Contacts

Paasikivi-Seura ry.
Paasikivi-Samfundet rf.
Paasikivi Society

Arkadiankatu 23 B (5 krs.)
FI-00100 Helsinki
FINLAND

tel. +358 50 599 3252
Office hours 10:00-13:00

etunimi.sukunimi(@)
paasikivi-seura.fi

3.9.2001 Matti Pellonpää, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomari: Euroopan ihmisoikeustuomioistuin yhdentyvässä Euroopassa Paasikivi-seuran UKK-luento

Matti Pellonpää, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomari
"Euroopan ihmisoikeustuomioistuin yhdentyvässä Euroopassa"
Paasikivi-seuran UKK-luento 3.9.2001

On usein sanottu, että oikeudellistuminen on leimannut viime vuosien yhteiskunnallista kehitystä kansallisilla tasoilla. Oikeudellisten menettelytapojen lisääntymien on selkeästi havaittavissa myös kansainvälisissä suhteissa. Tästähän on viime aikoina saatu näyttäviä esimerkkejä. Niinpä TV-katsojat eri puolilla maailmaa saattoivat jokin aikaa sitten seurata, miten Jugoslavian entinen korkein poliittinen johtaja saatettiin odottamaan Haagissa olevan YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmalla perustetun Jugoslavian sotarikos-tuomio-istuimen edessä tapahtuvaa oikeuskäsittelyä. Yksityisen henkilön kansainvälisen rikosoikeudellisen vastuun toteutumisen on määrä saada vakiintuneempia institutionaalisia muotoja asiaa koskevalla kansainvälisellä sopimuksella perustetun pysyvän kansainvälisen rikostuomioistuimen aloitettua toimintansa lähivuosina.

Myös valtioiden välisiä riitaisuuksia varten on olemassa kansainvälisiä oikeudellisia foorumeita, joista Haagissa toimiva kansainvälinen tuomioistuin ei ole enää lähimainkaan ainoa. Sen lisäksi on muun muassa erityinen merioikeustuomioistuin Hampurissa ja 1995 perustettu ETYJ:in sovittelu- ja välitystuomioistuin. Euroopan unionin toimielinten ja niiden sekä jäsenvaltioiden välisiä suhteita koskevat toimivaltakysymykset ja vastaavat ongelmat ratkaistaan nekin monasti viime kädessä oikeuselimessä, Luxemburgissa olevassa yhteisöjen tuomioistuimessa. Näyttää siltä, että tuomioistuimen merkitys kasvaa sitä mukaa kun monasti vaikeisiin kompromisseihin perustuviin perustamisasiakirjojen muutoksiin jää enemmän ja enemmän tulkinnanvaraa.

Kuten tunnettua, EY:n tuomioistuin ja yhteisöjen 1. asteen tuomioistuin antavat oikeussuojaa myös yksityisille henkilöille. Voi olla, että näiden tuomioistuinten merkitys tulee tässä suhteessa kasvamaan lähivuosina sikäli kuin unionin perusoikeusjärjestelmä kehittyy viime joulukuussa poliittisena julistuksena hyväksytyn EU:n perusoikeusasiakirjan pohjalta.

Euroopassa on kuitenkin myös toinen tuomioistuin, jolla on paljon pitemmät perinteet yksityisen ihmisen kansainvälisenä oikeusturvatakeena. Se on 1950 Euroopan neuvoston puitteissa solmitun Euroopan ihmisoikeussopimuksen nojalla samalla vuosikymmenellä perustettu, Strasbourgissa toimiva Euroopan ihmisoikeustuomioistuin. Sinne voi kuka tahansa kansalliset oikeuskeinot käytettyään valittaa sopimusvaltiota vastaan Euroopan ihmisoikeussopimuksessa turvattujen, lähinnä perinteisiksi vapausoikeuksiksi luonnehdittavissa olevien oikeuksien loukkauksista. Keskeisiä ihmisoikeussopimuksen turvaamia oikeuksia ovat henkilökohtainen vapaus, sananvapaus, kokoontumisvapaus, epäinhimillisen kohtelun kielto, omaisuuden suoja, oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin liittyvät oikeudet jne. Vaikka myös valtioiden väliset ihmisoikeuskanteet ovat mahdollisia ihmisoikeustuomioistuimessa, valtaosa tuomioistuimen käsittelemistä asioista tulee vireille yksityishenkilöiden valtiota vastaan tekemien valitusten johdosta. Tällainen valitus saattaa johtaa oikeudellisesti sitovaan tuomioon, jossa valtio voidaan myös määrätä maksamaan korvausta loukkauksen uhrille. Tuomioistuin koostuu 41 tuomarista - yksi kutakin sopimusvaltiota kohti - ja n. 300-henkisestä sihteeristöstä.

Seuraavassa pyrin arvioimaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen asemaa tämän päivän Euroopassa. Mihin tätä tuomioistuinta tarvitaan eli mikä on se "lisäarvo", jonka se tuo suhteessa muihin kansainvälisiin oikeuselimiin? Myös niistä monien toimivalta sekin näyttää sivuavan ihmis- ja perusoikeuksia. Mikä on tuomioistuimen rooli suhteessa moniin ei-oikeudellisiin hallitustenvälisiin ja yksityisiin järjestöihin, jotka niin ikään toimivat ihmisoikeuksien suojelemiseksi ja joiden etuna ehkä ovat joustavammat menettelymuodot kuin ne, joita tuomioistuin noudattaa? Ja vaikka tuomioistuin puolustaisikin paikkaansa tänä päivänä, miten on laita tulevaisuudessa, mikäli perusoikeussuojaa kehitetään edelleen myös Euroopan unionin piirissä?

Ennen ihmisoikeustuomioistuimen tämän päivän haasteiden esittelyä on kuitenkin syytä luoda katsaus tämän tuomioistuimen menneisyyteen.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen historiaa voitaisiin jaotella useallakin tavoin. Yksi tärkeä jakolinja on marraskuun 1 päivä 1998, jolloin tuomioistuin muuttui kokopäivätoimiseksi, tai jolloin oikeastaan perustettiin kokonaan uusi päätoiminen Euroopan ihmisoikeustuomioistuin aikaisemman sivutoimisen tuomioistuimen seuraajaksi. Uusi tuomistuin korvasi paitsi samannimisen edeltäjänsä myös Euroopan ihmisoikeustoimikunta-nimisen sivutoimisen elimen, joka oli tähän asti toiminut eräänlaisena ensimmäisenä valitusasteena.

Vuotta 1998 tärkeämmän jakolinjan muodostavat kuitenkin Keski- ja Itä-Euroopassa 1980- ja 1990 lukujen taitteessa tapahtuneet mullistukset, jotka osaltaan tekivät välttämättömäksi kolme vuotta sitten tapahtuneen menettelyuudistuksen. Berliinin muurin murtuminen ja sitä seuranneet muutokset johtivat perustavanlaatuiseen muutokseen myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen toimintaympäristössä. Tätä ennen ihmisoikeustuomioistuimen toimivalta oli ulottunut pariinkymmeneen läntiseen oikeusvaltioon, joista järjestelmään viimeisenä liittyi (eräitä minivaltioita lukuun ottamatta) Suomi ratifioituaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 1990 noin vuosi sen jälkeen kun maastamme oli tullut Euroopan neuvoston jäsen. Keski- ja Itä-Euroopassa tapahtuneiden muutosten jälkeen sopimusvaltioiden piiri laajeni nopeasti entisten sosialististen valtioiden suuntaan sillä seurauksella, että tänä päivänä perinteisten demokratioiden lisäksi tuomioistuimen tuomiovallan piiriin kuuluu huomattava määrä maita, joissa oikeusvaltion rakentaminen on vielä kesken. Näiden kahden aikakauden välinen ero muodostaa mielestäni tärkeimmän jakolinjan myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kannalta.

Viitaten lähinnä ensimmäiseen, Berliinin muurin kaatumista edeltäneeseen jaksoon, tuomioistuimen entinen arvostettu presidentti Rolv Ryssdal lausui viitisen vuotta sitten, että tuomioistuimen perustaminen 1950-luvulla herätti tuskin muuta kuin kohteliasta uteliaisuutta siellä täällä, mutta että 1990-lukuun mennessä siitä oli kehittynyt ainutlaatuinen järjestelmä, joka toimi eräänlaisena kansainvälisenä "perustuslakituomioistuimena" ihmisoikeuksien alalla. Tällaisena läntisessä viiteryhmässään toimiessaan tuomioistuin kuitenkin harvemmin joutui tekemisiin todella karkeiden ihmisoikeusloukkausten kanssa. Voidaan sanoa, että ensimmäisinä vuosikymmeninään ihmisoikeustuomioistuin pikemminkin toimi eräänlaisena oikeusvaltioperiaatteen "hienosäätäjänä", paljastaen sinänsä oikeuskulttuuriltaan kehittyneissä perinteisissä demokratioissa yksittäisiä ylilyöntejä tai "katvealueita", joiden ongelmallisuutta ei omasta kapeasta sisäisestä näkökulmasta ollut aina välttämättä havaittu.

Esimerkkinä voidaan viitata naapurimaahamme Ruotsiin, jossa ei vielä parikymmentä vuotta sitten ollut meidän oikeusjärjestykseemme kuuluvaa yleistä valitusoikeutta tuomioistuimeen esim. pakkolunastuspäätöksiin tai rakennuslupiin liittyvissä asioissa. Muutoksenhaku tapahtui hallinnon sisällä. Tämän asiantilan Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsoi ihmisoikeussopimuksen vastaiseksi, sillä sopimus turvaa oikeuden saatavuuden eli vaatii mahdollisuutta saada eräät keskeiset yksilön asemaan liittyvät riitaisuudet ja viranomaispäätökset puolueettoman ja riippumattoman tuomioistuimen tutkittavaksi. Ihmisoikeustuomioistuimen tuomiot johtivat merkittävään hallintolainkäyttöjärjestelmän uudistamiseen Ruotsissa. Vaikka aikanaan ihmisoikeustuomioistuimen kysymyksessä olevat ratkaisut herättivät joillakin tahoilla suurta ärtymystä ja jopa enemmän tai vähemmän vakavia vaatimuksia siitä, että Ruotsi irtisanoisi koko ihmisoikeussopimuksen, pidettäneen ihmisoikeustuomioistuimen tuomioiden mukanaan tuomia muutoksia tänä päivänä täysin hyväksyttävinä ja todennäköisesti itsestäänselvyyksinä siinä mielessä, että harva vaikkapa kaavoituspäätöksestä hallintotuomioistuimeen vetoava tuntee mainitun muutoksenhakumahdollisuuden taustaa.

Mitä Suomeen tulee, niin sopimuksen ratifioiminen 1990 johti erinäisiin lain ja hallintokäytännön muutoksiin, jotka mm. vahvistivat tuomioistuinkontrollia eri vapaudenriistoasioissa. Senkin jälkeen sopimus ja siihen liittyvä oikeuskäytäntö ovat toimineet yhtenä impulssina mm. erinäisille viime vuosina toteutetuille prosessiuudistuksille. Näitä yksittäisiä muutoksia merkittävämpi lienee kuitenkin ollut se vaikutus, joka sopimuksella on ollut "oikeuskulttuuriin " yleisemmin . Ihmisoikeussopimus on osaltaan murentanut legalistista perinnettämme tehden tietä periaatteet ja oikeusjärjestyksen taustalla olevat arvot paremmin huomioon ottavalle tulkintatavalle. Se myötävaikutti myös vuonna 1995 toteutettuun perusoikeusuudistukseen, samoin kuin totutti lainsoveltajat kansainvälisperäisen normi- ja oikeustapausaineiston käyttämiseen. Tämä taas lienee helpottanut sopeutumista myös EU:n oikeusjärjestykseen.

Esimerkkejä voidaan esittää monien muiden perinteisten sopimusvaltioiden kohdalta, varsin tuoreitakin esimerkkejä. Vasta viime vuonna tuli Isossa-Britanniassa voimaan ihmisoikeussopimuksen valtionsisäistä implementointia merkitsevä ihmisoikeuslaki, "Human Rights Act", jota on luonnehdittu yhdeksi maan valtiosääntöhistorian merkittävimmistä uudistuksista. Tätä ennen ei Britannian valtiosääntö tuntenut kirjoitettua perusoikeusluetteloa ja ihmisoikeussopimuskin oli voimassa ainoastaan valtiota sitovana kansainvälisenä velvoitteena, ei valtionsisäisenä lakina. Jossain määrin samantapainen uudistus on vireillä Irlannissa.

Voidaan kysyä, onko ihmisoikeustuomioistuimelle enää tarvetta sen traditionaalisessa oikeusvaltion hienosäätäjän roolissa. Eikö voitaisi ajatella, että sen jälkeen kun Irlannissakin on viimeisenä perinteisistä jäsenvaltioista kohta sopimus muutettu myös osaksi välittömästi sovellettavissa oleva valtionsisäistä lakia, ihmisoikeustuomioistuin on tältä osin vähitellen täyttänyt tehtävänsä? Uskon, että näin ei ole laita. Tuomioistuimella tullee vielä pitkään olemaan roolinsa myös kehittyneitä oikeusjärjestyksiä täydentävänä "ylimääräisenä" muutoksenhakukeinona, joka silloin tällöin paljastaa sellaisia puutteita, virheitä tai jälkeen jääneisyyttä yleiseurooppalaisesta kehityksestä, jonka ongelmallisuus avautuu paremmin ulkopuolisen tarkastelun kautta kuin järjestelmän sisältä. Ainakaan missään lähitulevaisuudessa myöskään EU:n kehittyvä perusoikeusjärjestelmä ei voi tätä roolia itselleen ottaa, sillä ilman yhteisöjen tuomioistuinten asemassa tapahtuvia aivan perustavaa laatua olevia muutoksia tämä järjestelmä tullee unionin toimielinten ohella koskemaan kansallisia viranomaisia vain niiden toimeenpannessa yhteisöoikeutta. Vaikka yhteisöoikeuden ala muuttuu ja laajenee, sen ulkopuolelle jää vielä pitkään pääosa "ihmisoikeusherkästä" viranomaistoiminnasta. Ei ole myöskään merkkejä siitä, että EU-oikeuden valvojan roolissaan kasvavien juttumäärien kanssa kamppailevalla EY:n tuomioistuimella olisi haluja saada tästä roolista täysin poikkeava lisätehtävä yhteisöoikeudellisia kytkentöjä vailla olevan kansallisen viranomaistoiminnan valvojana.

Lisäksi on huomattava, että tänä päivänä ihmisoikeustuomioistuimen tuomiovallan alaisen 41 maan joukossa on joka tapauksessa useita valtioita, joille EU:n jäsenyys on vasta tulevaisuuden - joillekin kaukaisen tulevaisuuden - tavoite. Kun esim. vuonna 1985 kaikki Strasbourgiin tehdyt valitukset - tuolloin niitä rekisteröitiin 596 - koskivat perinteisiä demokratioita, oli viime vuonna rekisteröidyistä 10 486 valituksesta 4959 eli lähes puolet tehty Keski- ja Itä-Euroopan uusia jäsenvaltioita vastaan. Tämä muutos merkitsee ihmisoikeustuomioistuimelle paitsi määrällistä myös ja ennen muuta laadullista haastetta. Tuomioistuin ei enää joudu käsittelemään ainoastaan eikä edes pääasiassa ongelmia, joissa on kysymys hienosäädöstä vaan myös asioita, jotka paljastavat perustavaa laatua olevia heikkouksia itse oikeusvaltion perusrakenteissa tai jopa tällaisten rakenteiden puuttumista. Tätä kautta tuomioistuin on Berliinin muurin murtumista seuranneessa vaiheessa enenevässä määrin joutunut uudenlaisten haasteiden eteen.

Nämä haasteet eivät ole siinä mielessä uusia, etteikö sellaisten olisi tuomioistuinta perustettaessa katsottu kuuluvan sen tehtäväkenttään. Itse asiassa tuomioistuin luotiin ehkäisemään maailmansodan aikaisten karkeiden ihmisoikeusloukkausten toistuminen. Olemassaolonsa ensimmäisten vuosikymmenten aikana tuomioistuimen rooli sen toimiessa länsieurooppalaisessa viitekehyksessään muodostui kuitenkin toisenlaiseksi kuin oli alunperin kaavailtu. Vasta Itä-Euroopan muutosten myötä ja sen jälkeen kun myös Turkki kymmenisen vuotta sitten tuli tuomioistuimen toimivallan alaisuuteen, on ihmisoikeustuomioistuin vähitellen joutunut sille alunperin ajateltua tehtävää jossain määrin muistuttavien ongelmien eteen. Oikeusvaltiokehityksen vahvistamista uusissa demokratioissa voidaan pitää ihmisoikeustuomioistuimen tärkeimpänä lähivuosien haasteena.

Voidaan kysyä, onko kansainvälinen tuomioistuinmenettely se keino, jolla tämän tyyppisiä ongelmia ratkaistaan. Onko kustannus-hyöty-näkökulmasta järkevää pitää kansainvälistä tuomioistuinorganisaatiota 850 miljoonaa potentiaalista valittajaa varten? Eivätkö ei-juridiset muodot olisi joustavuudessaan parempia? Eikö olisi nopeampaa ja halvempaa esim. antaa konsulttiapua vaikkapa oikeusvaltion rakenteet sisältävän perustuslain laatimista varten kuin ylläpitää monta sataa henkeä työllistävää tuomioistuinta, joka realistisesti ei voi kuitenkaan kaikkia postkommunistiseen aikaan liittyviä ongelmia ratkaista?

On ilman muuta totta, että ihmisoikeustuomioistuin ei yksin tällaisia ongelmia pysty ratkaisemaan. Monien olemassa olevien toimijoiden joukossa tuomioistuimella on kuitenkin oma - ja uskaltaisin, tietynlaisen jääviyteni toki myöntäen, väittää - vaikeasti korvattavissa oleva osansa. Ihmisoikeustuomioistuinta ei tarvittaisi, jos oikeusvaltion rakentamiseen riittäisi vain perustuslain ja muun lainsäädännön laatiminen. Näinhän ei ole. Vaikka Stalinin vuoden 1936 perustuslain laatijat olivat onnistuneet aikaansaamaan asiakirjan, joka modernien ihmisoikeusperiaatteidenkin valossa tarkasteltuna näytti päällisin puolin antavan enemmän oikeuksia kuin Suomen tuolloin voimassa olleen hallitusmuodon perusoikeusluku, ei juuri kukaan vakavasti - ainakaan enää tänä päivänä - väitä, että tämä ensivaikutelma antaisi oikean kuvan kansalaisten tuona aikana julkista valtaa vastaan nauttimasta oikeussuojasta. Vastaavasti ei jostain vasta itsenäistyneestä totalitaarisesta valtiosta tule oikeusvaltiota vain sillä, että vaikkapa Suomen perustuslain tuomioistuinlaitosta ja perusoikeuksia koskevat kohdat käännetään soveltuvilta osin ja siirretään osaksi tämän toisen maan perustuslakia. Tällä tavoin voidaan kylläkin vaikuttaa oikeuden "pintatasoon", käyttääkseni professori Kaarlo Tuorin (erityisesti teoksessa "Kriittinen oikeuspositivismi") kehittelemää terminologiaa, jossa oikeus jaetaan kolmeen tasoon: pintataso (esim. kirjoitettu lainsäädäntö) ja pinnanalaiset tasot, joita ovat "oikeuskulttuuri" ja sitäkin syvemmällä oleva "oikeuden syvärakenne". Kuten Tuori havainnollistaa Suomen antamalla esimerkillä, todellisen oikeusvaltion kehittyminen on hidas prosessi, joka edellyttää pintatasolle sisältyvien säännösten tunkeutumista ja "sedimentoitumista" pinnanalaisiin tasoihin:

"Perusoikeudet positivoitiin oikeuden pintatasolla vuonna 1919 säädetyllä hallitusmuodolla - poliittiset perusoikeudet jo erillisellä kansalaisvapauslailla vuonna 1906 - mutta perustuslain sääntelyjä tukeva oikeuskulttuuri kiteytyi verkkaan; ratkaiseva murros on ajoitettu 1900-luvun jälkipuoliskolle, 1960- ja 1970-lukujen vaihteesta alkaneeseen ajanjaksoon. Kansainväliset tekijät, kuten liittyminen ihmisoikeussopimuksiin, vaikuttivat osaltaan tähän murrokseen, jonka merkkejä olivat perusoikeussäännösten lisääntyvä soveltaminen yleisten lainvalvojien ja aikaa myöten myös ylimpien tuomioistuinten päätöksissä, samoin kuin perusoikeuksien aineellisen suojan korostaminen eduskunnan perustuslakivaliokunnan käytännössä. ... Elokuun alussa 1995 voimaan tulleen perusoikeusuudistuksen vaikutukset eivät rajoitu - näin ennakoin - pelkästään oikeuden pinnalle, vaan ulottuvat oikeuden syvemmillekin tasoille." (s. 222)

Ei ole yllättävää, että oikeusvaltiota ei Itä- ja Keski-Euroopan postkommunistisissa yhteiskunnissakaan ole pystytty rakentamaan vain kynällä ja paperilla ja sillä, että lainsäätäjä siunaa näiden avulla aikaansaadut modernit ratkaisut. Viitaten entisten sosialististen maiden oikeuskehityksen ongelmallisuuteen Tuori kirjoittaa, että

"Tämä kehitys muun muassa osoittaa, että pelkät pintatason muutokset, kuten ihmisoikeuksien ja demokraattiseen oikeusvaltioon liittyvien periaatteiden vahvistaminen kirjoitetussa perustuslaissa, eivät vielä riitä takaamaan periaatteiden toteutumista. Tarvitaan myös niiden sedimentoitumista osaksi oikeuskulttuuria ja viime kädessä oikeuden syvärakennetta.... Tämä on aikaa vievä prosessi." (s. 228)

Mielestäni kokemus osoittaa, että ihmisoikeustuomioistuimella on oma roolinsa nimenomaan tämän sedimentaatioprosessin jouduttajana ja sitä kautta oikeusvaltioperiaatteen vahvistajana Itä- ja Keski-Euroopan ns. uusissa demokratioissa.

Oikeusvaltio mm. Euroopan ihmisoikeussopimuksen heijastelemassa mielessä voi rakentua vain riippumattoman ja vahvan tuomioistuinlaitoksen varaan. Niin kauan kuin kansallinen tuomioistuinlaitos, korkeinta oikeutta myöten, ei ole sisäistänyt oikeusvaltioon liittyviä periaatteita tukevaa oikeuskulttuuria, voi kansainvälinen oikeuselin vahvistaa tällaisen kulttuurin kehittymistä.

Pyrin havainnollistamaan parilla konkreettisella esimerkillä väitettäni, jonka mukaan ihmisoikeustuomioistuimen käytännöllä on merkitystä juuri oikeuden pinnanalaisten tasojen vahvistamisessa uusissa demokratioissa.

Vuonna 1997 ratkaistu tapaus Lukanov v. Bulgaria merkitsi ensimmäistä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen uutta postkommunistista jäsenvaltiota vastaan antamaa tuomiota. Se osoitti heti ne vaikeudet, joita kommunistijärjestelmästä demokratiaan siirtyneellä maalla ja sen oikeuslaitoksella oli. Valittaja Lukanov oli entinen kommunistihallinnon ministeri, joka oli osallistunut "vanhan" järjestelmän aikaisen hallituksen jäsenenä eräille kehitysmaille annettavaa apua koskevien päätösten tekemiseen. Näiden päätösten johdosta hänet tuomittiin "uudessa" järjestelmässä julkisten varojen kavaltamisesta prosessissa, joka pikemminkin muistutti entisten aikojen poliittista oikeudenkäyntiä. Hän oli ollut pitkään vangittuna prosessin kestäessä. Kysymys ihmisoikeustuomioistuimessa oli siitä, oliko vapaudenriisto tapahtunut ihmisoikeussopimuksen edellyttämin tavoin "lain nojalla", mikä muun ohessa tarkoittaa sitä, että kansallisia vangitsemissäännöksiä on noudatettava. Bulgarian korkeimman oikeuden mukaan näin oli tapahtunut. Vaikka tällaisessa tilanteessa kansallisten säännösten noudattaminen on valtion sopimusvelvoite, jota ihmisoikeustuomioistuin on toimivaltainen valvomaan, on vm. tuomioistuin perinteisesti ollut hyvin pidättyväinen puuttumaan kansallisten tuomioistuinten valtionsisäistä oikeutta koskeviin tulkintoihin katsoen kansainvälisen ja valtionsisäisen tason välisiä suhteita koskevan eräänlaisen "subsidiariteettiperiaatteen" mukaisesti kansallisen lain tulkinnan kuuluvan lähtökohtaisesti kansallisille tuomioistuimille. Vain milloin tällaiset tulkinnat poikkeuksellisesti ovat ihmisoikeussopimuksen näkökulmasta suorastaan mielivaltaisia, puuttuu ihmisoikeustuomioistuin niihin. Tällainen poikkeuksellinen tilanne oli kysymyksessä tapauksessa Lukanov. Ihmisoikeustuomioistuin totesi ihmisoikeussopimuksen vapaudenriistoa koskevaa artiklaa rikotun sillä perusteella, ettei minkään valittajaan sovelletun Bulgarian kansallisen säännöksen voinut kohtuullisella tulkinnalla katsoa oikeuttaneen vapaudenriistoa. Kavallusrikoksen tunnusmerkistö esim. edellytti henkilökohtaista hyötymistarkoitusta, jollaisesta ei edes väitetty olleen kysymys.

Bulgarian rikosprosessuaaliset säännökset eivät sinänsä poikenneet vastaavista länsieurooppalaisista säännöksistä eli oikeuden "pintataso" näytti moitteettomalta. Säännösten tulkinta oli kuitenkin ihmisoikeustuomioistuimen ja sen edustaman perinteen näkökulmasta mielivaltaista. "Oikeuskulttuuri", johon kuuluvat mm. tietyt oikeusvaltioille yhteiset, ennustettavuutta ja oikeusvarmuutta vahvistavat tulkintatraditiot, ei ollut kehittynyt tukemaan pintatason sääntelyjä. Tämä oli tavallaan ihmisoikeustuomioistuimen viesti Bulgarian oikeuslaitokselle.

Toinen esimerkki koskee Romaniaa, jota koskevassa tapauksessa Brumarescu Euroopan ihmisoikeustuomioistuin antoi tuomion syksyllä 1999. Tapauksen taustalla on tyypillinen post-kommunistisissa yhteiskunnissa esiin nouseva ongelma. Valittajana oli henkilö, jonka vanhempien talo oli pakkolunastettu ilman korvausta 1950. Ihmisoikeustuomioistuimella ei ollut ajallista toimivaltaa sen suhteen mitä oli tapahtunut 1950 mutta kylläkin siltä osin kuin koski 1990-luvulla omaisuuden palauttamista koskevan lainsäädännön nojalla käynnistettyjä oikeusprosesseja. Tällaisen prosessin seurauksena valittajan omistusoikeus taloon tunnustettiin 1993 annetulla lainvoimaiseksi tulleella tuomiolla. Valittaja sai talon myös hallintaansa. Oikeusvaltiossa asian pitäisi normaalisti olla tällä ohi. Eräiden muiden "uusien demokratioiden" tavoin myös Romaniassa oli kuitenkin kommunistiaikojen perintönä vahva prokuraattori-instituutti, jonka toimivaltuudet menevät yli länsimaissa tavanomaisten syyttäjän valtuuksien. Prokuraattilaitoksella oli mm. valta ilman määräaikaa käynnistää menettely periaatteessa lopullisten tuomioiden kumoamiseksi. Maan ylin prokuraattoriviranomainen turvautui näihin toimivaltuuksia käynnistäen purkumenettelyn tuomiota vastaan. Korkeimman oikeuden täysistunto kumosikin Brumarescun hyväksi annetun tuomion katsoen muun ohessa, että vain täytäntöönpanoviranomaisilla tai parlamentilla oli toimivalta puuttua sen lainsäädännön soveltamiseen, jonka nojalla omistusoikeus taloon oli siirtynyt valtiolle 1950-luvulla. Tällä tuomiollaan KKO:n täysistunto muutti saman tuomioistuimen siviilijaoston aikaisempaa varsin vakiintunutta oikeuskäytäntöä, jossa omistusoikeuden yksityishenkilölle vahvistaneet alioikeustuomiot oli pidetty voimassa.

Tuomioistuimen täysistunnon ratkaisua oli edeltänyt Romanian presidentin puhe, joka heijasteli KKO:n sittemmin omaksumaa linjaa. Tapausta jälkeenpäin kommentoitaessa on myös kirjoitettu, että ensimmäisten oikeusasteiden päätökset uhkasivat vanhaa nomenklaturaa, jonka jäsenistä monet vielä asuivat kansallistetuissa taloissa.

Ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että Romanian korkein oikeus oli edellä kuvatuin tavoin menetellessään loukannut oikeusvaltioon läheisesti liittyvää oikeusvarmuuden periaatetta ja samalla valittajan oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin sekä hänen omistusoikeuttaan, joka oli jo vahvistettu lainvoimaiseksi luokitellulla tuomiolla. Loukkauksen taustalla oli prokuraattorilaitoksen voimakas asema, jonka on luonnehdittu olleen keskeinen osa ns. "sosialistisen laillisuuden" turvaamiseksi rakennettua koneistoa. Yksilön - ja myös oikeushenkilöiden - näkökulmasta kysymys oli suurta oikeudellista epävarmuutta aiheuttavasta tekijästä. Tuomioistuinratkaisun lopullisuus saattoi jäädä ikään kuin roikkumaan ilmaan vuosiksi. Ihmisoikeus-tuomio-istuimen tuomio johti paitsi valittajan saamaan korvaukseen myös siihen, että monet muut samassa asemassa olleet yksityishenkilöt pääsivät sittemmin oikeuksiinsa. Pitkällä tähtäimellä vielä tärkeämpää on, että tuomio johti uudistustyöhön, jonka seurauksena ylimmän syyttäjäviranomaisen toimivaltuuksia on huomattavasti leikattu eli oikeusvaltion kannalta tärkeään rakenteelliseen kysymykseen on puututtu. "Sosialistisen laillisuuden" turvaamiseksi luodun järjestelmän ongelmallisuuteen oikeusvaltionäkökulmasta oli toki kiinnitetty huomiota eri tahoilta, mutta näyttää siltä, että vasta perusteltu kansainvälinen tuomioistuinratkaisu oli riittävän vahva tekijä asettamaan sen oikeutuksen ratkaisevalla tavalla kysymyksen alaiseksi. Kun oikeusvaltion rakenteiden heikkous ilmeni ylimmän kansallisen tuomioistuimen puutteellisesti sisäistämässä oikeusvaltioajattelussa, tarvittiin toisen - kansallisen järjestelmän ulkopuolisen - tuomioistuimen päätös muuttamaan tätä ajattelua.

Todettakoon, että samanlaisia prokuraattori-instituutin asemaan liittyviä tapauksia on ihmisoikeustuomioistuimessa vireillä myös Venäjää ja Ukrainaan vastaan. Näiden seuraukset jäävät nähtäväksi mutta tähänastinen esim. juuri Bulgariaa ja Romaniaa koskeva käytäntö viittaa siihen, että ihmisoikeustuomioistuimen tuomiot ovat jouduttaneet oikeuskulttuurin muutosta. Tuomioiden lisäksi itse Strasbourgissa käydyt prosessit sellaisenaan näyttävät pakottaneen viranomaiset uudenlaiseen ajatteluun mitä tulee yksilön ja julkisen vallan väliseen suhteeseen. On ollut tapauksia, joissa ihmisoikeustuomioistuin on joutunut puuttumaan siihen, että Strasbourgiin valittaneita romanialaisia ja bulgarialaisia on uhkailtu viranomaisten toimesta ilmeisenä pyrkimyksenä saada heidät peruuttamaan valituksensa tai jopa allekirjoittamaan lausuntoja, jossa he kieltävät koskaan valittaneensa ihmisoikeustuomioistuimeen. Vaikuttaa siltä, että tällaisia tapauksia ei nyttemmin esiinny.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ei luonnollisestikaan pysty yksin ratkaisemaan oikeusvaltion rakentamiseen liittyviä ongelmia tämän päivän Euroopassa. Edes Euroopan neuvoston piirissä se ei ole ainoa toimija vaan ainoastaan osa järjestön ajamaa "demokraattisen turvallisuuden" järjestelmää, johon kuuluu muita osia kuten ihmisoikeusvaltuutettu ja erilaiset järjestön jäsenyysvelvoitteiden ja sen puitteissa solmittujen sopimusten noudattamisen ei-oikeudelliset valvontamuodot. Kuitenkin oikeudellisella menettelyllä on erityisesti oikeusvaltion rakentamisen nykyvaiheessa uusien jäsenvaltioiden osalta oma merkityksensä, joka ei ole muilla menettelymuodoilla hevin korvattavissa. Jos hyväksytään, että ihmisoikeuksien oikeudellista valvontaa tarvitaan yhä kauemmaksi laajentuvassa Euroopassa, ei ole myöskään ajateltavissa, että ihmisoikeustuomioistuin olisi järkevästi korvattavissa jollain muulla. Mikä tahansa tuleekaan olemaan esim. EU:n perusoikeusasiakirjan tulevaisuus ja merkitys unionin jäsenvaltioissa, ulkopuolisten valtioiden kohdalla se ei voi vielä pitkään aikaan - joidenkin maiden kohdalla ei ehkä koskaan - vakavasti korvata ihmisoikeustuomioistuinta. Toinen asia on, että ihmisoikeustuomioistuimen ja EY:n tuomioistuimen väliseen suhteeseen liittyy sinänsä ongelmia, joihin ei tässä yhteydessä ole mahdollista kovin tarkkaan puuttua. Eräiltä osin näiden tuomioistuinten toiminnassa saattaa EU-oikeuden materiaalisen alan laajetessa ilmetä päällekkäisyyttä ja ristiriitaisten tulkintojen riskiä. Toistaiseksi tällaiset ongelmat on pystytty varsin hyvin pitämään kontrollissa näiden kahden tuomioistuimen harjoittaman epävirallisen mutta säännöllisen yhteydenpidon avulla.

Vaikka en pidäkään juuri viitattuja, EY:n tuomioistuimeen liittyviä pitkälti teknisluonteisia ongelmia uhkatekijöinä ihmisoikeustuomioistuimen tulevaisuuden kannalta, ei tämä tarkoita, etteikö todellisiakin uhkakuvia olisi. Se, että tuomioistuin on pystynyt myötävaikuttamaan oikeusvaltion rakentamiseen uusissa jäsenvaltioissa, on seurausta siitä asemasta, joka luotiin tuomioistuimen elämän ensimmäisenä, Berliinin muurin kaatumista edeltäneenä jaksona. Tuolloin tuomioistuin rakensi oman legitimiteettinsä, joka on pitänyt järjestelmän pystyssä ja uskottavana ikään kuin omalla painollaan niin, että esim. Romanian ja Bulgarian korkeimmat oikeudet ja lainsäätäjät eivät ole epäröineet noudattaa tuomioistuimen tuomioita ja omaksua sen heijastelemia ajattelutapoja.

On monia tekijöitä, jotka uhkaavat murtaa tämän legitimiteetin. Tuomioistuimen asema on muodostunut vahvaksi osaltaan sen vuoksi, että sen tuomioita on noudatettu hyvin. Yhtä paljon kuin EN:n ministerikomitean roolista tuomioiden täytäntöönpanon valvojana uskoisin noudattamisen johtuneen siitä, että jäsenvaltiot ovat yleisesti ottaen kokeneet tuomiot perustelluiksi ja hyväksyneet niiden edellyttämät muutokset. Tuomioiden noudattamisesta on muodostunut eräänlainen "automatiikka". Riittävä määrä kieltäytymisiä noudattamasta tuomioita voisi kenties johtaa päinvastaiseen automatiikkaan ja vähitellen murentaa järjestelmän. Toistaiseksi merkittävimmän poikkeuksen traditiosta noudattaa tuomioita muodostaa tapaus Loizidou v. Turkki, jossa Turkki on EN:n ministerikomitean kehotuksista huolimatta toistaiseksi kieltäytynyt täytäntöönpanemasta tuomiota, mm. maksamasta n. 3 miljoonan markan korvausta menetetystä omaisuudesta. Tapauksessa on kysymys Pohjois-Kyproksella olevasta maaomaisuudesta, jonka valittaja menetti Turkin joukkojen 1974 toimeenpaneman operaation seurauksena.

Tämä Kyproksen ongelmaan liittyviä poliittisia jännitteitä sisältävä asia ei yksinään uhkaa järjestelmää, etenkin ottaen huomioon, että Turkki noudattamalla lukuisia muita sitä vastaan annettuja tuomioita näyttää viestittäneen halunsa olla osa eurooppalaista ihmisoikeusjärjestelmää. Näyttää siltä, että Turkin hallitus on jopa ollut tyytyväinen voidessaan maan yleisen mielipiteen edessä vedota Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kehotukseen olla panematta A. Öcalanin kuolemantuomiota täytäntöön hänen valitusasiansa ollessa vireillä.

Kuitenkin Loizidou-tapaus viittaa siihen, että milloin poliittiset jännitteet ovat etualalla, saattaa syntyä paineita olla noudattamatta ihmisoikeustuomioistuimen tuomiota. Ihmisoikeussopimuksen jäsenvaltioiden joukon muututtua yhä heterogeenisemmaksi, kasvaa puolestaan sellaisten valitusasioiden todennäköisyys, joihin liittyy poliittisia, myös kansainvälispoliittisia kiistoja. Tästä on esimerkkinä ensimmäinen tapaus, jossa Venäjä on esiintynyt suullisessa käsittelyssä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen edessä, Ilascu v. Moldova ja Venäjä. Tapauksessa on kysymys Moldovaan alueella olevassa ns. Transnestrian tasavallassa tapahtuneista väitetyistä ihmisoikeuksien loukkauksista ja mm. siitä, onko Venäjä niistä vastuussa alueella olevan armeijansa (entisen Neuvostoliiton 14. armeija) kautta. Ennakoimatta mitenkään asian lopputulosta voidaan mainita, että jutussa viime kesäkuussa pidetty suullinen käsittely, johon Venäjä täysimääräisesti osallistui, oli ylipäätään ensimmäinen kerta, kun Venäjä (sen edeltäjä Neuvostoliitto mukaan luettuna) tällä tavoin puolustautui kansainvälisen tuomioistuimen edessä.

Näin ollen tämäkin tapaus viittaa jäsenvaltioiden haluun toimia yhteistyössä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kanssa. Ongelmalliseksi voisi kuitenkin tuomioistuimen kannalta muodostua tilanne, jossa jäsenvaltio halustaan huolimatta ei kenties yksinkertaisesti ole kykenevä noudattamaan tuomioistuimen tuomioita. Yhtäältä ei ole ajateltavissa, että tuomioistuin madaltaisi jäsenvaltioille asetettavien vaatimusten tasoa. Toisaalta joillakin mailla voisi olla vaikeuksia noudattaa näitä korkeita vaatimuksia heijastavia tuomioita esim. yksinkertaisesti sillä perusteella, että taloudelliset resurssit puuttuvat. Merkkejä noudattamatta jättämisestä tällaisiin seikkoihin vedoten ei kuitenkaan ainakaan vielä ole. Ukrainaa vastaan sillä perusteella tehdyt ensimmäiset valitukset, että valittajien palkka- ja eläkesaatavia koskevat kansalliset tuomioistuinpäätökset oli jätetty täytäntöön panematta vastaajina kansallisissa prosesseissa olleiden viranomaisten rahapulaan vedoten päättyivät jo ennen ihmisoikeustuomioistuimen tuomioita valittajien ja Ukrainan hallituksen väliseen sovintoon, jonka osana hallitus maksoi saatavat korkoineen. Näin ollen rahaa saatavien maksuun löytyi, kun vaakakupissa oli mahdollisesti langettava kansainvälisen tuomioistuimen päätös.

Tällä hetkellä ehkä suurinta uhkaa ihmisoikeustuomioistuimen tulevaisuudelle merkitsee juttumäärien jatkuva kasvu yhdistettynä siihen, että myös asioiden luonne on edellä viitatuin tavoin muuttunut. Kasvu johtuu suurelta osin jäsenvaltioiden määrän lisääntymisestä. Ihmisoikeussopimus tuli 1953 voimaan 10 valtion välillä. Suomi oli sopimuksen ratifioidessaan 1990 23. sopimusvaltio. Tänä päivänä näitä on 41, parin vuoden sisällä ehkä 45. Kun vuonna 1975 rekisteröitiin 466 valitusta, oli näiden luku 1999 noussut jo 8 400:aan ja viime vuonna 10 500:een. Mikäli huomioon otetaan eri syistä valituksina rekisteröimättä jäävät kirjelmät, oli viime vuoden luku itse asiassa yli 20 000. Vaikka tuomioistuimella tulee mielestäni olemaan vielä pitkään tehtävänsä eurooppalaisessa "arkkitehtuurissa", on vakavasti mietittävä, onko realistista kuvitella, että rajaton oikeus lähestyä ihmisoikeustuomioistuinta on ylläpidettävissä. Tänä päivänä tuomioistuimessa on vireillä 18 000 juttua ja lisäresursseja saamalla se pystyisi epäilemättä selviämään suuremmastakin määrästä. Vaikka resursseja olisikin saatavilla juttumäärien jatkuvaa kasvua vastaavasti, mikä ei ole itsestään selvää, ei tämä voi pitkällä tähtäimellä olla ratkaisu. Tuomioistuin, joka ratkaisisi vuosittain vaikkapa 50 000 valitusta, olisi hahmoton mammutti, jonka todella tärkeä oikeudellinen kontribuutio uhkaisi hukkua periaatteellisesti vähemmän tärkeistä asioista koostuvaan massaan. Tänä päivänäkään kaikki valitukset eivät välttämättä koske perustavimman laatuisia ihmisoikeuksia. Vuonna 2000 annetuista 695 lopullisesta tuomiosta valtaosa eli 485 koski sitä, oliko kansallinen oikeusprosessi tapahtunut ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan edellyttämässä kohtuullisessa ajassa. Vain 94 tuomiota oli sellaisia, että niiden katsottiin ansaitsevan tulla julkaistuiksi tuomioistuimen julkaisusarjassa eli niillä oli tässä mielessä ennakkopäätösarvoa. Vaikka oikeus oikeudenkäyntiin kohtuullisessa ajassa on tärkeä, ei voida ajatella että ihmisoikeustuomioistuin vuodesta toiseen uhraa huomattavan osan ajastaan ja resursseistaan tällaisten asioiden ratkaisemiseen - mm. sillä paradoksaalisella seuraukselle, että ihmisoikeustuomioistuimen omat käsittelyajat uhkaavat ylittää - ja joskus ylittävätkin - kohtuullisen ajan. Jonkinlainen uudistus tulee välttämättömäksi siihen suuntaan, että tuomistuin - tai joku elin ennen sitä - tavalla tai toisella suorittaa karsintaa, jonka seurauksena vain ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion kehittymisen kannalta keskeiset ja uudet asiat tulevat tuomioistuimen ratkaistaviksi.

Tätäkin vaihtoehtoa silmälläpitäen tarvitaan resursseja. Euroopan neuvoston, eli viime kädessä sen jäsenvaltioiden, viime vuosien budjettilinjana on kuitenkin ollut nollakasvu. Tuomioistuimelle, joka ei ainakaan tänä päivänä itse voi kuin rajoitetusti säädellä sen käsiteltäväksi tulevien asioiden määrää, tällainen politiikka ei ole mahdollista. Sen osalta onkin tehty poikkeus sillä seurauksella, että järjestön muille toiminnoille varattuja määrärahoja on leikattu. Tämä on lyhytnäköistä politiikkaa, joka tuo mieleen suomalaisen tarinan siitä, kuinka peiton varvaspuolta jatkettiin leikkaamalla pääpuolesta, vai oliko se päinvastoin. Kaikki Euroopan neuvoston muut toiminnot, joita tuomioistuimen hyväksi tehty poikkeus supistaa, vaikuttavat nekin demokraattisten rakenteiden vahvistamiseen ja sitä kautta välillisesti vähentävät tuomioistuimen paineita, joten niiden supistaminen ei ole tältä kannalta mielekästä. Mielestäni on mm. juuri viitatuista syistä hyvin perusteltavissa, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tarvitsisi oman, muusta Euroopan neuvostosta erillisen budjettinsa. Mainittakoon, että tuomioistuimen budjetti tälle vuodelle on n. 190 miljoonaa Ranskan frangia. Se on n. 19 % EY:n tuomioistuimen budjetista.

Vaikka jotkut saattavat ajatella, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ylittänyt lakipisteensä, katson päinvastoin, että se vasta aivan viime aikoina on joutunut jossain määrin sellaisten haasteiden eteen, joita varten sen alunperin perustettiin. Tuomioistuimen onnistuminen näiden tehtävien suorittamisessa riippuu sekä sen omassa kontrollissa olevista että tämän kontrollin ulottumattomissa olevista tekijöistä. Perusedellytyksenä on tuomioistuimen taloudellisten toimintaedellytysten jatkuva turvaaminen. Tuomioistuimen epäonnistuminen merkitsisi paitsi vakavaa iskua Euroopan neuvoston uskottavuudelle kansainvälisten järjestöjen kentässä myös ns. uusissa demokratioissa tapahtuvan oikeusvaltiokehityksen kannalta aukkoa, joka ei ole helposti täytettävissä. Näin ollen kysymys on Euroopan turvallisuudesta laajassa mielessä.