Contacts

Paasikivi-Seura ry.
Paasikivi-Samfundet rf.
Paasikivi Society

Kruunuvuorenkatu 4 (2 krs.)
FI-00160 Helsinki
FINLAND

tel. +358 50 599 3252
Office hours 10:00-13:00

etunimi.sukunimi(@)
paasikivi-seura.fi

24.10.2000 Alpo Rusi, professori: Suomen turvallisuuspolitiikka ja Euroopan muutos

Professori Alpo Rusi Paasikivi-Seurassa Helsingissä 24.10.2000
Suomen turvallisuuspolitiikka ja Euroopan muutos

Väinö Linnan suurteoksessa Täällä Pohjantähden alla Pentinkulman kansakoulun opettaja oli vankka suomalaisuusmies. Hän suuntasi seuraavat sanat oppilailleen:

"On kysymys koko kansakunnan ruumiin ja hengen voimien jalostamisesta sitä suurta koettelemusta varten, joka kerran on tuleva. Sillä olen varma siitä, että kaitselmus suo teille onnen ja kunnian kerran taistella näillä isänmaamme valkeilla hangilla jalointa ja suurinta taistelua, suurta juhlataistelua, jota esi-isämme polvesta polveen ovat taistelleet perivihollistamme vastaan. Sitä varten on teidän jokaisen kehityttävä ruumiiltanne ja sielultanne kymmenen veroiseksi."

Pentinkulman kansakoulun opettaja oli tietenkin kuvitteellinen henkilö. Linna rakensi romaanissaan kauaksi näkevän henkilöhahmon, tulevan historian kertojan. Nuorison ja koko kansakunnan tuli valmistautua sotilaalliseen yhteenottoon isänmaan pelastamiseksi. Sodan käyneenä rintamamiehenä Linna toivoi, että Pentinkulman opettajan viisaudet olisivat todellakin aikanaan kaikuneet hämäläisen koulun luokkahuoneessa. Varmuutta ei ole, että Talvisodan ja Jatkosodan ennustamisessa oltaisiin onnistuttu. Mutta oli miten oli, Pentinkulman opettaja näki aikanaan oikein, mikä oli Suomen turvallisuuden tärkein tekijä: kyky maan puolustamiseen kymmenen kertaa voimakkaampaa vihollista vastaan.

Mitä peruskoulun opettajien tulisi tänään kertoa oppilaille Suomen turvallisuudesta ja sen edellyttämistä kansalaisponnistuksista?

Kylmän sodan jälkeisenä murroksen vuosikymmenenä syntyi paljon paperia, kun yritettiin tavoitella kohdallista arviointia turvallisuuden kehityksestä. Mutta aika usein todelliset tapahtumat väistivät parhaimmatkin analyysit. Saamelaiskirjailija Kerttu Vuolab on todennut, että ihminen, joka on ollut metsässä vuosikaudet ja kokenut sen eri vuodenaikoina ja eri säissä, tietää metsään liittyvän teorian tarkemmin kuin pääosin kirjoista oppinsa ammentanut, sillä hän kokee metsän ihollaan ja solullaan.

On tietysti hyvä jos edes romaanihenkilöt hallitsevat analyysin. Mutta jonkinlaisena ideaalina voisi olla tilanne, jossa saattaisimme yhdistää niiden kokemuksen, jotka kokevat asiat "iholla ja solulla" sekä asiantuntijoiden harkinnan; ehkä sitten omaisimme tänään Pentinkulman kansakoulun opettajan viisautta ja näkemisen kykyä?

Suutari pysyköön lestissään. Yritän seuraavassa käsitellä, kuten niin sanotun hyvän esitelmän rakenne edellyttää, kolmea asiaa:

Ensin Suomen ulkopolitiikan taustaelementtejä lainatakseni professori Klaus Tömuddin tapaa kuvata niitä tekijöitä jotka ovat määrääviä Suomen aseman ja turvallisuustilanteen kannalta. Onhan edelleen meneillään melkoinen myllerrys kansainvälisissä suhteissa, vaikka etenkin Euroopassa on havaittavissa myös rauhoittavaa ja vakauttavaa kehitystä. Viittaan tietenkin Balkanin tapahtumiin.

Toiseksi, Suomen mukautumista meneillään oleviin Euroopan unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämiseen, ja

Kolmanneksi yritän hieman arvioida alkaneen vuosikymmenen ainakin alkupuolen kehitystä turvallisuuspolitiikan kannalta, mihin liittyy suhtautumisemme NATO:n laajennukseen ja kehittämiseen.

On arvioitu, että turvallisuutta luova todellisuus syntyy nykyisin yhä enemmän sekä diskurssistamme, keskustelustamme, mutta lisäksi valinnoistamme. Suomen turvallisuuden määräävänä tekijänä on pidetty geopoliittista asemaamme. Uskoisin, että tätä ei ole laajemmin kiistetty. Geopoliittinen asemamme on määrittänyt myös identiteettiämme. Ronald Johnstonin mukaan "kaikki identiteettipolitiikka on huomattavassa määrin geopolitiikkaa - me täällä vastaan he siellä". Niinkinpäin on vielä korostettu, kuten Gearoid. O'Tuathail, että "kansainvälinen politiikka pitää sisällään geopolitiikan, joka on paljon läpitunkevampaa ja ideologisesti merkittävämpää kuin ortodoksinen ymmärrys geopolitiikasta antaisi ymmärtää.

Euroopan alueellinen turvallisuusjärjestelmä on muuttunut. On selvää, että Suomen asema on ainakin jollain tavoin muuttunut niin Luoteis-Euroopassa, koko Euroopassa kuin maailmanlaajuisessa poliittisessa yhteisössä. Tässä on Varsovan liiton hajoamisen ohella tekemillämme valinnoilla kuten myös todellisuuden kuvauksilla ollut merkitystä.

Neuvostoliiton ja sen muodostaman geostrategisen liittoutuman hajoaminen saattoi siten laukaista eräänlaisen identiteettikriisin, etenkin hajonneessa neuvostomaassa. Esimerkkinä viitataan neuvostoliittolaisen kosmonautin kohtaloon, joka silmäili avaruudesta kotimaansa yhtäkkistä häviämistä maailmankartalta. Jos asianomaisessa avaruusaluksessa olisi ollut myös suomalainen kosmonautti tai kaiketi astronautti, olisiko hänkin ajautunut identiteettikriisiin, tai siihen rinnastettavaan mielentilaan? Ellei, onko turvallisuuspoliittisen ajattelumme lähtökohtana edelleen kylmän sodan kauden geopoliittinen identiteetti?

Kysehän ei tietenkään ole siitä, että Neuvostoliiton muodostaman valtion sijaan olisi syntynyt ongelmaton naapuri; suuren tilalle ei ole tullut pientä. Mutta Venäjä on ollut Neuvostoliiton hajottua vakavassa identiteettikriisissä. Maassa on palattu hakemaan identiteettiä oman kulttuurin juurista, kirkosta ja kyläyhteisöistä. Kansallisuuden rakentamisen tie on vaivalloinen ja sitä helposti päällystävät sovinismi, pelot ja alemmuudentunteet. Ulkopolitiikassa on paljon vanhoja uskomuksia, mutta myös uusia avauksia. Venäjällä tiedetään, että sen turvallisuusongelmat ovat etelässä ja idempänä. Se ei tarvitse enää "puskureita" länttä vastaan. Samoin se joutuu kamppailemaan oman imperiaalisen perintönsä kanssa, mistä sota Tshetsheniassa on esimerkkinä. Neuvostokauden perintönä on puolestaan hajoavat ydinlaitteet ja irtaantumisen vaikeudet sotataloudesta.

Onko liioiteltua sanoa, että Suomen kannalta "uusi Venäjä" on luomassa uudenlaisen Suomen turvallisuuspolitiikan "vakioelementin". Venäjän identiteetille ei ole samantekevää, miten sen naapurit siihen suhtautuvat; jos jatkamme vanhalla linjalla, se tulkitaan Venäjällä niin, että mikään ei ole muuttunut. Pahimmassa tapauksessa tulkitaan asia niin, että Suomessakaan ei uskota kylmän sodan päättäneen vanhat geopoliittiset vastakohtaisuudet. Toisekseen Venäjän Pohjoisen rannikon ongelmalliset ydinlaitteet muodostavat aidon riskin etenkin Suomen pohjoisemmille alueille. Toki ekologiset riskit aiheuttavat pulmia myös muille alueille, kuten esimerkiksi Kymenlaaksolle.

Perinteiset sotilaalliset riskit ovat merkittävässä määrin väistyneet, mutta idän suunnalta saapuvia rikollisuuden ja terrorismin lieve- ja sivuilmiöitä ei tule aliarvioida.

Valtiovalta on havainnut nämä turvallisuusriskien muutokset. Valtioneuvoston selonteko vuodelta 1995 toteaa:

"Turvallisuspolitiikan tulee palvella Suomea kansalaisyhteiskuntana, itsenäisenä valtiona ja kansainvälisen yhteisön jäsenenä. Sen tulee tarjota mahdollisuuksia vaikuttaa Suomea koskeviin kansainvälisiin ratkaisuihin ja suojautua Suomen turvallisuuteen kohdistuvia riskejä ja uhkia vastaan. Sen tulee kattaa laajan turvallisuuskäsitteen mukaisesti ulkoiset tekijät, jotka vaikuttavat suomalaisen yhteiskunnan arvojen ja tavoitteiden saavuttamiseen".

Mutta miten luodaan turvallisuusjärjestely, joka nojaa laajaan turvallisuuskäsitteeseen. Onko kyse vähemmän sotilaallisesta enemmän siviilihallinnollisesta järjestelystä? Haluaisin nähdä asian niin, että kyse on toisiaan täydentävistä järjestelyistä. Suomen sotilaallinen turvallisuus nojaa sekä aluepuolustusjärjestelmään, mutta sen rinnalla valmiuksiamme vahvistetaan osallistuaksemme sekä EU:n että NATO:n yhtymissä tapahtuviin operaatioihin. Toisekseen uusien turvallisuusriskien tiedostaminen ja kartoitus muuttaja täydentää Suomen turvallisuuden "vakioelementtien" sisältöä.

Toisen maailmansodan aikana Karjalan luovutettu alue, Kuhmonseutu ja Lappi Petsamo mukaan lukien olivat varsinaista sotatoimialuetta. Sotien jälkeen on Suomen turvallisuus nojautunut aluepuolustusjärjestelmään ja yleiseen asevelvollisuuteen. Kylmän sodan aikana Suomenlahden merialueet ja Lappi olivat sotilaallisesti haavoittuvaisempia alueita. Niin sanottu risteilyohjusskenaariot 1970-luvulla ravistelivat aluepuolustusajattelun perusteita.

Nykyisessä tilanteessa Lappi on suurten uusista turvallisuusriskeistä aiheutuvien ongelmien kohteena. Tästä viimeksi Kurskin uppoaminen antoi selvän viitteen. Ydinlaitteiden rikkoutuminen olisi johtanut suuriin riskeihin Barentsin meren ekologian kannalta ja sillä olisi ollut arvaamattomat taloudelliset vaikutukset. Ilmaan joutuneiden päästöjen osalta en lähde edes spekulaatioihin. Mutta niidenkin riskien mahdollisuus oli olemassa Kurskin onnettomuuden yhteydessä. Muurmanskin sotilaslaitteet ovat ympäristöriski, jota ei tule vähätellä. Olisi hyvä katsoa ennaltaehkäisevien toimien perään, joita on ryhdytty käynnistelemään eri maiden kesken. Lapin alueen vahvistaminen taloudellisesti ja turvallisuuspoliittisesti vahvistaa unionin pohjoista ulottuvuutta.

Kylmän sodan jälkeen Euroopan pohjoinen on monien ristiriitaisten intressien alue, kuten Lassi Heininen korostaa aluetta koskevissa tutkimuksissaan. Kurskin uppoaminen osoitti, miten ydinaseita kuljettavat ja ydinreaktoreilla liikkuvat sota-alukset muodostavat edelleen suuren turvallisuusriskin etenkin Euroopan pohjoisille alueille. En myöskään vähättele alueen strategista merkitystä. Mutta Venäjän poliittiset ongelmat eivät ole lännessä vaan etelässä ja idässä, Kaukasuksella ja Kaspian meren suunnalla.

Varmistimme paikkamme Euroopan unionissa 1994 pidetyn kansanäänestyksen seurauksena. Presidentti Martti Ahtisaari saattoi korostaa, että EU-jäsenyyden seurauksena "Suomen asema vahvistui ja selkiintyi perinjuurin eurooppalaisten kansakuntien joukossa".

Mutta EU-jäsenyyskeskustelu heijasti myös jonkinlaista identiteettikriisiämme. Monet pelkäsivät jäsenyytemme olevan Suomen ja sen itäisen naapurin välisien suhteiden kannalta ongelmallista. Totta kai oli myös niitä, jotka ylipäätänsä vastustivat Suomen sitomista unionin kaltaiseen ylikansalliseen päätöksentekoon. En kuitenkaan pohdi laajemmin tätä kysymystä, vaan keskityn ensin Suomen identiteetti-kysymykseen turvallisuuspoliittisen harkinnan kannalta.

Unionin jäsenenä miellämme asemamme vähitellen enemmän taloudellis-poliittisen euro-atlanttisen yhteisön paremminkin kuin historian ja maantieteen näkökulmasta. Näin ollen voimme myös asettaa kohdalleen sen esimerkiksi Leif Salmenin esittämän väittämän, jonka mukaan Suomea ei voi käsitteellistää ilman itää. Turvallisuuspoliittisessa mielessä "itä" tarkoitti maantieteen vakioimista; euro-atlanttisen yhteisön jäsenenä "itä" ei ole enää määräävä ulkoinen "taustaelementti" Suomen aseman kannalta, vaikka sen merkitys on muutoin säilynyt tärkeänä, jopa keskeisenä.

EU on poliittis-taloudellinen solidaarisuusyhteisö. On täysin selvää, että jos yhtä jäsenmaata kohtaisi ulkopuolinen painostus tai boikotointi unionin ulkopuolelta, asia olisi koko unionin huoli. Olemmeko siten jo itse asiassa poliittisesti liittoutunut maa, on sanasaivartelua. Jokainen voi mielessään makustella, onko kyse vähän kuin veteen piirretystä rajasta.

Suomi on täysipainoisesti osallistunut unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämiseen. Meillä on joitain omia painotuksia, kuten siviilikriisihallinnan kehittäminen, mutta periaatteessa tuemme toimia joilla unionille luodaan yhteisiä kriisinhallintavalmiuksia. On reformoitava unionin armeijoita, jotta saadaan säästöjä. On myös otettava enemmän vastuita Euroopan alueen kriisien esto- ja hallintatoimista. Vuonna 2003 unionilla on suunnitelmien mukaan 60-90 000 sotilaan nopean toiminnan yhtymä, jonka on arvioitu voivan operoida vuoden ajan suurehkossa rauhanturvatehtävässä. Oma merkityksensä on sillä, miten Yhdysvallat sitoutuu jatkossa Euroopan turvallisuuden ylläpitämiseen.

Euroopan unionin jäsenmaista vain perinteiset puolueettomat maat ovat pysyttäytyneet NATO:n ulkopuolella. Etenkin Kosovon sodan jälkeen käynnistyneissä unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvistamispyrkimyksissä rakennetaan ei vain unionin omia kriisinhallintavalmiuksia, vaan myös tiiviimpää yhteistyötä unionin ja NATO:n välille. Puhutaan NATO:n eurooppalaisesta pilarista. Pitemmällä aikavälillä ei ole rationaalia ajatella, että unionin ja NATO:n jäsenyydet olisivat yhtyeensopimattomia. Eräissä asiantuntija-arvioissa on korostettu, että mikäli unioni haluaa vahvistaa omaa sotilaallista valmiuttaan, sen on seuraavien 10-15 vuoden aikana nojattava paradoksaalisesti aiempaa selvemmin NATO:n varaan.

Suomen kannalta oli tärkeää, että NATO:n itälaajennuksen yhteydessä voitiin saada aikaiseksi NATO:n ja Venäjän välinen yhteistyöjärjestely. Siitä päästiin yhteisymmärrykseen Helsingissä maaliskuussa 1997. Suomi ajoi tässä omaa etuaan, vaikka muodollisesti oli "vain" huippukokouksen tekninen isäntä. Vaikka Venäjä koki NATO:n itälaajennuksen hankalaksi ja asettui vähitellen aika selkeästi sitä vastaan, on laajennus vakauttanut Venäjän ja liittokuntaan liittyneiden kolmen maan suhteita. Uudet jäsenmaat eivät mitenkään uhkaa Venäjän turvallisuuta, mutta laajennus on poistanut yhden erimielisyysasian näiden maiden ja Venäjän välisien suhteiden kehittämisen tieltä. Samalla on myös Venäjän vastainen mieliala vähentynyt uusissa jäsenmaissa. Jokaisella maalla on oikeus omiin turvallisuuspoliittisiin valintoihinsa.

NATO:n seuraava laajennuskierros on arvioitu tapahtuvaksi viimeistään vuonna 2002. Itälaajennuksen hyvät kokemukset ovat varmasti luoneet uutta myönteistä mielialaa jatkolaajennusta kohtaan liittokunnanjäsenmaissa. Niinikään EU:n ja NATO:n laajennukset ovat synkronoitumassa. Jugoslavian liittovaltion viimeisimmillä tapahtumilla on laajennuksen kannalta tietenkin myönteinen vaikutus. Balkan on tulossa takaisin eurooppalaiseen yhteistyöhön.

Miksi NATO on muodostunut keskeiseksi turvallisuusjärjestöksi? Kylmän sodan jälkeenhän liittokunnan tulevaisuudelle povattiin ensin lyhyttä ikää. Jonkinlaisena pehmeänä alasajoratkaisuna liittokuntaa ryhdyttiin kehittelemään euro-atlanttiseksi kumppanuusjärjestöksi, jonkinlaiseksi sotilaalliseksi ETYKiksi. Suomi saattoi sopeutua tähän ratkaisuun. Mutta YK:n ja EU:n epäonnistuttua Jugoslavian sotien ratkaisemisessa ja entisten kommunistimaidenjouduttua sisäisiin käymistiloihin, NATO:n rooli oli arvioitava uudelleen. Presidentti Bill Clintonin otettua vuosina 1994-95 selkeästi kantaa laajennuksen puolesta oli selvää, että NATO tulisi levittäytymään sotilasliittona yli kylmän sodan rajalinjojen. Lisäksi Bosnian sodan päättäminen edellytti NATO:n ilmaiskuja sekä liittokunnan johdolla tapahtuneen rauhanturvaoperaation käynnistämistä.

Vuosina 1998-99 koettu Kosovon kriisi ja NATO:n ilmapommitukset osoittivat, että maanosan vakauden ja pienten kansojen itsemääräämisoikeuden kannalta ei NATO ollut toisarvoinen, sanoakseni asian lähes ironisesti. On selvää, että NATO:n seuraava laajennuskierros on kysymys, johon Suomen on valmistauduttava muodostamaan rakentava kanta. Meillä on oikeus omaan kantaan ja oman etumme puolustamiseen.

Suomessa on suhtautuminen NATO:on vaihdellut suuresti. Oli aika erikoista, että Kosovon sodan jälkeen jäsenyyden kannatus putosi pohjalukemiin. On hieman hankala arvioida, mistä tämä psykologinen torjuntareaktio syntyi, vaikka useimmille on täytynyt tulla selväksi, että nimenomaan NATO:n ilmaiskut taivuttivat Jugoslavian littovaltionjohdon vetäytymään. Presidentti Ahtisaaren missio ei selity ilman NATO:n ilmaiskuja. Presidentti Ahtisaari piti neuvotteluprosessin hengissä ja runnoi sen menestyksellisesti läpi. Sanon tämän yhtään sijaisulkoministeri Strobe Talbottia tai erityisedustaja Viktor Tsernomyrdiniä vähättelemättä. Hehän aloittivat mission, johon Ahtisaari kutsuttiin mukaan.

Kyse Kosovon rauhan prosessissa ei ollut NATO:n pelastamisesta, vaan, kuten presidentti Ahtisaari on useasti toistanut, "mikään hallitus ei saa sortaa omia kansalaisiaan". Jos ilmaiskuja ei olisi tehty, Milosevic olisi edelleen vankasti vallassa ja Kosovo Serbian joukkojen miehittämä. Euroopassa olisi koettu valtaisa pakolaisongelma, eikä Balkanin vakaudesta kannattaisi puhua. Suomen kuten monen muunkin maan asema olisi vaikeutunut, ei vain pakolaistulvan vastanottavana maana, vaan myös siksi, että Euroopan turvallisuustilanne olisi vaikeutunut. Oltaisiin ehkä vahvistettu kylmän sodan aikaista traditionalistista identiteettipolitiikkaa. Paradoksi on sekin, että ilman ilmaiskuja Venäjä ei olisi tullut yhteistyöhön EU:n ja Yhdysvaltain kanssa Balkanin ongelmien ratkaisemiseksi. Epäsuorasti NATO vahvisti Venäjän demokraattista kehitystä ja maan pääsyä irti menneisyyden painolasteista, eristäytyneisyydestä.

Suomen kansainvälinen asema on vakaa ja turvallisuutemme on vahvistunut 1990-luvulla. Oli perusteltua, että emme hakeneet NATO:n jäsenyyttä itälaajenuksen yhteydessä. Saatoimme näin myötävaikuttaa laajennuksen mahdollisimman mutkattomaan käynnistymiseen, mikä oli Suomen edun mukaista. Mutta sekä EU:n että Euroopan turvallisuuden kannalta NATO:n rooli muuttui - kuten viittasin - vuosina 1997-99. Suomalaisessa mielipiteenvaihdossa sivuutettiin NATO aika täydellisesti juuri näinä vuosina. Kosovon tapahtumat tulivat tähän keskustelutyhjiöön. NATO näyttäytyi ehkä siksi monille uhkaavana voiman käyttäjänä, vaikka liittokunta pani toimeen humanitäärisen intervention, käytännössä ajoi raakalaismaisesti toimineet Serbian sotilas- ja poliisiyksiköt pois Kosovosta. Asiantuntijat eivät paljoa tilannetta helpottaneet, koska mielipiteet menivät pahasti ristiin.

Baltian maat ovat hakeneet NATO:n jäsenyyttä. Samoin itäisen keski-Euroopan valtiot, Slovakia, Romania, Bulgaria, Albania, Slovenia ja Makedonia ovat hakeneet NATO:n jäsenyyttä. Myös Itävallassa on aika ajoin voimakkaita kannanottoja jäsenyyden puolesta. Maa joutui kovan pakolaistulvan alle Bosnian sodan aikana, millä on ollut sisäpoliittisia seurausvaikutuksia. Näin NATO on muotoutunut realiteetiksi, joka on 1990-luvulla lisännyt maanosan vakautta ja tarjonnut toiminnalliset lähtökohdat rauhanturvaoperaatioille Bosniassa ja Kosovossa. Suomi on näissä operaatioissa mukana täysipainoisesti. Suomen puolustuskykyä on kehitetty kaikessa oleellisessa yhteensopivaksi NATO:n järjestelmien kanssa. Olemme sekä sotilaallisesti että poliittisesti siten "NATO-kunnossa".

NATO:n laajennus kattamaan kaikki hakijamaat on ajan kysymys. Myös tämä on realiteetti, joka on hyvä ottaa huomioon kun Suomessa käydään keskusteluja suhteesta liittokuntaan. Asiallisesti kaikilla hakijamailla laajentunut NATO lopettaisi kiistat Venäjän kanssa siitä miten Euroopan turvallisuusjärjestelmä on kehitettävä. Samalla se lisäisi pitemmän päälle demokraattisten voimien kannatusta Venäjällä, koska vanhakantaiset kommunistit ja nationalistit menettäisivät kestoargumentin. Sama tapahtui itälaajennuksen kohteina olleissa maissa.

Euroopan turvallisuusjärestelmää ei voida rakentaa järkiperäisesti ilman Venäjän mukanaoloa. NATO:n itälaajennuksen yhteydessä sovittu yhteistyömekanismin rinnalle voitaisiin kehittää esimerkiksi EU:n, Venäjän ja Yhdysvaltain yhteistyöneuvosto, joka turvaisi säännönmukaisen yhteydenpidon Venäjän kanssa. Samalla on tietenkin määrätietoisesti vahvistettava ETYJ:iä, joka on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle viime vuosina.

On kuitenkin huomautettava, että Suomi ei tietenkään voi vain ilmoittautua NATO:n jäseneksi. Se vaatisi tänään ainakin 19 jäsenmaan hyväksynnän ratifiointeineen. Poliittisia mutkia voi tulla matkalle. Mutta olennaista on keskustella jäsenyysasiasta kiihkottomasti, ilman pelkoja ja etenkin ilman historiallisia painolasteja. Vuonna 2001 on päivitysvuorossa Valtioneuvoston turvallisuuspoliittinen selonteko. Sekin edellyttää perinpohjaista keskustelua Suomen asemasta ja turvallisuuden ulkoisista "taustaelementeistä".

On myös varottava asettamasta vastakkain EU:ta ja NATO:a tai vaikkapa YK:ta. Ne ovat toisiaan täydentäviä, ei poissulkevia mahdollisuuksia. YK tarvitaan - sen kiistattomasta tehottomuudesta huolimatta - globaalin hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden rakentamiseksi. Niinikään YK on "omatunto" ja valtaisa mahdollisuus, jonka vähittäinen tehostaminen on kaikkien edun mukaista. Olisikin järkevää, mikäli EU voisi saada oman paikkansa turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten keskuudessa.

Presidentti J.K. Paasikivi oli pohjimmiltaan laillisuusmies, joka tunnisti historian merkitykselliset voimavirrat. Hän puhui pienten maiden oikeuksista, mutta myös mahdollisuuksista. Enpä arvuuttele, mitä hän neuvoisi suomalaisia tekemään vuonna 2000 oman turvallisuutensa hyväksi. Olen silti varma, että paljon hän asiaa miettisi.