Contacts

Paasikivi-Seura ry.
Paasikivi-Samfundet rf.
Paasikivi Society

Kruunuvuorenkatu 4 (2 krs.)
FI-00160 Helsinki
FINLAND

tel. +358 50 599 3252
Office hours 10:00-13:00

etunimi.sukunimi(@)
paasikivi-seura.fi

13.8.2001 Rein Ruutsoo: Viro, jota itsellemme halusimme?

Rein Ruutsoo
Viro, jota itsellemme halusimme?
Viro 1991-2001 -seminaari Helsingin yliopiston Suuressa juhlasalissa 13.8.2001

Kyllä aika kuluu nopeasti, ihmettelee tavallinen kadun virolainen kun huomataan, että kymmenen vuotta on kulunut siitä, kun Viro jälleen kerran itsenäistyi. Samalla pannaan myös merkille, että kymmenen vuotta on melkein puolet sotien välisestä itsenäisyyden ajasta. Vapaussodan sankareille, tuolloisen itsenäisyyden saavutuksille, olemme ehdottomasti velkaa uuden itsenäistymisen. Viron demokraattinen tasavalta oli se pohja (vaikka mytologisoitukin realiteetti), mihin nojautui meidän vapaudenkaipuumme - unelma itsenäisyydestä. Kuka halusi Viron itsenäistymistä vuonna 1991? Oikea vastaus on - niin kuin äsken siitä muistutti Viron ulkoasiainministeri Toomas Hendrik Ilves - että sinä aikana, kun hän pyöri vielä USA:n kansalaisena politiikan maailmassa, ei sitä halunnut erityisemmin kukaan muu kuin me itse. Ilveksen aktiivisuutta ei seurattu hyvällä katseella ja joskus sitä yritettiin estääkin. Mutta totuus se on. Itsenäisyys on aina pienien kansojen oma asia (Suomi muistaa sen hyvin), puolensa on pidettävä, ja maailma hyväksyi itsenäistymisen, joka tapahtui elokuussa 1991, vielä ennen kuin imperiumi lopullisesti hajosi.

Otsikkona oleva kysymys ei ole mikään keksitty aihe. Voisiko tämä Viron uuden itsenäisyyden kokemus olla samoin vankaksi pohjaksi unelmalle itsenäisyydestä - siinä tapauksessa, että Virolle kävisi huonosti? Kysymys on retorinen, mutta en epäile - kyllä vastaus olisi yksimielisesti "JAA". Jälleen kerran jäisi toissijaiseksi se, mikä meni pieleen. Mutta nyt vapaassa Virossa on syytä ja aikakin katsoa rehellisin silmin meidän isänmaatamme - Viroa. Olisinko minä pienenä kirjastonhoitajana 1986 - 15 vuotta aikaisemmin - uskonut, että joskus, oman maan presidentin vieressä, voin pitää puheen siitä, millaista Viroa minä halusin. Se kannattaa pitää mielessä.

Kymmenen vuotta vapautta on lähes puolet edellisestä. Virossa kymmenvuotispäivän aattona kiivastuvan keskustelun kattava otsikko voisi olla nimenomaan: halusimmeko juuri tällaista nyky -Viroa, tällaista itsenäisyyttä? Toisin sanoen - millaista Viroa me halusimme ja haluamme? Virolaiset eivät ole varmasti siitä yhtä mieltä, että nykyinen Viro on se todellisuus mitä tavoiteltiin.

Millaista Viroa me halusimme itsellemme? "Laulava vallankumous" korosti pääasiallisesti kansallismielisyyttä ja teki sen ulkoisesti näkyväksi. Ja siihen liittyi myös huikea retoriikka hinnasta, mitä oltiin valmiina maksamaan vapaudesta. Mutta kansakunnan elonjäännissä on ennen kaikkea kysymys sen jokapäiväisestä elämästä, elinoloista, kasvavan sukupolven mahdollisuuksista. Virossa antikommunismi ei ollut pelkkää retoriikkaa tai tyhmää venäläisvastaisuutta. Virolaiset ovat rationalisteja ja pragmaatikkoja - kansakunnan edun, kansallisen identiteetin, ihmisarvon palauttamisen jne. ohella itsenäisyys merkitsi myös paluuta Eurooppaan, demokratiaa ja hyvinvointia.

Jos saisin spekuloida - nimenomaan Suomen naapuruus tuotti esimerkillisen vertailukohteen ison naapurin miehittämälle Virolle. Suomen TV oli tärkeä lähde. NKP:n paikallisen sihteerin julistus, että Suomen tasavalta on kiiltokuva haisevan viemäriputken edessä - on painunut myös ikuisesti muistiin. Kapitalismin karkea kritiikki, hyvinvoinnin (sosiaaliturvan) ja markkinatalouden vastakkainasettelu neuvostopropagandassa, idea että ne ovat toinen toisensa poissulkevia, tuli naurettavaksi. Mutta myöskään maan kohtalo ei koskaan lähtenyt mielestä. Aina kun urheilutapahtumien yhteydessä soi Suomen Maamme-laulu, jäykistyi minun äitini seisomaan. Sävel, joka on yhteinen Virolle ja Suomelle, oli hänelle joskus liiankin kova muistutus kuunneltavaksi.

Otsikko sille tulevaisuudelle, mihin tuolloin pyrittiin, oli nimenomaan "Suomi". Silläkin on traditio. Niin oli ollut jo puolitoista vuosisataa. Neuvostoaikana virolaisten oli helppo aavistaa, millainen olisi ollut Baltian maiden asema ja elintaso 80 -luvulla, jos"Stalinin aurinko" ei olisi noussut meidän yllemme. Siihen ei tarvittu paljon älliä. Sen että neuvostotyyppinen yhteiskunta oli vailla tulevaisuutta ja Venäjän tilanne tosisekava, ymmärsivät myös Viron muuttaneet Neuvostoliiton kansalaiset. Silloinkaan kun he eivät tukeneet Viron itsenäisyyttä, he eivät myöskään ryhtyneet kovin innokkaasti tekemään vastarintaa. Asettaessaan vaakalaudalle "costs and benefits", kaikki asukkaat ymmärsivät, että Eurooppaan pyrkivässä Virossa on joka tapauksessa paljon vähemmän menetettävää.

Vallankumouksen logiikka - kansallinen shokkiterapia

Viro kuuluu niiden vähäisten postkommunististen maiden joukkoon, joiden transitiosta voidaan käyttää termiä "vallankumous". Viron itsenäisyyden palauttamiseen liittyi tosi jyrkkä käännös, missä keskeiset osapuolet vaihtoivat paikkaa. Radikaali oppositio siirtyi valtaan, Viron kommunistinen puolue ei pystynyt säilyttämään missään muodossa mitään asemaa. Naapurivaltion miehitysvaltaa lujittanut venäjänkielinen poliittinen eliitti suljettiin pois pelistä. Missään muualla maailmassa omaisuuden palauttaminen ei ollut niin perinpohjaista.

Halusimmeko me sitä? Siihen oli pakottavat syyt. Ilman monia näistä keskeisistä uudistuksista olisi Viron itsenäisyys ollut vaarassa. Viron vallankumous oli samanaikaisesti antikommunistinen, venäläistämisen vastainen ja markkinataloutta tukeva. Näissä merkeissä me olemme päätyneet "Viroon jota haluttiin" enemmän tai vähemmän. Sitä eivät halunneet vain poliitikot, vaan ehdottomasti myös kansa. Tämä viimeinen seikka on elintärkeä. Se on antanut legitimiteetin nykyiselle Viron valtiolle, eikä kukaan voi sanoa, ettemme olisi halunneet itsenäisyyttä. Se oli meidän varma tahtomme, siitä taisteltiin yhdessä. Kun verrataan Viroa muihin postkommunistisiin maihin,Virossa niiden ihmisten osuus, jotka ovat vielä innoissaan menneisyydestä on pienin - esimerkiksi puolta pienempi kuin Liettuassa!

Jyrkällä "pesäerolla" menneisyydestä oli poliitikkojen silmissä rationaalinen, shokkiterapeuttinen tarkoitus - tehtiin selväksi, että Viro on nyt toinen maa ja Se on tajuttava. Shokin päämääränä oli pakottaa ihmiset päättämään kohtalosta - ei-kansalaiset omasta kansalaisuudesta, laiskat toimeentulosta/elinkeinoista jne.

Mutta totta on sekin, ettei Viro ole pakottamisessa aina onnistunut. Miehityksen aikana maahan muuttanut venäläisvähemmistö ei ole suurelta osalta pystynyt päättämään tulevaisuudestaan, täysin tuntemattomissa olosuhteissa välin putoavien määrä vain kasvaa. Idea, että parhaiten opitaan uimaan vedessä, on periaatteessa oikea menetelmä. Mutta eikö invalidin pudottaminen viidennen kerroksen korkeudelta kylmään veteen Venäjän armeijan saappaat jalassa ja toppatakki päällä vähennä selviämisen mahdollisuuksia liiankin huimasti? Kuinka pitkään tarvitaan vielä shokkia tai voiko siitä tulla pysyvä keino, toiminta- ja elämänmuoto? Kunnianhimoiset poliitikot ovat puhuneet "Viron esimerkistä", "uudistusmielisestä tienraivaajasta", "Baltian tiikeristä" - sosiaalisesta kokeesta, joka tekisi historiaa ja veisi sen järjestäjät historiaan. Mutta eikö ole kokeiltu jo liikaa - eikö olisi aika oppia, missä ovat eloonjäämisen rajat? Ei vain vahvoilla, vaan myös heikoilla on oikeus elämään. (Viekö se kansan historiaan olemattomattomana?)

Olemmeko onnistuneet vai epäonnistuneet?

Vastaus riippuu siitä, mihin me vertaamme Viroa. Onko vertailukohteena Viron kehitys 1920-luvulla? Vai onko sellaisena sodanjälkeinen Eurooppa - Saksan talousihme vuosina 1945-1955? Vai onko vertauskohteena Viron kohtalo vuosina 1945-1955? Vai olisiko sopivampi muiden postkommunistisiin maiden kohtalo?

UNDP:n soveltamien mittapuiden mukaan Viron paikka kansankuntien rivissä on viidenkymmenen parhaan loppupäässä. Se on monen mielestä varsin hyvä, ja asema on kohentunut vuosien myötä. Postkommunististen maiden ryhmässä Viro näyttää kuuluvan menestyjien joukkoon. Ottaen huomion edellytykset - naapurin 50 vuotta kestäneen miehitysvallan, pitkän taloudellisen eristyneisyyden Lännestä, valtiokoneiston heikkouden, poliittisen eliitin ja kulttuurin vajeet jne. - on Viro pystynyt nousemaan hyvin.

Ulkoinen kuva Virosta ja monet arkiset totuudet eivät sovi kaikessa yhteen. Optimistinen julkisivun kehittäminen on yksi kansainvälisen onnistumisen ehdoista. Se mikä näyttäytyy kotona naurettavalta propagandakuvalta on tuottanut poliittista tukea, lisännyt investointeja jne.. Mutta olemmeko "Baltian Tiikeri", ja onko syytä olla ylimielinen Latviaa ja Liettuaa kohtaan? Epäilen kyllä. Omia tarinoita ei kannata liian paljon uskoa - ne eivät aina ole itseään toteuttavia ennustuksia. Realiteetti on sekin, että BKT:n mittapuulla on päästy vasta vuoden 1991 tasolle (ja silloin oli talous jo ollut pari vuotta alamäessä). Viides osa väestöstä on vailla työtä, kymmenes osa lapsista ei käytännössä käy koulua! Viron väestö on kymmenessä vuodessa vähentynyt lähes 10 prosenttia, ja se vähenee jatkuvasti. Vuonna 2030 on virolaisia vaan 750 000 -800 000 ja sitä vastaan ei auta enää mikään keino. Vankien määrä on viidessä vuodessa kaksinkertaistunut, eikä ole merkkejä siitä, että se vähensi. Narkomania ja HIV-potilaiden määrä on kasvanut viime vuosina räjähdysmäisesti. Puolustuskulut ovat nousseet kansainvälisin tavoittein 2,0 prosenttiin kansantuotteesta - mutta tieteiden rahoitus on vain neljäsosa siitä - 0,4-0,6 prosentin välissä ja kymmenesosa Pohjoismaiden investoinnista. Huuto "Viron Nokiasta" kuulostaa näiden tilastojen valossa vähintään vitsikkäältä. Viidesosan kansantulosta antaa raaka-aineitten transiittimaksuista ja satamapalveluksista perittävä tulo. Ilman suomalaisia turisteja olisi kauppavaihdon alijäämä moninkertainen.

Virolta on itsenäistyminen vaatinut paljon, ja siitä, mitä olemme saavuttaneet, olemme maksaneet kovan hinnan. Viro on varmasti maksanut kovemman hinnan kuin moni naapuri. Mutta saavutuksien tosimitta on "sustainablility" - kehityksen jatkokelpoisuus, oikeana mittapuuna toimii investointi tulevaisuuden. Viron kehitysstrategia, äärimmäisen liberalistinen talous, on poikennut muiden Baltian maiden linjasta. Sitä on legitimoinut "tiikerinhypyn" ideologia. Onko Viron talous vahvempi, kehitys ollut nopeampi jne. kuin sen eteläisillä naapureilla? Viimeiset arviot myös Virossa menevät yhä enemmän siihen suuntaan, että muut naapurit kirivät Viron nopeasti kiinni. Olemmeko maksaneet liian kovan hinnan "Viron tiestä", "poliittisesta kokeesta", mikä on jättänyt sosiaalisen ja poliittisen aavikon monelle alueelle?

Syökö vallankumous kansan?

Vallankumouksella on aina hintansa. Se voi olla kohtuullinen, (jos niin voi lainkaan sanoa?) - mutta myös ilmeisen kohtuuton. Kehityksessä yleensä vaiheet seuraavat toisiaan - on hajottamisen kausi, mutta on myös aika koota maa taas yhteen. Nyt on Viro liian selvästi jaettu kahtia - niihin jotka hallitsevat tietoa ja totuutta ja niihin jotka eivät tiedä, omaisuuden käyttämisen taitureihin ja niihin joiden ulottuvilla valta on vaarallista. Viro on jakautunut jokseenkin pysyvästi "voittajiin" ja "häviäjiin". Viimeisten joukkoon kuuluvia on paljon, liian paljon. Tämä maa ei muistuta lainkaan Suomea. 90-luvun keskellä muotina ollut Pohjolan kritiikki kehityksen "umpikujana", sosialistisena hapatuksena, on kyllä laantunut. Sosiaalisten paineitten raskaus on pakottanut puhumaan tulevaisuuden Virosta osana Pohjolaa, mutta viidentenä vuonna peräkkäin hallitus ei ole pystynyt nostamaan lapsilisää suuremmaksi kun 56 FIM per lapsi.

Tunnetun viisauden mukaan "vallankumous syö lapsensa". Mutta syökö se myös kansan? Annetaanko sen syötäväksi ainakin osa kansasta? Virossa hallitsevan ultraliberalistisen ideologian mukaan ennen kuin aloitetaan jakamista, on saatava jotain kokoon. Siinä piilee tietty logiikka. Mutta kuinka paljon pitäisi olla koossa, kuinka paljon pitäisi olla voittajilla voittoa, jotta he päättäisivät, että "nyt on jakamisen aika". Onko voittajien ja vallanpitäjien intresseissä koskaan päättää, että nyt on aika jakaa saavutettua valtaa tai kerättyä omaisuutta. Ei ole välttämättä.

Aito tai moderni kansakunta on kansalaisten toimiva elävä kokonaisuus. Tässä suhteessa on Viro vielä ylimenokauden ajanjaksossa - "extrordinary period of development" -vaiheessa. Kansalaisyhteiskunta tämän termin laajassa mielessä ei ole syntynyt. Onko kymmenen vuotta liian pitkä aika siirtymävaiheeksi?

Tulevaisuus jota haluamme

Kymmenen vuotta itsenäisyyttä on kokemus jota kannattaa pohtia kunnolla. Teknologisesti kehittyneen, turvallisen, hyvinvoivan, demokraattisen kansakunnan rakentamiseen tarvitaan paljon enemmän ei vain viisautta vaan myös resursseja. Ei mitään epäilystä - olemme saaneet aikaan, keksineet jotain sellaista, minkä kanssa emme enää helposti tule toimeen, tai on vaikea tulla toimeen yksin. Voittajien puolella ei ole huolia. Mutta yhteiskunnallinen tasapainottomuus, hajoamisilmiöt, segmentoituminen, sosiaaliset kuilut ovat valtavat.

Mutta neuvotteluissa EU:hun liittymisestä lyödään lukkoon osio toisensa jälkeen Onko se saavutus, onko se tunnustus vai onko se otteen menettämisen merkki? Eivät siitäkään virolaiset ole yhtä mieltä. Viron EU- ja NATO-ehdokkuuden historia ei se puhu niinkään paljon saavutuksista kuin ennen kaikkea vaihtoehtojen vähäisyydestä. Ahvenanmaalla vuonna 1996 silloin vielä Suomen ulkoministerinä toiminut Tarja Halonen ilmaisi keskustelussa: "EU ei ole sairaala, johon tullaan valittamaan kovasta menneisyydestä". Kovaa ja suoraa puhetta, mutta totta. Eurooppakin on sitä mieltä, että uimaan opitaan parhaiten vedessä. Mutta yhdessä veneessä ollaan. Niin onkin EU:ssa syntymässä lupaavien ja toiveikkaitten potilaitten osasto. Baltian maiden kutsuminen EU:hun on tunnustus eloonjäämisen ponnistuksille.

Kymmenen vuotta eivät ole vain tuoneet Viron maailmankartalle vaan myös Euroopan kansojen joukkoon. Pienten ja samalla haavoittuvien Baltian maiden jääminen yhdentyvän Euroopan ulkopuolelle olisi suurempi riski kuin päinvastainen. EU on sellainen peli, jossa molemmat osapuolet ovat voittajia.

Saksalaisen filosofin ilmaisun mukaan historiassa suunnitelmat toteutuvat tavalla, jota kukaan ei tosiasiassa halunnut. Siinä mielessä tämä Virokin on sellainen maa, mitä kukaan ei halunnut. Haaveitten ja tulosten ero on suuri. Olemmeko haaveilleet oikein? Ei aina. Mutta vika ei ole varmasti vain meissä. Onko siitä perinnöstä, jota Neuvostoliitto on monen maan historiaan jättänyt, lainkaan ulospääsyä? Jotkut epäilevät.

Mutta tämän päivän kysymys kuuluu: tuleeko Viron tulevaisuus olemaan myös sellaista, mitä emme halua? Sen välttäminen on vielä meidän tahdostamme kiinni.