden välillä on erittäin suurta, niin suurta että en kehota ketään testaamaan sitä. Katsokaa vain millaisiin uhrauksiin vakauden puolesta maat ovat olleet valmiita puolustaessaan Kreikkaa talouden markkinoita vastaan. Nykymaailmassa poliittinen ja taloudellinen yhteenkuuluvuus sitovat kansakuntia toisiinsa voimakkaammin kuin koskaan ennen. Jatkuva yhteinen pohdinta ja vaatimaton alku yhteisen puolustuspolitiikankaan puolella ei mene Suomen kannalta hukkaan. Se valmentaa jotain sellaista, joka tulevaisuudessa voi luoda edellytykset pidemmälle menevään askeleeseen.

Ukrainan kriisinkin tasapainoittavana tekijänä voimapolitiikkaa vastaan on ollut tietoisuus mahdollisesti kasvatettavasta taloudellisesta painostuksesta. Mitään muuta ei ole vaakakuppiin laitettu. Naton piiristä päinvastoin on annettu ymmärtää, että sotilaallista voimaa ei käytetä.

Kun unioni ajautui talouskriisiin, sillä ei ollut rahastoja eikä päätöksentekojärjestelmää vastata syntyneeseen kriisiin. Turvallisuuskysymysten kohdalla unionin perussopimukseen on neuvoteltu valmiiksi ehkä tulevaisuutta varten artikla, joka mahdollistaa unionin siirtyvän yhteiseen puolustukseen Eurooppa neuvoston päätöksellä. Päätös siis edellyttää huippukokouksessa yksimielisyyttä ja jokaisessa maassa on omat perustuslailliset määräyksensä siitä, millä edellytyksiä maan pääministeri tai presidentti voi olla tällaista unionin päätöstä olla tekemässä.  Muoto itsessään tarjoaa tarvittaessa nopeankin päätöksenteon.  Toivottavasti emme näe tällaista päätöstä koska se kertoisi Euroopan olevan sodan partaalla. Ei kannata kuitenkaan vähätellä tämän artiklan olemassaoloa.

EU:n puolustusulottuvuutta koskevan toiminnan ymmärtää parhaiten sitä kautta, että monille unionimaille perinteiseen aluepuolustukseen ja sotaan varautuminen ei ole enää ollut pitkään aikaan mikään näköpiirissä oleva skenaario. Sen sijaan EU:n on vastattava kansainvälisessä vastuussaan vaihteleviin väkivaltaisiinkin kriiseihin eri puolilla maailmaa ja yhteinen toiminta tähtää tämän vaatiman yhteistoimintakyvyn ja riittävän kuljetuskapasiteetin aikaansaamiseen.

Pohjoismaisen yhteistyön - etenkin Suomen ja Ruotsin sotilaallisen yhteistyön kohdalla vielä muutama vuosi sitten katsottiin, että yhteistyö voisi olla keino molemmissa maissa säästää puolustusmenoissa järkevällä yhteistyöllä. Luulen, että nyt kyse yhteistyössä ei voi olla säästämisestä vaan siitä, että voimavarojen yhteistoimintakykyä todella parannetaan.

Mitä pitäisi ajatella puolustusliitosta Ruotsin kanssa? Edustan sitä ajattelua, että sodan ja rauhan kysymyksissä on oltava äärimmäisen täsmällinen. Vapaaehtoisessa yhteistyössä Ruotsin kanssa me emme koskaan voi olla varmoja siitä, että hädän hetkellä naapurin voimavarat olisivat käytössämme. Se jäisi aina poliittisen harkinnan varaan. Tässäkään kuten ei EU:n kohdalla, ei saa rakentaa väärää illuusiota itselle. Puolustusliittoa koskeva valtiosopimus ratkaisisi tämän ongelman ja loisi tarvittavan automatiikan yhteisten resurssien käytölle. Mutta tässäkin on palattava alkuasetelmaan. Sotavoimaa tarvitaan jos on epäonnistuttu ulkopolitiikassa. Siksi kahden maan välinen puolustusliitto ei mielestäni voi olla toimiva eikä mahdollinen ilman yhteistä ulkopolitiikkaa - eli liiton olisi oltava valtioiden välinen aito unioni.

En usko tähän.

Se ei tarkoita sitä, etteikö meidän pidä ja kannata lisätä merkittävästikin yhteistyötä Ruotsin kanssa. Mitä parempaan ja tiiviimpään yhteistyöhön puolustusvoimamme kykenevät, mitä paremmin niiden kulttuurit limittyvät keskenään, sitä varmemmaksi poliittinen ja sotilaallinen yhteistyö kävisi kriisin sattuessa. Silloin yhteistyö ei perustu muodolliseen valtiosopimukseen vaan yhteisten suurten etujen synnyttämään poliittiseen tahtoon.

Maidemme hallitukset pitivät vuonna 2009 ensimmäisen yhteisen istunnon Hämeenlinnassa. Kokoonpanosta puuttuivat vain ne viisi ministeriä, jonka määrän Ruotsin lainsäädäntö asettaa päätöksentekokykyiselle hallitukselle. Oma kokemukseni Ruotsista on se, että Suomi merkitsee heille hyvin paljon. Enemmän kuin meillä kansalaismielipide tuntuu koskaan ymmärtävän.

Myös EU:n puitteissa vähitellen kehitettävällä puolustusalan yhteistyöllä on sama vaikutus kuin mitä kuvasin Ruotsiyhteistyöstä. Asteittain tapahtuu lähentymistä, joka historian saatossa saattaa saada uusia konkreettisia muotoja.

Korostaisin sitä, että tulevaisuuden puolustusyhteistyön lopputulosta EU:n tai Ruotsin kanssa ei välttämättä voi edes nyt ennustaa, vaan kuten evoluutio, tämäkin voi ajan myötä kehittyä ja löytää muotoa ja syvyyttä, jotka voivat syntyä vain asteittaisen yhteistyön tiivistämisen kautta. Tämä yhteistyö kannattaa nähdä reittinä ja menetelmänä mahdollisesti syvempään ja sitovampaan yhteistyöhön. Varsinkin uuden teknologian kehittämisessä yhteistyö voi tuoda merkittäviä tuloksia ja sama koskee verkkosodankäynnin estämisen keinoja. Näillä aloilla sotilasliitojen rajat eivät ole esteinä kehitystyölle ja kehityksessä mukana pysymiselle. Mutta yksin tipumme kelkasta.

Nato on useimpien Euroopan valtioiden ratkaisu puolustuksen järjestämiseen. Mutta sekään ei toimi reaalipoliittisessa tyhjiössä vaan Venäjä joutuu yhtä lailla ottamaan Naton potentiaalin huomioon kuten Nato vastaavasti Venäjän. Tahdomme tai emme, nämä kaksi ovat osapuolia.

Suomen ja Ruotsin sotilaallinen liittoutumattomuus merkitsee laajaa vyöhykettä täällä Pohjois-Euroopassa. Sillä on ollut 70 vuotta oma roolinsa vakaudessa. Kannattaa katsoa kartta tälläkin silmällä. Emme todellakaan ole merkityksetön tai vähäpätöinen alue. Tämä on ollut pitkään Venäjän kannalta rauhallisin ja ongelmattomin ilmansuunta. Myöskään Venäjä ei ole meitä häirinnyt pitkään aikaan. Yhdyn tässä Tasavallan Presidentin esittämään pohdintaan siitä, että meidän on pohdittava myös miltä ratkaisumme vaikuttavat Venäjän kannalta. Minkä painoarvon sitten tälle arvioinnille asetamme on toinen asia. Mutta sitä näkökulmaa ei pidä pyyhkiä pöydältä pois, koska se on siellä joka tapauksessa. Tässä Paasikiven ajattelu ei ole vanhentunutta.

Kuvaukseni EU:sta ja Ruotsi-yhteistyöstä tarkoittaa sitä, että niiden, jotka hakevat puolustukseen sodan varalta liittoutumista, niin nuo kaksi suuntaa eivät nykyisellään tarjoa ns turvataetta. Ne voivat tarjota paljon muuta, mutta ns. turvatakeita hakeville ne eivät ole vastaus.

Tässä suhteessa Nato on ainoa kansainvälinen organisaatio, jolla on sekä säännöt että organisaatio, jotka voivat tarvittaessa tuoda liittokuntien jäsenille sotilaallista turvaa. Edellyttäen, että liittokunta tekee yksimielisen päätöksen. Naton sisäiseen päätöksentekoon onkin syytä kiinnittää huomiota.

Ukraina ei ole Naton jäsen ja se tietysti on näkyvä syy siihen, että Naton puolelta ei ole mitään liikettä siihen suuntaan, että se voisi tarjota Ukrainalle suoraa suojaa. Sama tapahtui Georgian kohdalla. Mutta laajemminkaan Naton päätöksentekokyky ja keskinäinen koheesio ei ole ollut aukotonta. Tiukoissa paikoissa kuten Irakin sodan alla, päätöksentekokyky hajosi. Nyt Ukrainan kohdalla uskon yhteistyötahdon parantuneen.

Nostan esille tämän päätöksentekokyvyn, koska Naton sisällä lähes kaikki on kiinni Yhdysvaltain tahdosta. Tämä on minun silmissäni johtanut siihen, että etenkin uudehkot Naton jäsenmaat tuntuvat ulko- ja turvallisuuspolitiikassa myötäilevän Yhdysvaltojen linjaa poikkeuksellisen johdonmukaisesti. Ymmärrän tämän johtuvan siitä, että ne haluavat kaikissa oloissa varmistavan USA:n solidaarisuuden niille. Se, että USA muodostaa varsinaisen reaalisen turvatakuun, on siis vaikutusta näiden maiden poliittisen linjan määräytymiselle.

USA:n roolia ei meidänkään pidä nykyisessä asemassamme vähätellä. Sillä on ollut ja on keskeinen merkitys Itämeren alueen vakaudessa. Balttian alueen puolustus viime kädessä perustuu siihen. Myös meille transatlantinen hyvä ja luottamuksellinen suhde on merkinnyt paljon kyetessämme ylläpitämään asevoimiemme teknologista tasoa. Tätä suhdetta on vaalittava.

Jotkut ovat puhuneet uudesta ja vanhasta Euroopasta tässä yhteydessä. Tärkeä kysymys on se, kumpaan Eurooppaan Suomi kuuluisi Naton jäsenenä. Olisimme maa, joka vastaa merkittävästä osasta Venäjän vastaista rajaa sijaiten Venäjän toiseksi tärkeimmän kaupungin vieressä. Lisäisikö Natojäsenyys ulkopoliittista vapauttamme ja liikkumatilaamme vai rajaisiko se sitä?

Naton jäsenenä emme voisi ajatella, että jäsenyys korvaisi puolustuksemme. Viimekädessä me itse vastaisimme silloinkin puolustuksestamme emmekä voisi laiminlyödä oman puolustuksemme suorituskykyä. Mutta toisaalta en allekirjoita niitä väitteitä, että Nato pakottaisi meitä nostamaan puolustusmäärärahoja. Kyllä se jäisi silloinkin omalle vastuullemme. Keskustelua ei liioin pidä käydä arviolla, että se johtaisi ammattiarmeijaan. Kyllä Suomi voisi pitää asevelvollisuudestaan kiinni.

Monet jäsenyyden puolustajat korostavat sitä, että Suomen pitäisi olla mukana kaikissa läntisissä organisaatioissa. Että meidän paikkamme on niissä. Tällä argumentilla on painoarvoa, mutta pitää myös ottaa huomion eri organisaatioiden keskinäiset työnjaot. Kannattaa tarkastella tässäkin Ukrainaa casena. Krimin tilanteen kriisiytyessä alkuun näytti sivullisen silmissä  hetken siltä, että monet länsimaat määrittäisivät yhteisen kannan Naton puitteissa, mutta niin ei käynyt. EU oli se foorumi, jossa eurooppalaiset Natomaatkin määrittivät poliittisen kantansa yhdessä meidän kanssa. Nato piti eilen ensimmäisen varsinaisen kokouksensa Ukrainan kriisin alettua. EU on sekä ulkoministeri- että päämiestasolla kokoontunut todella tiiviisti ja määrittänyt toimintalinjamme. Tämän kriisin hoidossa emme ole menettäneet mitään kohtuuttomasti sillä, että emme ole nyt olleet Naton jäsen.

Natokeskustelussa ne ovat oikeassa väitteessään, jotka kaipaavat varminta raudansaantia. Silloin oma puolustus ja Nato ovat ne välineet, jotka varmimmin takaavat tavoitteen - mutta tuossa järjestyksessä. EU tai Ruotsiyhteistyö eivät tuo vastaavia valtiosopimusta vastaavia turvalausekkeita.

Naton kannattajien soisi taas pohtivan, mitä muuta Natojäsenyys toisi kuin edellä mainitun todennäköisen itsenäisen poliittisen liikkumatilamme kaventumisen.

Ensinnäkin Natojäsenenä useimmiten meidän olisi valmistauduttava yhteiseen päätöksentekoon meistä kaukana olevien kriisien ratkaisemiseksi. Ylläpitääksemme solidaarisuutta meitä kohtaan, uskon, että meidän olisi oltava  Irakin ja Afganistanin kaltaisissa sotilasoperaatioissa riippumatta siitä ovatko ne Naton vai halullisten koalitioiden järjestämiä. Tähän liittyen muistutan kuinka käsittämättömän haluton Suomi oli osallistumaan Libyan hyvin harmittomaan ja helppoon operaatioon.

Tähän pohdintaan  liittyy myös kansanäänestyksen tarve. Natojäsenyydestä valtiolliset instituutiot voisivat kyllä tehdä ilman kansanäänestystä päätöksen, mutta itse jäsenyyden arjen takia on tärkeää, että jäsenyydelle olisi aito kansan mandaatti, jonka varassa hallitus ja eduskunta voivat tehdä osallistumispäätöksiä eri kriiseihin. Myöskään muut jäsenmaat eivät kaivanne Natoon jäseniä, joilla ei ole halua osallistua operaatioihin tai jotka saattaisivat jopa estää oman kansalaismielipiteensä takia Naton päätöksentekokyvyn. Myös historiamme takia kansanäänestys olisi tärkeä. Puolustus on ollut pitkään koko kansan tukema asia ja tämä tuki sillä pitää olla jatkossakin. Kansanäänestystä ei pitäisi järjestää blancona vaan sen taustalla pitäisi olla valtiojohdon perusteltu esitys, johon kansalaiset ottavat kantaa.

Suuret palaset, joita minusta Natojäsenyyden kohdalla on punnittava, ovat jäsenyyden vaikutus poliittiseen asemaamme, vaikutukset Venäjällä, valmiutemme kansainvälisiin sota-operaatioihin ja punnittava näitä jäsenyyden tuomaan viidenteen artiklaan. Ja samalla on verrattava tätä vaihtoehtoon, joka on realistinen ja perustuu omaan puolustukseen ja kehittyvään yhteistyötön.

Näen siis myös täysin mahdollisena kehityskulun, jossa huolehdimme kunnolla oman puolustuksemme voimavaroista, tiivistämme asteittain yhteistyötä sotilaallisella alalla Ruotsin ja EU-maiden kanssa, kehitämme Nato-rauhankumppanuutta, emme ole allergisia Venäjän kanssa harjoiteluun ja ylläpidämme monipuolisesti transatlantista suhdetta. Päämääränä tässä on vahvistaa Itämeren alueen vakautta, joka kostuu useista elementeistä. Pääluottamus tällaisessa ajattelussa perustuu viisaaseen politiikkaan, jonka tukena on uskottava puolustus, jonka kyvyt tekevät hyökkäystä suunnittelevalle laskun kalliimmaksi kuin hyökkäyksestä saatava voitto on. Sotilaallisen maanpuolustuksen tehtävä useimpien maiden kohdalla on hankkia aikaa politiikalle.

Minusta Natoa ei pidä kokea ideologisena ratkaisuna. Sitä se ei todellakaan ole. Itse puoltaisin jäsenyyttä, mikäli Nato olisi kehittynyt tai kehittymässä maailmanlaajuiseksi ja tunnustetuksi kansainväliseksi kriisinhallintajärjestöksi - meidän paikkamme olisi ehdottomasti siinä. Näin ei ole käynyt vaan se on yhä osa kompleksista ja herkkää eurooppalaista turvallisuusarkkitehtuuria, jossa muutkin värisävyt Suomen ja Ruotsin kannalta ovat viisaita kuin vain musta ja valkoinen.

Suomen tavoitteena minusta on ollut koko sodanjälkeisen ajan vahvistaa turvallisuuttamme ja saavuttaa asema, jossa muut eivät määritä asemaamme vaan meillä on aidosti itsellämme liikkumatilaa. Osa tätä ajattelua oli aito Nato-optio. Siinä me pidämme jäsenyyden omassa harkinnassamme emmekä julista etukäteen sitä, että emme ainakaan hae jäsenyyttä. Tämä optio ei ole pitkään aikaan ollut aito. Vielä vuoden 2006 presidentinvaaleissa ainakin kaikki pääehdokkaat - myös istuva presidentti ja istuva pääministeri - eivät asettaneet kampanjassa hakukieltoa kaudekseen. Nykyisessä hallitusohjelmassa tällainen kielto on. Minusta se ei vahvista kansainvälistä asemaamme vaan rajaa sitä. Se onkin enemmän kirjoitettu oman maamme kansalaisille kuin viestinä maailmalle. Eikö kuitenkin ulkopolitiikan keskeisten linjausten pidä olla ensisijassa viesti maailmalle eikä kotimaahan. Uuden pääministerin kannattaisi avata tämä solmu ja lisätä kansallista itseluottamustamme sillä, ettei meidän tarvitse etukäteen ilmoittaa sellaista että emme hae jäsenyyttä. Itseensä luottava maa osaa tällaiset päätökset tehdä kulloisenkin harkinnan mukaan. Aitoon ja uskottavaan Nato-optioon liittyy diplomatian kannalta paljon etuja. Pienetkin liikahdukset sen ympärillä toimivat vahvoina signaaleina - jos niin tahdomme. Tämäkin on sitä liikkumatilaa, jota peräänkuulutan.

Matti Vanhanen
puheenjohtaja
Paasikivi-Seura 

EU kriisistä kohti vuotta 2020

                                                                                                              14.5.2014

Kun vuonna 2009 valittiin uutta komissiota, ilmapiiriä luonnollisesti varjosti finanssikriisi, joka puhkesi koko riemuunsa syksyllä 2009. Komission puheenjohtaja Jose Manuel Barroson jatkokausi oli kuitenkin asiallisesti ratkennut jo aikaisemin ja tärkeät teemat pyörivät EU:n kehittämisen ympärillä, ilmasto- ja energiapolitiikassa, vuoden 2020 strategiassa jne. Tuleva viisivuotiskausi muodostui kuitenkin aivan erilaiseksi. Marraskuussa 2009 tehtäviinsä valittiin sekä Eurooppa-neuvoston pysyvä puheenjohtaja Herman Van Rompuy että ulkopolitiikkaa johtava korkea edustaja Lady Catherine Ashton (Uphollandin paronitar). Myöskään heidän valinnassa tulevien vuosien poikkeukselliset haasteet eivät värittäneet valintaa. 

Toivottavasti nyt tiedetään enemmän miten vuodet 2015-2020 haastavat edustajiamme EU:n tärkeimmissä tehtävissä. Vai arvaammeko edes. 

Vaalien jälkeen luodaan uuden Lissabonin sopimuksen käytäntöjä siihen, miten johtavat virat täytetään. Uuteen perussopimukseenhan tuli kohta, jossa komission kokoamisessa otetaan huomioon käytyjen parlamenttivaalien tulos. Mutta mitään täsmällistä ei sovittu mitä tämä käytännössä tarkoittaa. 

EU-parlamentin ja eurooppalaisten puolueiden intressissä on pyrkiä vetämään virkapaketin solmimista mahdollisimman lähelle puolueita ja parlamenttia. Jos komission puheenjohtajan valinta valuisi reaalisesti parlamenttiryhmille - olisi myös komissio koko kautensa parlamentin peukalon alla. Vastaavasti valtioiden ja hallitusten päämiehiä edustava Eurooppa-neuvosto haluaa pitää puheenjohtajan valinnan aidosti omissa käsissään. Se takaisi komission itsenäisyyden suhteessa unionin muihin varsinaisiin toimielimiin mielestäni paremmin. Tästä lähtöasetelmasta käsin on mielenkiintoista tarkastella millaisella taktiikalla, otteella ja mielikuvilla valinnassa tullaan toimimaan. 

Kymmenen vuotta sitten, kun nykyinen puheenjohtaja Barroso valittiin ensimmäisen kerran, hän oli laskujeni mukaan kuudes nimi joka EPP ja Alde -puolueiden nimistä oli taustaneuvotteluissa esillä. Lisäksi oli esillä sosialistipuolueen nimiä. Ainakin kahden kohdalla tapahtui yksiselitteinen blokkaus, jossa joku maa ilmoitti, että henkilö ei käy. Ainakin yksi nimi suostui nimeään käytettävän vain, jotta hänet voitiin tasapainon vuoksi blokata ulos. Osa kieltäytyi suoraan itse, osa huomasi, että kannatusta ei ehkä kuitenkaan tule. Valittukin empi sitä, voiko jättää oman hallituksensa mutta suostui. Kaikki tapahtui kulisseissa ja muutamassa päivässä. Tapahtui myös se, että Saksan ja Ranskan keskenään sopimaa ehdokasta kaikki muut eivät hyväksyneet. Viisi vuotta sitten varsinkin korkean edustajan valinnassa oli saman sukuisia kuvioita. Tämä arvaamattomuus on hyvä pitää mielessä kun varmoilla äänenpainoilla ennen vaaleja puhutaan tulevista nimityksistä. 

Nyt asetelma voi olla selkeämpi kun eurooppalaiset puolueryhmät ovat asettaneet ehdokkaita. Heillä on etulyöntiasema, mutta Eurooppa-neuvoston jäsenet eivät ole ymmärtääkseni sitoutuneet pelkästään näihin nimiin. Yksikin päättäväinen vastustus riittää kaatamaan henkilönimen. Päätökseen vaaditaan yksimielisyys. 

Edellisillä kahdella nimityskierroksilla, joiden neuvotteluihin osallistuin, käytettiin sellaista sekatekniikkaa, jossa sinällään tunnustettiin puolueväreille tietty legitimiteetti paikkoihin, mutta lisäksi henkilöiden piti kelvata myös muille puolueille ja muille maille. Esimerkiksi Tony Blairin nimi ei tästä syystä yltänyt vakaviin keskusteluihin asti. Myöskään puolueiden voimasuhteita ei täsmällisesti seurattu. Tästä tasapainosta keskusteltaessa myös Naton pääsihteerivalintaa käytettiin yhtenä perusteluna. 

Tällä kertaa vaaleissa saattaa käydä niin, että kaksi suurinta ryhmittymää saa noin 4/7 osaa parlamentinpaikoista ja jaettavana tulee olemaan viisi huipputehtävää. Viisi vuotta sitten, kun kolmanneksi suurin Alderyhmäei saanut huipputehtävistä yhtään, valittu komission puheenjohtaja huomioi tätä sitten komissiontehtäväjaossa ja mm Olli Rehnin painava salkku selittyi osin tällä ja osin hänen kokemuksellaan. Suurtenpuolueiden aseman heikentyminen ei välttämättä anna niille oikeutta kaikkiin viiteen tärkeimpääntehtävään - mutta toisaalta pienempien puolueiden keskinäinen hajanaisuus vaikeuttaa niidenmahdollisuuksia neuvotella tehtävistä. Mutta varmaa on, että ääneti ne eivät ole, koska niiden osuusparlamentista saattaa olla 3/7 -osaa.

Tällä kertaa arvelen, että paljon aikaisempaa enemmän kiinnitetään huomiota ehdokkaiden sisällöllisiinprioriteetteihin. Unionin koneisto on massiivinen ja laaja. Johtavien hahmojen on siksi pakko keskittyämutamaan suureen prioriteettilinjaan saadakseen jotain uutta aikaan. Siksi on suuren luokan kysymys,mitkä painopisteet unioni toimijoidensa kautta asettaa. Sarkastisesti tähän voisi todeta, ettävaalitaisteluhan on tuonut hyvin nämä painopisteet esille. Lista painopisteistä on helposti mittava.Esimerkkejä siitä on helppo luetella: Euroopan teollisuuden globaali kilpailukyky, energiaturvalisuus,Pohjois-Afrikka, Lähi-Itä, Venäjä-suhde, USA vapaakauppasopimus, digitaalinen agenda, euro kriisin jälkeen.Valintoja on pakko tehdä.

Toukokuun kokoukseemme saamme heti vaalien jälkeen alustajaksi suurlähettiläs, ulkoasiainneuvos EikkaKososen valtioneuvoston kansliasta. Hän on toiminut erilaisissa EU-tehtävissä vuodesta 1983 alkaen ja onsaanut kokemusta jokseenkin kaikista sellaisista EU-tehtävistä, joihin virkamies voi Suomessa yltää. Hän olimm pysyvä edustajamme unionissa vuosina 2002-2008, jona aikana neuvoteltiin sekä EU:n perustuslaillinensopimus että Lissabonin sopimus.

Matti Vanhanen
puheenjohtaja
Paasikivi-Seura

Ukraina ja reaalipolitiikka

27.2.2014


Ukrainan tilanne nostaa esiin historian ja ulkopolitiikan kaikki dimensiot tavalla, joka ajankohtaistaa myös Paasikiven perinnön. Zbigniew Brzezinski herätti meissä suomalaisissa ajatuksia varmasti moneen suuntaan lausuessaan, että Ukraina voisi ottaa esimerkkiä Suomen mallista.

Osa pelästyi ehkä suomettumiskeskustelua. Osa kokee perustellusti, että Brzezinski ei ehkä tunne kylliksi asemaamme. Perusteltu on myös ollut kommentti siitä, että näiden kahden maan asema ja historia eivät todellakaan ole identtiset.

Suomen mallin esiin nosto tällaisessa yhteydessä on minusta huolestuttavaa lähinnä vain siitä näkökulmasta, että meitä ei saisi lokeroida muiden toimesta sellaiseen malliin, josta ulospääsy vaatisi myös muiden hyväksyntää. Olennaista nykyiselle asemallemme on se, että yhteistyösitoumustemme rinnalla meillä itsellämme on liikkumavapaus omasta politiikastamme - eivätkä ulkopuoliset lokeroi meitä mihinkään malliin.

Saimme viime kokouksessamme 3.2. tri Timo Hellenbergin "silminnäkijä"- kokemuksen Ukrainan tilanteesta ja näin jälkikäteenkin arvioiden esitelmä ja siitä käyty keskustelu osuivat kohdalleen. Juuri nyt tarvitaan paasikivimäistä pohdintaa Euroopassa, jossa reaalipolitiikka ei ole teoriaa vaan käytäntöä. Seuraavassa luentotilaisuudessamme suurlähettiläs Jari Vilen Unkari- ja Puola -kokemuksellaan arvioi noiden maiden asemoitumista ja näkökulmia myös tähän teemaan. Minun silmissäni EU:n ja Naton "uusilla" jäsenmailla on suuri vaikutusvalta siihen, mistä tulokulmasta mm. Ukrainan kysymyksiä lännessä tarkastellaan. Olimme jo sopineet huhtikuulle korkeassa asemassa olevan varsinaisen silminnäkijän saapumisesta kokoukseemme, mutta valitettavasti tämä aikavaraus on jouduttu perumaan.

Ukrainassa sisäiseen taloudelliseen-,  sosiaaliseen- ja oikeusvaltiokehitykseen liittyvät tekijät lienevät suurin jännitteiden aiheuttaja, mutta kun ne yhdistyvät kansainvälispoliittisesti noin kuumaan pisteeseen, niin kyse on äärimmäisen vakavasta ja kompleksisesta tilanteesta.

Brzezinskin ajattelusta kannattaa ottaa esille teema siitä, että suurvaltojen pitää löytää myös yhteisymmärrys Ukrainasta. Ei se voi syrjäyttää kansan omaa tahtoa, mutta eihän sen tarvitse olla ristiriidassa sen kanssa. Olisiko tämä paluuta geopolitiikkaan tai voimapolitiikkaan? Ehkä. Mutta kuka niistä on edes luopunut?

Osana Brzezinskin käynnistämää keskustelua professori Geoffrey Roberts tiivisti FT:ssä: "Finland remained independent after the war, not because it said no to the Soviet Union but because its leaders were wise enough to stay out of the cold war and to abjure western meddling in their internal affairs. That is a lesson of history that today's leaders of Ukraine would do well to learn."

Meidän ei tarvitse olla sävyjen nyansseista välttämättä samaa mieltä jokaisen ulkopuolisen Suomen arvioitsijan kanssa vaan havaita se, että Suomen pitkää politiikkaa huolehtia omasta asemastaan arvostetaan maailmalla. Ukraina on nyt sellaisessa sisäisessä ja kansainvälispoliittisessa asemassa, että se joutuu ehyenä pysyäkseen etsimään tähän hetkeen sopivan tavan tehdä tiliä historian kanssa ja sovittaa se yhteen tulevaisuuden visioidensa ja ympäristön reaalipolitiikan kanssa. Paasikiven muistutukset tosiasioiden tunnustamisesta taitavat sattua aina osuessaan kohdalle.

Reaalipolitiikka ei ole vain perinteistä voimapolitiikkaa vaan nykyään yhä useammin rahaa. Ukrainan kriittistä tilannetta kuvannee hyvin se, että  maa tarvitsee 25 miljardia euroa apua. Lehtitietojen mukaan kansalaiset pelastavat rahojaan pankkitileiltään.  Ei liene vain uutisoinnin heikkoutta se, että kukaan ei kerro mikä on tuon rahoituksen aikajänne ja mihin se riittää. Kukaan ei taida sitä tietää. Eikä kukaan tätä kirjoitettaessa ainakaan edes tiedä, kenen käyttöön nuo rahat menisivät, mikä olisi niiden käyttösuunnitelma jne.

Elämme vaarallista mutta mielenkiintoista aikaa.
Tervetuloa tuleviin tilaisuuksiimme.

Matti Vanhanen
puheenjohtaja
Paasikivi-Seura