Contacts

Paasikivi-Seura ry.
Paasikivi-Samfundet rf.
Paasikivi Society

Kruunuvuorenkatu 4 (2 krs.)
FI-00160 Helsinki
FINLAND

tel. +358 50 599 3252
Office hours 10:00-13:00

etunimi.sukunimi(@)
paasikivi-seura.fi

24.1.2002 Arnold Rüütel, Viron Tasavallan presidentti: Viron prioriteeteista

Viron Tasavallan presidentti Arnold Rüütel
Viron prioriteeteista
Esitelmä Helsingin yliopiston suuressa juhlasalissa 24.1.2002
Järjestäjät: Paasikivi-seura ja Tuglas-seura

Kunnioitetut naiset ja herrat!
Hyvät suomalaiset ystävät!

Minulla on ilo ja kunnia esiintyä täällä Paasikivi-seuran ja Tuglas-seuran järjestämässä tilaisuudessa. Tästä mahdollisuudesta kiittäen otan vapauden aloittaa lainaamalla mainituille seuroille nimensä antaneita suurmiehiä.

Suomelle harvinaisen kriittisenä aikana heinäkuussa 1944 Juho Kusti Paasikivi, mies, jonka mukaan on nimetty eräs Suomen poliittisen historian tärkeimmistä linjoista, kirjoitti päiväkirjassaan seuraavasti:

"Meillä on luotettu oikeuden ja oikeudenmukaisuuden voimaan. Historia ei näy antavan siihen perustetta. Historiaa lukiessaan tulee pessimistiksi. Valtiot toimivat Staatsräsonin mukaan /---/ Se on ulkopuolella hyvän ja pahan. /---/ Staatsräson on rajoitus, sen suhde moraaliin on kysymys, jonka ratkaisemisesta erityisesti riippuu ensi kädessä pienten valtioiden tulevaisuus, mutta loppujen lopuksi myös suurten ja koko ihmiskunnan menestys."

Suomenlahden etelärannalla lähes koko viime vuosisadan ajan virolaiseen hengenelämään vaikuttanut Friedebert Tuglas julisti tasavallan ensimmäisen vuosipäivän juhlallisuuksissa Estonia-teatterissa 1919:

"Mahdollisimman lähellä kansaa oleva tasavalta, joka mahdollistaisi kaikkein suurimmassa määrin yksilön ja yhteisön kehityksen, joka kasvattaisi kansallista kulttuuria ja olisi avoin yleismaailmallisille aatteille, joka antaisi hengen ja ruumiin ravintoa kaikille, jotka sen rajojen sisäpuolella asuvat - sellaisena haluamme nähdä tulevan Viron valtion."

Voimme todeta, että näiden kahden miehen, 75. ikävuottaan lähestyvän Paasikiven ja vasta 32-vuotiaan Tuglasin ajatuksissa viihtyvät vieretysten erilaiset asenteet. Yhtäällä historiallinen skepsis, toisaalla optimismi, yhtäällä konservatiivisuus, toisaalla uneksiva idealismi, yhtäällä tukeutuminen vain omaan kokemukseen ja tarmoon, toisaalla avoimuus ja suurieleisyys.

Nämä muodollisesti vastakkaiset asenteet muodostavat kuitenkin olennaisen osan meidän kansojemme mentaliteetista. Niiden synteesinä on kansojemme pyrkimys ja tahto olla kohtaloaan suurempia. Enemmänkin vielä, se on koko elämäämme värittävä, kaiken läpitunkeva pyrkimys olla kohtalonsa määrääjä. Suomalaisille tämä merkitsee suomalaista sisua, virolaisille uppiniskaisuutta ja uhmaa.

Toki molemmat kansat ovat joutuneet tekemään myönnytyksiä, molempien on pitänyt kestää epäoikeudenmukaisuutta ja kärsiä luopumisista sekä maksaa korkeata hintaa vapaudestaan ja itsenäisyydestään. Mutta samalla tavalla kuin olemme kyennet elämään ankaran luonnon keskellä tehtyämme siitä jopa ystävämme ja kauneusihanteemme, olemme pärjänneet myös historiallemme.

Naiset ja herrat!

Puheeni alussa esittämiini kahteen lainaukseen on kiteytetty myös nyky-Viron prioriteetit, joista voisi käyttää myös nimeä velvoitteet.

Viron valtion velvollisuus valtiona on olla luotettava yhteistyökumppani kansainvälisessä työnjaossa ja turvallisuuden takaamisessa. Voimme taata luotettavuutemme sillä ehdolla, että osallistumme itse aktiivisesti valtion etujen (Staatsräson) ja ihmiskunnan yhteisen moraalin tasapainottamisprosessiin, mikäli tässä vielä viittaan Paasikiven päiväkirjamerkintöihin.

1980- ja 1990-lukujen vaihteessa "laulavan vallankumouksen" aikana sanomamme maailmalle oli, että juuri Viron ja koko Baltian itsenäisyys on välttämätön edellytys vakaudelle.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että meidän mainitunsuuntaiseen pyrkimykseemme suhtauduttiin hyvinkin epäuskoisesti ja ennakkoluuloisesti. Kylmän sodan stereotyypit käsittivät maailman bipolaariseksi eli kaksinapaiseksi. Staatsräson kukoisti historiallisen oikeudenmukaisuuden kustannuksella. Meidän annettiin ymmärtää, että vapaudenpyrkimyksemme ei saa missään tapauksessa horjuttaa maailman vakiintunutta voimatasapainoa, joka kuitenkin oli pelkoon, ei luottamukseen ja yhteisyöhön perustuva tasapaino. Koimme sen nahoissamme heti sen jälkeen kun Neuvosto-Viron Korkein neuvosto - instituutio, jota Viron uusimmassa historiankirjoituksessa tavataan sanoa miehitysvallan edustuselimeksi, pystyi koko Neuvostoliitossa ja ehkä jopa maailman mittakaavassa ennenkuulumattomaan tekoon julistaessaan 16. marraskuuta 1988 Neuvosto-Viron lait Neuvostoliiton lakien yläpuolella oleviksi.

Käytännössä kukaan lukemattomista hyväpalkkaisista sovjetologeista ei ollut pystynyt ennustamaan Neuvostoliitolle sellaista tulevaisuutta, jossa yksi sen yhteyteen väkivalloin liitetyistä niin kutsutuista tasavalloista yrittää laillisin keinoin vapautua miehityksestä. Me uskoimme, että kansan tahdon tukemilla toimenpiteillä voi kumota kansan tahdon vastaisen "laillisuuden" ja palauttaa historiallisen oikeudenmukaisuuden. Me valitsimme parlamentaarisen tien ja etenimme sillä johdonmukaisesti. Tämä oli mahdollista vain siksi, että tuolloisessa Viron Korkeimmassa neuvostossa oli kansallisia voimia, joihin saattoi tukeutua. Samalla valitsemamme tie todisti meille, kuinka oikeassa oli 1970-luvun alussa Tshekkoslovakian tapahtumien jälkeen USA:n presidentin neuvonantajana kansallisissa kysymyksissä toiminut Zbigniew Brzezinski todetessaan, että Neuvostoliittoa ei voi hajottaa sisäisen tai ulkoisen väkivallan avulla, hajoaminen voi tapahtua vain sisäisen muutoksen kautta.

Palauttakaamme mieliin, että vuonna 1988 Kansanrintaman aloittaessa Virossa laulavan vallankumouksen, Taka-Kaukasian kansat yrittivät päästä päämääräänsä niin kutsuttua oikotietä käyttäen. Heidän yrityksensä tukahdutettiin heti verisesti. Tuohon aikaan taistelu kahden järjestelmän välillä oli käynnissä myös muualla maailmassa, mikä ei kuitenkaan kyennyt horjuttamaan Neuvostoliiton imperiaalista asemaa. Olennaista on osoittaa, että Berliinin muurikin kaatui vasta vuosi sen jälkeen kun Viro oli antanut itsenäisyysjulistuksensa, eli 3. lokakuuta 1989.

Jälkikäteen ajatellen tämä kaikki saattaa tuntua ihmeeltä ja sitä se myös oli. Mutta sen ihmeen perustana, joka kymmenen vuotta sitten verettömästi palautti Virolle vuonna 1940 menetetyn vapauden, oli rationaalisesti ja suunnitelmallisesti harkittu kansan pyrkimys vapauteen ja omaehtoiseen olemiseen.

Muistan tajunneeni sen jokaisella solullani seisoessani muutaman päivän kuluttua Viron Korkeimman neuvoston ratkaisevasta päätöksestä samaisen neuvoston puhemiehenä Kremlissä nuhdeltavana, suoraan sanoen kuulusteltavana minulle osoitettua syytekirjelmää kuunnellen. Tämä kaikki tapahtui suorassa tv-lähetyksessä. Muistamme myös hyvin sen yksinäisyyden ja jäisen henkäyksen, joka ympäröi meitä - Viroa, Latviaa ja Liettuaa - lähes puolentoista vuoden ajan siitä kun itsenäisyysjulistus oli annettu. Vasta sen jälkeen kun Neuvostoliitto oli myöntänyt Molotov-Ribbentrop -sopimuksen salaisten lisäpöytäkirjojen olemassaolon, läntiset valtiot alkoivat esittää yhä selkeämpiä kannanottoja niin sanotussa Baltian kysymyksessä. Tiedämme nyt senkin, että Neuvostoliiton satelliittivaltioiden vapauttaminen neuvostovaikutuksesta ja Saksojen yhdistyminen oli se maksimimyönnytys, jonka perestroikamielinen Neuvostoliitto oli eristyksestään päästäkseen lännelle luvannut. Viro ja muut Baltian maat eivät kuulunet siihen projektiin. Jouduimme noina vuosina koko ajan kuuntelemaan varoituksia siitä, että emme saa keikuttaa Gorban venettä eli kaataa perestroikaa.

Olen myöhemmin monta kertaa ajatellut, miksi Viron pyrkimysten oli niin vaikeaa saada kansainvälistä kannatusta. Toki eräs selitys piilee juuri siinä Staatsräsonissa, jota Juho Kusti Paasikivi pohtii päiväkirjassaan. Mutta se oli myös urautuneen poliittisen käytöksen inertiaa, toisin sanoen toimettomuutta, joka esti sen käsityksen esiintulon, että sekä kansallinen että valtiollinen itsemääräämisoikeus voidaan laillisin keinoin toteuttaa myös Neuvostoliiton kaltaisessa supervaltiossa. Juuri noina aikoina ilmeni vielä tänäkin päivänä tasavertaisuuskonseptiossa väijyvää kaksinaamaisuutta: kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut ovat vieläkin tasa-arvoisempia.

Voidaan toki sanoa, että mitä tässä enää vanhoja juttuja pöyhimään. Viro voitti takaisin itsenäisyytensä, ja kansainvälisen julkisuuden tuki ja kannatus esitti tässä merkittävää roolia. Niin se todella oli. Mutta kun puheeksi otetaan prioriteetit, ei voida sivuuttaa niitä olosuhteita, joissa prioriteetteja asetetaan ja toteutetaan. Yli kymmenen vuotta sitten Viron prioriteettina oli itsenäisyyden palauttaminen. Sen ohella meidän tuli jatkuvasti todistaa maailmalle, ettei palauttamista tarvitse pelätä. Uskon, että me onnistuimme pyrkimyksessämme.

Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, toivottavasti myös kaikkein skeptisimmät analyytikot myöntävät, että itsenäiset Baltian maat ovat hyväksi ei vain naapureilleen, vaan koko Itämeren alueelle ja laajemmin ottaen myös Euroopalle kokonaisuutena.

Viron tämän hetken pyrkimyksenä on liittyminen EU:hun ja Natoon. Olemme olleet siinä yhtä johdonmukaisia ja päämäärätietoisia kuin itsenäisyyttä tavoitellessamme. Olemme tajunneet tällaisen kehityksen välttämättömäksi. Palautan mieliinne, että Viro oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen käynnistyneen Paneurooppa-liikkeen ja Richard Coudenhove-Kalergin vuonna 1923 perustaman Paneuroopan Unionin innokkaimpia tukijoita. Kuten tiedetään, Euroopan Unionin idea on saanut alkunsa juuri tuosta liikkeestä. "Yhdistetty, vapaa, vahva ja rauhallinen Eurooppa" oli tunnuslauseena silloin ja on myös nyt. Sellaisen Euroopan perustaminen on vaatinut kaikilta osapuolilta kärsivällisyyttä ja jopa tiettyjä luopumisia. 1930-luvulla Eurooppa ei vielä ollut kypsä yhdistymään uuden, eurooppalaisen kulttuurin ja eurooppalaisessa tietoisuuden pohjalta. Tarvittiin vielä yksi hyvin julma kokemus, jotta voitiin vakuuttua siitä, että jokainen seuraava sota vie ihmiskunnan lähemmäksi itsetuhoa. Tarvittiin vakaumus siitä, että Euroopan yhteinen talousalue mahdollistaa myös jokaisen yksittäisen Unioniin kuuluvan valtion pysymisen mukana maailmantalouden kilpailussa.

Tietenkään tämän päivän sen enempää kuin tulevakaan Euroopan Unioni ei ole enää se, mikä se oli käynnistämisen alkuaikoina. Voidaan ymmärtää myös euroskeptikkoja, jotka ovat varoittaneet EU:n liiallisesta byrokratisoitumisesta ja keskittämisestä. Virossakin on vaihdettu ajatuksia siitä, onko EU:n tulevaisuutena federaatio eli liittovaltio vai konfederaatio eli valtioliitto. Historiallinen perinne tuntuu puhuvan konfederaation ja alueellisuuden puolesta. Olen jo aikaisemmissa esiintymisissäni korostanut virolaisen talousmaantieteilijän Edgar Kantin baltoskandian ideaa ja teen niin nytkin. Viron horisontista katsottuna tämä merkitsisi valtiollisten ja kansallisten etujen konsentrista eli samankeskistä sitomista Euroopan keskuksiin. Meillä on äärettömän tiivis taloudellinen, poliittinen ja kulttuuriyhteistyö Suomen kanssa. Mutta meidän tulee säilyttää myös vuosikymmenien kuluessa syntyneet ja vakiintuneet yhteydet eteläisiin naapureihimme Latviaan ja Liettuaan. Viron paradoksi on siinä, että olemme Suomen sillan kautta Pohjoismaa, mutta kuvaannollisesti asian ilmaisten sänkynämme on keskieurooppalainen Baltia. Viron ainutlaatuinen asema - keskinen lenkki Pohjoismaiden ja Baltian välissä - tarjoaa meille keulakuvan aseman Baltoskandian alueellisessa yhteistyössä. Kun Viro saattaa tänä vuonna päätökseen liittymisneuvottelunsa EU:n kanssa, mikä sovittiin Laekenin tapaamisessa, ja Virosta tulee muutaman vuoden kuluttua EU:n täysivaltainen jäsen, meille avautuu mahdollisuus todistaa, että itsenäisten pienten valtioiden mukaantulo kansainvälisiin yhteistyörakenteisiin auttaa itse asiassa syventämään myös koko kansainvälistä vuoropuhelua.

Juuri pienten maiden kautta nousee korostetusti esille vähemmistöperiaate. Aina joku tai jokin on vähemmistönä jonkun tai jonkin suhteen. Tämän periaatteen juurtuminen demokraattisiin yhteiskuntiin on auttanut syventämään niiden yhteiskuntien sisäistä joustavuutta ja edistämään niiden moninaisuutta. Miksei sama periaate voisi laajeta kattamaan valtioiden välistä kanssakäymistä.

Viron toisena olennaisena pyrkimyksenä on Nato-jäsenyys. Tässäkin törmäämme epäuskoon. Mutta jos heitämme syrjään kaksinapaisuuden aiheuttamat ennakkoluulot ja tarkkailemme, mitä maailmassa viime vuosien aikana on tapahtunut, tajuamme pyrkimyksemme luonnollisuuden. Kollektiivisen turvallisuuden takaamisessa ei saa olla harmaita vyöhykkeitä tai käytäviä. Jokaisen valtion puolustustahdon ja -kyvyn, joista kaikki saa alkunsa ja joita myös Viro viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana on rakentanut, tulee olla tavalla tai toisella sidoksissa laajempiin turvallisuusrakenteisiin. Varsinkin nyt, kun maailmassa on lisääntynyt terrorismin uhka, käy selväksi, että Naton yhtenä tunnuslauseena oleva "kaikki yhden, yksi kaikkien puolesta" on käsitettävä koko turvallisuusyhteistyöverkoston rakentamisen periaatteeksi. Millaisen konkreettisen yhteistyömuodon kukin maa valitsee, se riippuu historiallisesta ja sotilaallisesta perinteestä, koulutustasosta, potentiaalista ja monista muista tekijöistä. Viro arvostaa korkealle Suomen puolustusstrategian periaatteen, ymmärryksen siitä, että itsenäisen valtion on ennen muuta uskottava ja luotettava omaan puolustuskykyynsä ja myös vastattava siitä. On vaikeaa yliarvioida valtionne panosta Viron puolustusstrategian kehittämisessä ja juurruttamisessa. Se, että Viro on valinnut Nato-jäsenyyden, ei saa supistaa puolustuksellista jatkoyhteistyötämme. Jo niidenkin Itä- ja Keski-Euroopan valtioiden kokemus, joista on tullut Nato-jäseniä, on osoittanut, että se ei tarkoita voimien keskittämistä vastakkainasetteluun jonkun kanssa. Kyse on demokraattisten maiden puolustustahdon yhdistämisestä, tiettyjen standardien ja käytöstapojen tekemisestä yhteismitallisiksi keskinäisen luottamuksen pohjalta. Viron etenemisessä kohti Nato-jäsenyyttä kuluva vuosi on ratkaiseva. Toivomme, että syksyllä pidettävä Prahan tapaaminen päättyy kutsun esittämiseen Virolle. Olemme sen eteen vakavasti ponnistelleet.

Ilmeisesti tässä kohden on sopivaa korostaa, että vaikka kuinka paljon puhutaan EU:n tai Naton sateenvarjosta, Viro ei ole jäsenyysneuvotteluissa yksinomaan anojan tai vastaanottajan roolissa. Viro ei tarvitse suojautumista, meidän kansallinen ja valtiollinen itsekunnioituksemme sanelee meille valintojemme rationaalisuuden. Viron liittyminen kansainvälisiin yhteistyö- ja turvallisuusrakenteisiin tarkoittaa sitä, että Viro puolestaan ottaa itselleen selkeitä velvoitteita ja täyden vastuun.

Naiset ja herrat!

Olen puhunut Viron valtion niin kutsutuista ulkoisista prioriteeteista, jotka varmistavat raamin sisäiselle kehityksellemme. Ulkoisten ja sisäisten prioriteettien on oltava tiiviissä yhteydessä toisiinsa. Viron yhteiskunnan ja poliittisen järjestelmän sisäinen tasapaino ja demokratian jatkuva kehittyminen ovat niitä edellytyksiä, jotka tukevat Viron valtion luotettavuutta. Meidän velvollisuutemme itseämme kohtaan ovat yhtä suuret kuin velvollisuudet muita kohtaan.

Tältä osin meillä on paljon tehtävää. Ulkonaisesti Viro näyttää menestyvältä valtiolta, jossa inhimillisen kehityksen indeksi kasvaa nousujohteisesti. Taloutensa avoimuuden puolesta Viro sijoittuu aivan maailman kärkeen. Mutta tiedämme senkin, että olemme maksaneet korkean hinnan menestyksestämme, hinnan, jonka yhtenä ilmentymänä on ollut virolaisen yhteiskunnan sisäinen kahtiajako ja kansan vieraantuminen politiikasta. Pian tulee kuluneeksi vuosi siitä kun 26 virolaista yhteiskuntatieteilijää julkaisi avoimen vetoomuksensa. Siinä kuvailtiin sitä vaaravyöhykettä, jolla virolainen yhteiskunta sisäisesti sijaitsee. Helsingissä viime vuonna 13. elokuuta pidetyssä seminaarissa Viro 1991-2001 esiintynyt Tarton yliopiston professori Rein Ruutsoo luetteli koko joukon niitä kipupisteitä, jotka ovat antaneet asiantuntijoille aihetta puhua sosiaalisesta ja eettisestä kriisistä. Viron realiteettina Ruutsoon mukaan on se, että bruttokansantuotteemme on vasta nyt noussut vuoden 1991 tasolle, että viidesosa kansastamme on vailla työtä ja kymmenesosa lapsistamme ei käytännössä käy koulua, että väestömme on kymmenessä vuodessa vähentynyt 10 prosenttia ja että tämä tendenssi myös jatkuu. Meidän täytyy vakavasti ajatella nyt jo varmana tuntuvaa perspektiiviä siitä, että esimerkiksi vuonna 2023 virolaisia on vain noin 800 000 ja että tänään meiltä puuttuu mahdollisuus olennaisesti vaikuttaa tuohon lukuun.

Tästä myös johtuvat meille olennaiset prioriteetit: luoda kaikki edellytykset yhteiskunnan kestävään kehitykseen. Emme voi vedota yksinomaan taloudelliseen kasvuun ajattelematta koko yhteiskuntaa kokonaisuutena. Viron lähiaikoina tekemät sosiaalipoliittiset päätökset on johdettava elämänlaadun vaatimuksista. Suomen kaltaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa asuville ihmisille elämänlaadun takaamisen vaatimus on itsestäänselvyys: kyseessä on itse asiassa ihmisten tyytyväisyys - joka vaihtelee toki kulttuurista toiseen - maansa yhteiskuntajärjestykseen, jokapäiväiseen toimeentuloon ja kanssakäymismahdollisuuksiin. Elämänlaatu on itse asiassa ihmisarvoisen elämän kriteeri: jokaisella ihmisellä, olkoon hän nuori tai vanha, sosiaalisessa hierarkiassa korkeammalla tai alemmalla tasolla, rikas tai köyhä, terve tai sairas, pitää olla mahdollisuus tuntea itsensä arvokkaaksi. Juuri sellaisen elämänlaadun saavuttaminen on yksi Viron sisäisistä prioriteeteista.

Hyvät kuulijat!

Teille saattaa syntyä vaikutelma, että Viro on ottanut prioriteettiensa asettelussa niin paljon velvoitteita, että elämiseen ei enää jää aikaa eikä tilaa. Mutta kun tarkastelemme kansanperinnettämme, näemme, että koko elämä koostuukin itse elämän ylläpitämisestä. Tässä ilmenee pohjoismaisuutemme. Meidän täytyy olla koko ajan liikkeessä, toiminnassa, huolehtimassa huomisesta. Emme voi höllätä otettamme, sillä silloin lakkaisimme olemasta kansana. Virolaisten, mutta uskon, että myös suomalaisten ikiaikainen ja kaikkein olennaisin olemisen muoto on valppaana olo, valmius käyttää oikeaan aikaan oikeassa paikassa omaa mahdollisuuttaan, käyttää hyväkseen omaa paremmuuttaan ja ainutlaatuista kokemustaan, jonka meidän esivanhempamme ovat meille perinnöksi jättäneet. Siksi katson tarpeelliseksi aika ajoin korostaa sitä, mitä korosti 1880-luvulla kansallisen heräämisemme eräs keulahahmo Jakob Hurt. "Virolle ei ole annettu mahdollisuutta tulla suureksi kansaksi voimiltaan ja määrältään, tulkaamme siis suuriksi hengeltämme."

Mitä tämä tarkoittaa? Tämä tarkoittaa pysyvää velvollisuutta oppia. Se, että vuosittain tuhannet nuoret täyttävät korkeakoulujen auditoriot, kertoo siitä, että oppimistarve on ohjelmoitu meihin. Sivistys, joka olemukseltaan ei ole mitään muuta kuin valmius, on edellytyksenä sille, että kykenemme vastaanottamaan myös erittäin monimutkaisia ja vastuullisia haasteita. Meidän suurimpana haasteenamme on kuitenkin Viro itse, sen jatkuva uusiutuminen. Viro, se on omalaatuinen luomistyö - sanoo Valter Rand, eräs virolaisuuden ideologeista.

Muulla tavalla asia ei voi ollakaan, sillä eri sivilisaatioiden rajalla olevana kansana ja valtiona meidän kaikkein tärkein prioriteettimme on pysymään jääminen. Pysyä, olla olemassa voi vain uudistumalla ja sinnikkäästi hakemalla siihen kaikkia mahdollisia mahdollisuuksia.

Kiitän huomiostanne!