Contacts

Paasikivi-Seura ry.
Paasikivi-Samfundet rf.
Paasikivi Society

Kruunuvuorenkatu 4 (2 krs.)
FI-00160 Helsinki
FINLAND

tel. +358 50 599 3252
Office hours 10:00-13:00

etunimi.sukunimi(@)
paasikivi-seura.fi

27.11.2001 Jan-Erik Enestam, Puolustusministeri: Suomen kansallisen puolustuspolitiikan kehitys alkaneella vuosikymmenellä

Puolustusministeri Jan-Erik Enestam
Suomen kansallisen puolustuspolitiikan kehitys alkaneella vuosikymmenellä
Esitelmä Paasikiviseuran vuosikokouksessa, Helsingin Suomalainen Klubi 27.11.2001

Arvoisat Paasikiviseuran jäsenet, hyvät naiset ja herrat,

Puolustuspolitiikka on meillä perinteisesti jaettu kansalliseen ja kansainväliseen osaan. Kansallinen puolustuspolitiikka on tähdännyt maamme puolustusdoktriinin ja sotilaallisen maanpuolustuksen kehittämisen valmisteluihin sekä kokonaismaanpuolustuksen tarpeiden kytkemiseen puolustussuunnitteluun. Kansainvälisen puolustuspolitiikkamme kautta olemme osallistuneet kansainvälisen turvallisuuden ja vakauden edistämiseen, kriisinhallintayhteistyöhön, asevalvontaan sekä alueelliseen, monen- ja kahdenväliseen puolustuspoliittiseen yhteistyöhön.

Tämän päivän turvallisuuspoliittisen ympäristön muutokset eivät enää anna aihetta jyrkkään rajanvetoon puolustuksen kansallisen ja kansainvälisen ulottuvuuden välillä. Etenkin yhteiskunnan toimintojen eri osa-alueiden globalisaation myötä turvallisuus- ja puolustuspoliittinen ajattelu ja sitä kautta puolustuspolitiikan kansallinen ja kansainvälinen osa muodostavat kiinteän, toisiaan täydentävän kokonaisuuden, joka on jatkuvan muutosprosessin alainen. Syystä voidaan kysyä: Mikä on se tulevaisuuden kansainvälinen kriisi, jonka vaikutusten ulkopuolelle Suomi voisi jäädä tai mikä olisi se maatamme vastaan kohdistuva uhka, jonka torjunnassa voitaisiin tukeutua yksinomaan kansalliseen varautumiseen?

Alkaneen vuosikymmenen puolustuspoliittiset linjaukset on määritetty jo vuonna 1997 annetussa turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa ja niitä on täsmennetty parasta aikaa eduskunnan käsittelyssä olevassa selonteossa. Nyt eduskunnan käsittelyssä oleva selonteko on hyvin linjassa lähitulevaisuutta koskevien arvioidemme kanssa. Sen puolustuspoliittiset linjaukset ja kehittämistoimenpiteet luovat perusteita puolustuksemme määrätietoiselle ja pitkäjänteiselle kehittämiselle, riippumatta siitä, miten turvallisuus- ja puolustuspoliittinen perusratkaisumme linjataan vuoden 2004 selonteossa. Oleellista onkin, millaisia päätöksiä ja linjauksia vuonna 2004 tehdään.

Seuraavan turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon alustava valmistelutyö on käynnistetty puolustusministeriössä. Selonteossa tultaneen linjaamaan turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaamme pitkälle 2010-luvulle. Tarkastelen seuraavassa hieman lähemmin puolustuspolitiikkamme kehitystä em. selontekojen valossa sekä eräitä keskeisiä tekijöitä, jotka vaikuttavat tulevaan turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaamme.

Vuoden 1997 selonteossa puolustuspolitiikkaamme linjattiin tavoiteasettelun kautta päämääränä maan itsenäisyyden säilyttäminen, yhteiskunnan perusarvojen turvaaminen ja poliittisen toimintakyvyn takaaminen kansainvälisten suhteiden muutoksessa. Siinä todettiin Suomen turvallisuuden riippuvan sekä ulkoisista tekijöistä että Suomen omasta kyvystä edistää arvojaan ja etujaan. Turvallisuutta tuli rakentaa sekä yhteisten että kansallisten järjestelyjen varaan. Politiikan perustekijöinä nähtiin sotilaallinen liittoutumattomuus, itsenäinen puolustus ja Euroopan unionin jäsenyys.

Nyt eduskunnan käsiteltävänä olevassa selonteossa puolustuspoliittisia peruslinjauksia on muutettu vain vähän, mutta eroavuuksia löytyy uusissa painotuksissa. Ulko-, turvallisuus- ja puolustuspoliittisia tavoitteitamme ovat edelleen itsenäisyyden säilyttäminen ja toimintakyvyn takaaminen sekä Suomen etujen ajaminen kansainvälisten suhteiden muutoksessa. Uuden selonteon mukaan Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen toimintalinja on kiteytetty kolmeen perustekijään, joita ovat:

uskottavan puolustuskyvyn ylläpitäminen ja kehittäminen

vallitsevissa olosuhteissa sotilaallisesti liittoutumattomana pysyttäytyminen ja

osallistuminen kansainväliseen yhteistyöhön turvallisuuden ja vakauden vahvistamiseksi.

Verrattaessa edellä mainittuja päämääriä keskenään voidaan todeta kansainvälisen turvallisuusulottuvuuden merkityksen jossain määrin korostuneen ja aiempaa selvemmin Suomelle jätetään mahdollisuus arvioida sotilaallisen liittoutumattomuuden sekä kriisinhallinta- ja muun turvallisuusyhteistyön toimivuutta. Arvioinnissa otetaan huomioon mm. lähialueidemme turvallisuusasetelman muutokset ja Euroopan unionin kehitys.

Vuoden 2001 selonteko on perusluonteeltaan edeltäjänsä toteutumista tarkasteleva asiakirja, mistä seuraa, että vuonna 2004 on selkeästi otettava kantaa eräisiin puolustushallintoa koskeviin, nyt auki jääneisiin tai jätettyihin kysymyksiin. Tällaisia kokonaisuuksia ovat esimerkiksi sotilaallisen puolustusjärjestelmämme tuleva kehittäminen, taisteluhelikopterikysymys ja siihen liittyvä linjaus maavoimien iskukyvyn kehittämisestä, jalkaväkimiinakysymys ja Ottawan sopimukseen liittyminen, materiaalipoliittisen ohjelman tarkistus sekä strategisten kumppanuuksien tuomien mahdollisuuksien selvittäminen ja mallin rakentaminen.

Edellä mainittujen lisäksi tulevan selonteon keskeisimmäksi turvallisuus- ja puolustuspoliittiseksi kysymykseksi eittämättä nousee pohdinta maamme sotilaallisesta liittoutumisesta tai liittoutumattomuudesta.

Vuoden 2004 selonteossa meidän on vastattava kysymyksiin "Mitkä ovat ne välittömät tai välilliset uhkat, jotka voivat kohdistua suomalaiseen yhteiskuntaan ensi vuosikymmenellä ja kuinka uhkien ennaltaehkäisy- ja torjuntavastuut jaetaan?", "Onko meillä 2010-luvun taitteen jälkeenkin uskottava puolustus ilman liittoumista?", "Miten kansallisen ja kansainvälisen puolustuksen voimavarat allokoidaan mahdollisesti valittavassa liittoutumisvaihtoehdossa?" ja "Mitä lisävelvoitteita Euroopan unionin kriisinhallintakyvyn kehittyminen tuo osallistumisemme tasoon, lainsäädäntöömme ja puolustusvoimiemme kehittämiselle?".

Vaikka tulevan selonteon puolustuspoliittisia peruslinjauksia ei vielä olekaan käytettävissä, voidaan jo nyt lähteä siitä, että niiden määrittämistä ohjaavat mm. seuraavat tekijät:

Suomen puolustamisesta vastaavat kaikissa tilanteissa ensisijassa suomalaiset itse

oman maan ja kansalaisten puolustaminen säilyy sotilaallisen maanpuolustuksemme tärkeimpänä tehtävänä

yleinen asevelvollisuus ja alueellinen puolustus säilyvät, mutta molempiin sisältyy kehittämistarpeita

Suomen kansainvälinen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen verkottuminen lisääntyy edelleen

erikoistumisesta ja verkottumisesta johtuen turvallisuus- ja puolustuspoliittiset ratkaisut ja varautuminen uhkien ennaltaehkäisyyn ja torjuntaan heijastuvat yhteiskunnan kaikille sektoreille

puolustusmenoihimme ei ole nähtävissä merkittävää korotusta

Suomen kansainvälisen kriisinhallintayhteistyön merkitys korostuu ja toimintamuodot kehittynevät.

2010-luvun uhkien analysointi muodostaa olennaisen perustan puolustuspoliittisille valinnoillemme. Vuoden 2001 selonteon uhkamalleina ovat

alueellinen kriisi,

poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen painostus,

strateginen isku

sekä laajamittainen hyökkäys.

Selonteko määrittää puolustuksen suunnittelun painopisteeksi strategisen iskun ennaltaehkäisyn ja torjunnan. Laajamittaisen hyökkäyksen torjuntakykyä ylläpidetään edelleen puolustusvalmiuden mitoitusperusteena, mutta muuten laajamittaisen hyökkäyksen todennäköisyys nähdään nykykehityksen jatkuessa vähäiseksi.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että alkaneen vuosikymmenen uhkat ovat voimakkaasti painottumassa muihin kuin perinteisiin valtioiden tai liittokuntien välisiin konflikteihin tai sotiin. Jo pitkään etniset, uskonnolliset tai sosiaaliset jännitteet ovat aiheuttaneet alueellisia kriisejä, jotka ovat vaikuttaneet lähialueidensa sekä sisäiseen että ulkoiseen turvallisuuteen. Myös painostukselliset elementit ovat kuuluneet eri uhkamallien sisältöön ja keinovalikoimaan.

Yhdysvalloissa merkittävimpänä kansallista turvallisuutta uhkavana vaarana on jo pitkään nähty massatuhoaseiden hallitsematon leviäminen ja niillä kansakuntaa uhkaaminen. Kansallinen ja kansainvälinen terrorismi ovat esiintyneet maan puolustusstrategisissa uhkamalleissa ainakin parikymmentä vuotta. Myös kansainvälisen rikollisuuden ja ympäristökatastrofien mahdollisuus on myös nähty alati kehittyvänä uhkana. Nyt nämä uhkat ovat välillisiltä tai välittömiltä vaikutuksiltaan ulottumassa lähes kaikkiin valtoihin ja ne on otettava aiempaan todennäköisempinä mukaan myös pienten valtioiden, kuten Suomen, kokonaismaanpuolustuksen puolustussuunnitteluun. Tällaisten uhkien ennaltaehkäisyssä ja torjunnassa jokainen kansakunta on etulinjassa.

Viime kuukausien tapahtumien valossa näyttää siltä, että niin kutsutut epäsymmetriset uhkat, jotka pitävät sisällään terrorismin eri muotoineen, tietosodankäynnin ja tulevaisuudessa mahdollisesti myös kansainvälisen rikollisuuden, ovat vähitellen muuntumassa omaksi uhkamallikseen. Edellä mainitut uhat ovat vaikeita hallita, koska ne poikkeavat tavanomaisista uhista ja niissä käytetään epäsuoria hyökkäysmenetelmiä.

Kun nykyterrorismi rakentaa toimintansa henkisen perustan politiikan sijasta uskonnolliselle, emotionaaliselle tai muulle ei-poliittiselle ideologialle, on sen torjunta vaikeaa ja edellyttää kaikissa tapauksissa kansainvälistä yhteistoimintaa. Eräät tahot ovat nähneet muutoksessa elementtejä ns. neljännen polven sodankäynnistä, jossa kulttuurit ovat vastakkain ja kansallisvaltioiden perinteiset puolustustoimet ovat menettämässä valta-asemaansa. Uudessa sodankäyntikulttuurissa mediasodan ja tietosodankäynnin elementit sekä kokonaisvaltainen kansallinen varautuminen nousevat yhä merkittävämpään asemaan.

Kuten olemme todenneet, terrorismin luonne on muuttumassa. Kysymyksessä eivät ole enää pienehköjen radikaaliryhmien julkisuushakuiset, vaikutuksiltaan suppeat iskut, vaan globaali, verkottunut ja hierarkkisesti järjestäytynyt toiminta, joka uhkaa valitun kohdemaan kansalaisten turvallisuutta, poliittista ja sotilaallista päätöksentekojärjestelmää, taloutta ja yhteiskunnan rakenteita. Tässä uudenlaisessa terrorismissa hyökkääjä käyttää uudentyyppisiä epäsymmetrisen taktiikan menetelmiä yhdistämällä niitä perinteisiin sodankäyntimuotoihin.

Yhdysvalloissa tapahtuneet terroriteot ja niitä seuranneet tapahtumat ovat epäilemättä aiheuttaneet pitkäkestoisia muutoksia kansainvälisessä politiikassa. Vaikutusten arviointi on kuitenkin vielä kesken eikä Suomen pidä tapahtumien perusteella tehdä liian nopeita johtopäätöksiä tapahtumien vaikutuksista turvallisuuspoliittiseen toimintaympäristöömme tai kansallisiin puolustusratkaisuihimme. Myös kansainvälisten suhteiden suvantovaiheen kestosta ja syvyydestä voidaan vain esittää erilaisia arvioita. Sodankäynnin kehitykselle on ollut kautta historian tyypillistä, etteivät uusien sodankäynnin menetelmien ja välineiden myötä vanhat hevin häviä minnekään. Strateginen isku ja laajamittainen hyökkäyskin ovat edelleen tulevaisuudenkin uhkamalleina mahdollisia.

Mikäli edellä kuvaamani kehitys kuitenkin jatkuu, on sillä luonnollisesti seurannaisvaikutuksensa tuleviin turvallisuus- ja puolustuspoliittisiin valintoihimme. Tulevan selonteon valmistelussa on harkittava epäsymmetristen uhkien irrottamista nykyisistä uhkamalleista omaksi kokonaisuudekseen. Ainakin niiden vaikutusten eliminoimiseksi tai pienentämiseksi on rakennettava toimiva konsepti. Epäsymmetrisiä uhkia vastaan on toimittava sekä kansallisesti että kansainvälisesti verkottuneena.

Uhkien ennaltaehkäisy- ja torjunta ovat yhä selvemmin koko kansakunnan asia, rajankäynti kokonaismaanpuolustuksen eri sektoreiden tai vastuualueiden kesken hämärtyy ja vastuut on määritettävä uudelleen. Uhkien konkretisoituessa iskujen vaikutukset kohdistuvat yhä laajemmin, joissakin tapauksissa jopa yksinomaan, siviiliyhteiskuntaan. Mediahakuisuudesta johtuen tietosodankäynnin osuus korostuu ja sen keinot on otettava mukaan valmisteluihin. Vaikuttaa siltä, että tietosodankäynnin vaikutuksiin varautuminen, mutta ennen kaikkea omat tietosodankäynnin menetelmämme on linjattava selonteossa omaksi kokonaisuudekseen.

Suomen ulkoisen turvallisuuden keskeisin tekijä on Venäjä ja sen sisäisen tilanteen ja kansainvälisen kanssakäymisen kehitys. Mikäli presidentti Putinin johtamasta ulko- ja turvallisuuspolitiikan strategisesta toimintalinjasta muodostuu kestävä, saattavat edellä mainitsemani vuoden 2001 uhkamallit olla poliittisesti selkeästi nykyistä vaikeampia perustella jo vuoden 2004 selonteossa.

Kansainvälisen turvallisuustilanteen muutokset ovat näin osaltaan nostamassa varautumisen alueellisiin kriiseihin ja eri tyyppisiin painostuksiin sekä epäsymmetristen uhkien torjuntaan nykyistä keskeisempään asemaan uhkamalleina, mikä kehitys on omiaan painostamaan puolustuksen voimavarojen uudelleen allokointia kansainvälisen yhteistoiminnan suuntaan. Kun nyt käytämme puolustushallinnon taloudellisista voimavaroista noin 2% kansainväliseen toimintaan, asettaa uhkien globalisoituminen ja kansainvälisen yhteistoiminnan lisääminen paineita tuon prosenttiosuuden lisäämiselle.

Hyvät kuulijat,

Kuten edellä totesin, Suomen liittoutumisratkaisu noussee viimeistään vuoden 2004 selonteon keskeisimmäksi ulko-, turvallisuus- ja puolustuspoliittiseksi kysymykseksi. On myös ilmeistä, että liittoutumiskeskustelu nousee jonkinasteiseksi poliittiseksi teemaksi myös seuraavien eduskuntavaalien yhteydessä. Tästä johtuen olisi hyvä jatkaa jo alkanutta keskustelua asiasta. Ajoissa käynnistetty laaja-alainen ja avoin keskustelu on omiaan oikaisemaan väärinkäsityksiä ja turvaamaan demokraattisen päätöksenteon liittoutumisratkaisussa.

Jo lähitulevaisuudessa on nähtävissä tilanne, jossa Venäjä on vielä nykyistäkin läheisemmässä yhteistyössä NATOn kanssa ja kaikki muut Itämeren alueen valtiot Suomea, ja kenties Ruotsia lukuun ottamatta, kuuluvat puolustusliittoon. Kuinka Suomi enää silloin perustelee poissaoloaan sellaisesta kansainvälisestä toimijasta, jonka puitteissa muut valtiot tekevät turvallisuusyhteistyötä oman maanosamme vakauden ja rauhan turvaamiseksi? Myöskään geostrategiselta sijainniltaan ja kooltaan Suomen kaltainen valtio ei pysty lisäämään kansallista turvallisuuttaan eristäytymällä. Tämä ajatusmalli pitää sitäkin enemmän paikkansa kun turvallisuustarpeita tarkastellaan uudentyyppisiä uhkia vastaan.

Kun euroatlanttinen turvallisuusjärjestelmä rakentuu yhteistyölle ja puolustusvoimiamme koskevat kansainväliset sitoumukset tulevat entisestäänkin lisääntymään, ei omiin oloihinsa linnoittautuminen ole kovin rakentavaa. Omat ulottuvuutensa liittoutumispohdiskeluun tuovat Euroopan unionin ja NATOn kasvava yhteistyö ja niiden toimintojen yhteensovittaminen sekä Suomen pyrkimys olla aktiivinen ja unionin ytimessä asioihin vaikuttava kansakunta.

Liittoutumiskeskustelun lähtökohtana on, että ratkaisusta päätämme kaikissa tilanteissa itse ja tuo päätös tehdään parlamentarismin sääntöjä noudattaen. Liittoutumisratkaisussa ei ole, eikä saa ollakaan kysymys poliittisen päätöksentekojärjestelmän ohittamisesta. Onko Suomi sotilaallisesti liittoutunut vai ei, vaikuttaa siihen kuinka voimme olla mukana Euroopan turvallisuutta koskevassa päätöksenteossa. Puolustusliitto NATOn päätökset tulevat joka tapauksessa vaikuttamaan turvallisuuspoliittiseen asemaamme.

Olemme jo nyt varsin tiiviisti toiminnassa mukana NATOn kumppanuusyhteistyön, NATOn johtamien operaatioiden ja EU-NATO -kytkennän kautta. Olisiko kannaltamme parempi osallistua myös varsinaiseen päätöksentekoon?

Käynnistymässä oleva poliittinen ja kansalaiskeskustelu Suomen mahdollisesta liittoutumisesta ja siihen liittyvät mielipidemittaukset ovat eräiltä osin perustuneet tunneseikoille tai tosiasioihin perustumattomiin käsityksiin. Liittoutumisen vaikutuksista kansalliseen puolustussuunnitteluun vallitsee erilaisia harhakäsityksiä, joista seuraavassa eräitä yleisimpiä.

Väitetään esimerkiksi, että NATOn kumppanuusmaille laaditun PARP -prosessin avulla Suomea ollaan viemässä vähän kerrallaan liittokunnan jäsenyyteen. Tämä ei pidä paikkaansa. Olemme itse valinneet meille parhaiten sopivat yhteistoimintakyvyn kehittämiskohteet ensisijaisena tavoitteenamme kansainvälisen kriisinhallintayhteensopivuuden ja omien joukkojen suojattavuuden parantamisen - ei puolustusliittoon hivuttautuminen.

On myös muistettava, että uusia jäseniä ottaessaan NATO ei sanele jäsenehdokkaille liittymisehtoja, vaan ottaa huomioon ehdokkaiden geostrategisen aseman ja turvallisuuspoliittisen tilanteen ja on osoittanut toimivansa tässä suhteessa joustavasti. Esimerkiksi viimeksi liittokunnan jäseneksi hyväksyttyihin maihin ei ole sijoitettu ydinaseita. NATO ei myöskään ole ylikansallinen toimielin, vaan kansainvälinen organisaatio, jossa päätökset tehdään konsensusperiaatteella ja jossa jäsenvaltiot säilyttävät kansallisen suvereniteettinsa. Kun NATOssa on nyt otettu ensimmäistä kertaa käyttöön yhteistä puolustusta koskeva 5. artikla, saa kukin jäsenmaa päättää itse osallistumisensa tason ja muodon terrorismin vastaisessa taistelussa. Ketään ei velvoiteta lähettämään joukkojaan esimerkiksi Afganistaniin. On kuitenkin selvää, että toimiakseen liittokunnan yhteydessä jokaisen jäsenmaan on otettava vastuuta liiton tehtävistä itselleen poliittisesti sopivassa, resursseihin suhteutetussa laajuudessa.

Liittoutumisratkaisu ei myöskään aseta vaatimuksia asevelvollisuusjärjestelmällemme tai sille, mikä osuus ikäluokasta on koulutettava sotilaallisiin tehtäviin. Kuten aiemmin totesin yleinen asevelvollisuus on kaikissa vaihtoehdoissa perusperiaate, josta luopuminen ei tule kysymykseen. Yleisen asevelvollisuuden merkityksestä ja arvosta vallitsee kansalaistemme keskuudessa lähes kiistaton yksimielisyys. Yleiseen asevelvollisuuteen perustuva kaaderijärjestelmä on ja tulee jatkossakin olemaan panos-tuotossuhteeltaan meille edullisin järjestely.

Kansallisiin voimavaroihimme ja olosuhteisiimme 1960-luvulla kehitetyn alueellisen puolustusjärjestelmämme sopeuttaminen uudistettuihin uhkamalleihin on määritetty jo vuoden 2001 selonteossa. Mahdollinen liittoutuminen ei kyseenalaista uuden alueellisen puolustusjärjestelmän merkitystä ja kehittämistarvetta. Tällaisesta kehityksestä on hyvänä esimerkkinä Puola, jossa NATOon liittymisen jälkeen aloitettiin siirtyminen Suomen kaltaiseen alueelliseen puolustusjärjestelmään. Pidän varmana, että tehokkaaksi koettu alueellinen puolustusjärjestelmä säilyy kaikissa tilanteissa kansallisen puolustusratkaisumme ytimenä.

Mitä liittoutuminen sitten maksaisi? Tästä asiasta on olemassa vääriä käsityksiä. Yleisesti kuvitellaan, että NATO olisi määrittänyt puolustusmenot kahteen prosenttiin BKT:stä. Näin ei kuitenkaan ole. NATO ei ole asettanut minkäänlaista minimiosuutta puolustusmenoihin. Esimerkiksi Saksan, NATOn eräs merkittävimmistä jäsenmaista, puolustusmenot ovat 1,2% BKT:stä. Suomen kannalta väestöpohjaltaan ja kulttuuriltaan mainion vertailumaan Tanskan BKT osuus on 1,6%. Kaikkien jäsenmaiden keskiarvo oli viime vuonna 1.8%. Saatujen tietojen mukaan liittoutumisen kustannukset ovat vaihdelleet jäsenmaasta toiseen ja riippuvat paljolti kunkin hakijamaan senhetkisestä asevoimien tasosta. Keskeistä uudelle jäsenelle on että se ei vaikeuta tai heikennä puolustusliiton kykyä toteuttaa tehtäviään. Mitään ennalta määrättyä hintalappua jäsenyydelle ei siis voida asettaa.

Arvoisa vuosikokousyleisö,

Olin otettu saadessani kutsun tulla pitämään vuosikokousesitelmä Paasikiviseuran arvovaltaiselle vuosikokousväelle. Arvostan saamaani kutsua paljon ja haluan kiittää teitä tästä mahdollisuudesta.

Paasikiviseuralla on perinteisesti ollut merkittävä asema ulko- turvallisuuspoliittisen keskustelun käynnistäjänä Suomessa. Toivon ja olen itse asiassa varma siitä, että seura säilyttää roolinsa jatkossakin, kun etsimme vastausta tai vastauksia meille kansana kohdistuviin uusiin haasteisiin.

Kiitän teitä mielenkiinnostanne. Olen valmis vastaamaan kysymyksiin.