Contacts

Paasikivi-Seura ry.
Paasikivi-Samfundet rf.
Paasikivi Society

Kruunuvuorenkatu 4 (2 krs.)
FI-00160 Helsinki
FINLAND

tel. +358 50 599 3252
Office hours 10:00-13:00

etunimi.sukunimi(@)
paasikivi-seura.fi

13.2.2003 Pertti Salminen Eversti, VTT, Maanpuolustuskorkeakoulu, Strategian laitos: Strategisella pelilaudalla. Yhdysvallat ajankohdan haasteisiin vastaamassa.

Eversti, VTT Pertti Salminen
Maanpuolustuskorkeakoulu, Strategian laitos
Strategisella pelilaudalla.
Yhdysvallat ajankohdan haasteisiin vastaamassa.
Alustus Paasikivi-seurassa 13.2.2003

Suurstrateginen tai sotilaspoliittinen peliasetelma laajimmassa merkityksessään yhtyy kansainvälisen politiikan asetelmakenttään. Siinä keskeisinä tekijöinä ovat edelleen yksittäisten valtioiden etunäkökohtiin liittyvät tavoitteet. Kansainväliset järjestöt tai liittokunnat ovat yrittäneet saada ja ajoittain saaneetkin jonkin verran sanansijaa - jopa niin, että eräät ajattelijat ovat kehitelleet teorioita kansallisvaltioajatuksen merkityksen vähenemisestä. Aivan viime viikkoina olemme kuitenkin jälleen kerran saaneet todeta, että YK, NATO ja EU asettuvat kovin helposti voimavaltioiden etujen ajamisessa vain tilannekohtaisesti käytettävien työvälineiden asemaan. Järjestöihin investoidut ihanteet ja yhteisiin arvoihin sitoutuvat päämäärät joutuvat lähes kulutushyödykkeiden asemaan ulko- tai jopa sisäpoliittisten etujen näyttäessä todellisen luonteensa.

Kysytään, onko voimapolitiikka tehnyt paluun? Yhtä hyvin voisi kysyä, milloin se oikein on kadonnut? Toisen maailmansodan lopputilanne syntyi sotilaallisen voimapolitiikan tuloksena. Voimapolitiikka jatkui kylmän sodan aikana - aseiden tuhovoima sääteli hyvinkin itsekkäistä lähtökohdista supervaltojen ja niiden liittolaisten käyttäytymistä. Kansainvälisen politiikan suhdannevaihtelut olivat seurausta voimavaltioiden sotilaallisten keinojen käytöstä politiikan keinoina - oli liennytystä ja kiristymistä varsin suorassa suhteessa sotilaallisen voiman piirteiden muutoksiin. Kehitystä eivät estäneet YK:n peruskirjaan kirjatut yhteiset tavoitteet. Idealistien mielestä voimapolitiikan piti päättyä, tai ainakin merkittävästi vähentyä, kylmän sodan murtuessa. Yleistrendi kulkikin siihen suuntaan, itsekin piirtelin kuvia siitä, miten pelotteen strategiat ovat antaneet sijaa yhteistoimintaan perustuville. Mutta sittenkin, voimapolitiikka ja kansallinen etu säilyivät kulisseissa. Tuli voimakkaimman johtama koalitioajattelu ja kommunismista vapautuneen idän hallinta eli NACC:n ja rauhankumppanuuden ajatuskehikossa. Balkanin tapahtumissa alun yhteisölliset ratkaisuyritykset muuttuivat lopulta liittokunnan johtovaltion vetämäksi voimapolitiikaksi, joskin jälkimmäisessä on ollut nähtävissä myös eurooppalaisten yhteinen halu päästä eroon maanosan kaakkoiskulman ongelmakentästä.

Yhteisöllinen ajattelu kantoi 1990-luvulla paljon hedelmää - EU kehittyi, kansainvälinen kauppa vapautui ja laajeni. Ristiriitaisia ajatuksia herättävässä, vauhtia saaneessa globalisaatiossa havaittiin hyviäkin puolia. Kaikkea tätä kehitystä säätelivät kuitenkin voimavaltioiden etunäkökohdat. Voimavaltiot kehittivät strategisia ja sotilaallisia voimiaan niin, että syntyivät kuilut Euroopan ja Atlantin välille, Afrikka työnnettiin liki kokonaan syrjään, ja aina ongelmalliseksi koetun Lähi-idän kehittäminen jätettiin Persianlahden sodan jälkeen tekemättä. Todellisuus on tullut esiin syyskuusta 2001 alkaen. Yhteisöllisyydestä syntyi ensin jonkinlainen yhteinen yritys sotana terrorismia vastaan, mutta varsin pian olemme ajautuneet tilanteeseen, jossa sotaa terrorismia vastaan käydään jäljelle jääneen ainoan supervallan näkökulmasta. Sen liittolaisina tai myötäilijöinä esiintyvät kansallisvaltiot, joilla on voimaa ja jotka uskovat voimankäyttöön tavoitteidensa ajamisessa - tai sitten valtiot, jotka myötäilyllä hakevat hyvää ainoalta todelliselta supervallalta. Poliittiset siirrot tässä yhteydessä saattavat näyttää hyvinkin yhteisöllisiltä, mutta lopun perin voimapoliittiset ja strategiset tavoitteet ajavat yhteisöllisen idealismin edelle.

Yhdysvallatko unilateralisti?

Yhdysvallat julistaa voimainsa tunnossa itsensä hyvän ensimmäiseksi vaalijaksi ja yhteisten arvojen levittäjäksi maailmassa. Iskulauseissa korostuvat demokratia, taloudellinen liberalismi ja ihmisoikeudet. Asiantuntija-arviotkin korostavat, ettei Yhdysvallat ole lähtenyt mihinkään operointiin yksin, ilman samoja arvoja kunnioittavien halukkaiden koalitiota. Unilateralismista ei siis voi olla kysymys!

Vai voiko? Arvot ja tavoitteet eivät lännessäkään ole yhtenevät. Yhdysvaltain viimeaikainen käyttäytyminen on yhä enemmän alkanut muistuttaa eräänlaista seppää, jolla on käytettävissään erilaisia työkaluja. Niillä se pyrkii muokkaamaan kohteensa tavoitteidensa mukaiseksi. Työkalun asemaan ovat joutuneet YK, G8, NATO ja muut liittokunnat. Työkaluajattelua korostaa vielä tilapäisten koalitioiden muodostamispyrkimys, mikä periaatteessa salliikin vapaamman pelaamisen ja ehkäisee pidempiaikaisten, kustannuksia vaativien riippuvuuksien syntymistä. Työkalujen asemaan näyttävät joutuneen myös kansainvälinen oikeus sotarikostuomioistuimineen, ihmisoikeudet, ympäristökysymykset ja arvomäärittelyt. Työkaluajattelun perustana on ajatus siitä, että kuhunkin tilanteeseen Yhdysvallat hakee ainakin tavoitteisiinsa sopivimmat yhteistyökumppanit.

Unilateralistisesta suhtautumisesta kertoo myös taloudellinen protektionismi tilanteissa, joissa Yhdysvaltain johdon julistama vapaakauppa ei tyydytä maan hallinnon nauttiman tuen kannalta ratkaisevia teollisuus- tai maatalouspiirejä. Tästä kertovat maatalous- ja teollisuustuotteille asetetut tuontimaksut.

Mitä tällä kaikella tavoitellaan? Yhdysvalloissa elää voimakkaita tunteita siitä, että

ns yhteiset arvot amerikkalaisittain tulkittuina ovat niitä oikeita

näihin arvoihin pohjaavat ratkaisut ovat oikeudenmukaisimmat

maalla on tarvittavat voimavarat maailman ongelmien ratkaisuun

amerikkalaisuus on kaikkien ihannoima tavoite.

Yhdysvaltain saadessa "oikeutetut" tavoitteensa tyydytettyä, sillä on kykyä jakaa hyvää myös muille.

Kun näin on, on pelkästään hyvä, että Yhdysvalloilla on kaikenkattava kontrolli maapallon eri osien tilanteissa. Tavoitteet on luonnollisesti koetettu pukea yleisemmin hyväksyttävälle kielelle, joka sisäpolitiikassa, isänmaallisuuden retoriikkaan yhdistettynä, takaa tuen hallinnon toimenpiteille. Unilateralistinen viritys tässä yhteydessä on voimakas.

Syyskuu 2001 ulkoa tulleine solidaarisuudenosoituksineen tavallaan siunasi yksipuolisenkin voimankäytön. Koalitio Afganistanissa ja koalition tavoittelu Irakin hoitamiseksi näyttäytyvät vain toimenpiteinä tuon yksipuolisen, halukkaiden koalition toiminnan hyväksyttäväksi tekemisessä. Yhdysvallat omaksui ennalta ehkäisevän voimankäytön opin - ja yrittää saada mahdollisimman monet sen kannalle. Euroopan positiivisemmalla panoksella ei muutoin liene merkitystä - ennen kuin on jälkien korjaamisen aika.

Miksi sitten tämä strategia on saanut tukea? Euroopassakin on tiedostettu omien resurssien puutteet. Yhdysvaltain tiedustelukyky, strategiset johtamisjärjestelmät ja kuljetuskyky ovat edelleenkin tarpeen mm niissä tehtävissä, joita EU Petersbergin päätösten mukaisina on ottanut hoitaakseen. Sotilaallista väliintuloa vaativiin kriisinhallintaoperaatioihin ei Euroopalla yksin ole voimaa. Aseteknillinen ja joukkomääräinen kuilu on valtava ja kasvaa koko ajan. Näin ollen transatlanttisen linkin Euroopalle tarjoamat kapasiteetit halutaan säilyttää operaatioiden alussa taisteluvoimaa vaativien pakottamisvaiheiden toteuttamiseksi.

Todellinen haaste Yhdysvalloille viime päivinä on ollut ensinnäkin Euroopan jakautuminen Yhdysvaltain toiminnan tukijoihin ja vastustajiin. Eurooppalaiset asettavat Lähi-idän kysymyksissä sittenkin etusijalle Palestiinan asian hoitamisen ja jättävät Irakiin liittyvät ongelmat asiakohtaisesti ratkaistaviksi, ne kun eivät tällä hetkellä muodosta välitöntä uhkaa kenellekään Euroopassa. Voitaneen arvioida, että eurooppalaisten jakautuminen aiheuttaa EU:ssa tilapäisen häiriön, mutta NATO:ssa kysymys voi olla vakavampi. Iso-Britannia pysyttäytynee kaikissa tilanteissa Yhdysvaltain rinnalla, se haluaa olla päättämässä ratkaisevissa kohdissa. Eurooppaskeptisenä se mielellään näkee itsensä transatlanttisena linkkinä, sen sijaan, että jakaisi linkin liittymällä läheisemmin Manner-Eurooppaan.

Viime viikonvaihde nosti esiin ensi kertaa uudenlaisen tilanteen. Pohjois-Atlantin sopimuksen 4. artikla otettiin ensi kertaa esiin, ensin Yhdysvaltain ehdotuksena Turkille annettavasta avusta puolustuksessa. Kun NATO ei Yhdysvaltain ehdotuksen pohjalta päässyt yhteisymmärrykseen asiassa, Turkki pyysi itse seuraavaksi konsultaatioita avun saamiseksi, kun katsoi joutuvansa Irakin uhkaamaksi. Yhdysvaltain tavoite lienee ollut yhdistää eri puolille joutumassa olleita NATO-maita. Poliittisesta, sotilaallisesti aika lailla tarpeettomasta operaatiosta, tuli sitten Ranskan, Saksan ja Belgian vastustuksen vuoksi koetinkivi liittokunnalle. Koetinkivi, joka kohdistuu NATO:n perinteiseen perusolemukseen, puolustusliittoajatukseen. Voidaan kysyä, miksi näin kävi? Syinä voidaan olettaa olevan, että Ranska huomasi - toisaalla jo sotaan valmistautuessaan - tilanteen, jossa voisi haalia itselleen poliittista valtaa sotaa vastustavien eurooppalaisten keskuudessa, jopa Saksankin kustannuksella. Venäjä lähti tukemaan huomattuaan voittavansa, pelaisi sitten kummilla korteilla tahansa - voittaa öljyn osalta, parantaa suhteitaan Eurooppaan, saa murrettua NATO:a, saa paremmat kaupantekoasetelmat Yhdysvaltain hakiessa sitä puolelleen, ja saa joka tapauksessa vapaat kädet jopa Ranskalta operoida eteläisellä rajallaan. Vielä turvallisuusneuvostovaiheessa Venäjä voi valita, miten lopulta menettelee.

Yhdysvaltain kannalta valitettavaa Euroopan sisäisessä pelissä on, että sotilaallinen painostus menettää jossakin määrin tehoaan, jakolinjat antavat Saddamille tilaa pelailla ja operaatio viivästyy. Tämä antaa myös amerikkalaisvastaiselle osalle arabi-/muslimimaailmaa peliaikaa, jonka puitteissa Osama bin Laden on jo lähtenyt liikkeelle.

Mistä Irakissa on kysymys?

Painotukset Yhdysvaltain perusteluissa toiminnalle Irakia vastaan ovat jossakin määrin vaihdelleet viime kesästä alkaen. Ensin vaadittiin regiiminvaihto, sitten perusteltiin terrorismin uhalla, mutta kun nämä eivät ole oikein sopineet kansainvälisen oikeuden puitteisiin tai niiden logiikka ei ole ollut aukotonta, pääasialliseksi syyksi on noussut joukkotuhoaseiden ja niiden tuotantomahdollisuuksien tuhoaminen. Kansainvälinen yhteisö on laajalti ostanut tämän perustelun, mutta mistä kokonaisuudessaan oikein on kysymys?

Minun ymmärtääkseni kysymys on eri uhkatekijät ja joukon muita seikkoja käsittävästä syykertymästä, jossa kaikenkattavana strategisena toiminta-ajatuksena on Irakin ja sen lähialueen ottaminen kontrolliin niin, että uhkatekijät väistyisivät. Kontrollisateenvarjon alla sijansa löytävät Yhdysvaltain öljyntarve, terroristiuhka, joukkotuhoaseet, Saddamin paha hallinto, arvoideologian levittäminen ja Yhdysvaltain sisäpoliittiset painotukset.

Yhdysvaltain öljyntarpeesta on näkynyt arvioita, joissa esitellään sen lähes kaksinkertaistuvan vuoteen 2020 mennessä. Tätä argumenttia rauhoittamaan Bushin hallinto on tarjonnut vetykaasun käyttöä ja muitakin vaihtoehtoisia energiantuotantomalleja. Ajatuksen logiikka ei täysin kestä tarkastelua, sillä jollakin vetykin on tuotettava. Muutenkin vetyajatus juuri nyt herättää kuulijan ja johtaa mielikuvia siihen suuntaan, että Kioton sopimuksen torpedoimisesta huolimatta hallinto olisi jotenkin kiinnostunut ympäristökysymyksistä. Tämä saattaa sisältää tilannekohtaisen tavoitteen hakea Yhdysvaltain ulkopolitiikalle yleisempää hyväksyntää. Ajatusta öljyn saannin varmistamistavoitteesta tukevia tekijöitä ovat ne, että alueella sijaitsevat suurimmat tunnetut esiintymät ja runsaasti tutkimatonta maankamaraa, ja että saanti muilta alueilta on yhtä lailla kriisien uhkaamaa - esimerkiksi Venezuelan sisäpoliittiset ongelmat ovat jo sylissä ja Nigerian - Kamerunin suhteita kiristää kiista maa- ja meripohjan hallinnasta.

Ääri-islamilaisuus, ei niinkään fundamentalismi, on saanut sijaa useassa kolkassa Irakissa ja nimenomaan sen ympärillä. Oli Saddamilla linkkejä al-Qaidaan (niin kuin Yhdysvallat pyrkii todistamaan) tai ei, Iran, Saudi-Arabia, Syyria ja palestiinalaisalue ovat kaikki mahdollisia kansainvälisen terrorismin pesäpaikkoja. Terrorismin, joka enenevästi julistaa nimenomaan Yhdysvallat saatanaksi, jonka ylivallasta on päästävä eroon. Osansa toki saavat Amerikan liittolaisetkin. Amerikkalaiset uskovat Välimeren - Afganistanin alueen tiukan kontrollin poistavan vaaraa.

Joukkotuhoaseiden omistus tai mahdollisuus niiden omistamiseen ja luovuttamiseen terroristeille on puheissa tämän hetken näkyvin hyökkäyksen syy. Oleellista tässä ulottuvuudessa on se, ettei Yhdysvallat halua joutua muuallakin sellaiseen tilanteeseen kuin on nyt laita Pohjois-Korean kysymyksessä - ydinase voi olla myös suhteellinen pelote, joka takaa vähävoimaisellekin omistajalleen lähialueellaan etuja ja mahdollisuuksia, joita supervalta ei enää pystykään yksikertaisella voimavertailulla kiistämään. Työkaluajattelu astuu taas pelilaudalle, kun ajatellaan Yhdysvaltain proliferaatiopolitiikan epäloogisuutta - Israelin ydinase on hyödyllinen taaten Yhdysvalloille sanansijaa Lähi-idässä, ja Intian-Pakistanin tasapaino on hyödyllinen pitäen näiden valtioiden välisen konfliktin aisoissa.

Saddamin regiimin määrittely pahaksi hallinnoksi ei kohtaa vaikeuksia edes monissa niistä maista, jotka muutoin vastustavat Yhdysvaltain hyökkäystä ja ylivaltaa alueella. Hallinnosta olisi päästävä eroon. Hyökkäys suvereenia valtiota vastaan ja sen sisäisiin asioihin sekaantuminen kohtaavat kuitenkin vastustuksensa kansainvälisessä oikeudessa. Logiikka puolestaan edellyttäisi samanlaista kohtelua kaikille "pahoille hallinnoille", mutta näin ei tapahdu edes Yhdysvaltain politiikassa - kansalliset hyötynäkökohdat ratkaisevat, mikä hallinto asetetaan poistettavien joukkoon.

Arvojen levittämisessä puhutaan ensisijaisesti vapaudesta ja demokratiasta, kaupankäynnin liberalisoinnista sekä ihmisoikeuksista. Viennin kohteena oleva demokratia ei kuitenkaan kohtaa vastakaikua esimerkiksi islamilaisessa maailmassa tai Afrikassa. Sama koskee kaupankäynnin sääntöjä ja ihmisoikeuskysymyksiä, joita edistetään vain valikoiden.

Sisäpolitiikka ja eri lobbausryhmät Washingtonissa sanelevat pitkälle Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa - juutalaislobby, jolla on huomattava valta sekä teollisuuden ja liike-elämän omistajina että uskonnollisessa ulottuvuudessa, säätelee suhtautumista Israeliin ja palestiinalaiskysymykseen. Öljylobby, presidentin historiallisena viiteryhmänä, korostaa öljynsaannin turvaamisen ensisijaisuutta. Yhtä lailla muutkin lobbyt on toisesta kaudestaan haaveilevan presidentin otettava huomioon.

Näkökohdat, joita nyt olen esitellyt, yhtyvät pääosiltaan yleiseurooppalaiseen ajatteluun. Irakin tilanteessa Eurooppa onkin Yhdysvalloille haaste. Asioiden hoitamisjärjestys on eurooppalaisessa agendassa toinen - kun Irak ei välittömästi uhkaa, palestiinalaisten kysymys pitäisi hoitaa ensin. Palestiina on muutoinkin ollut EU:n asialuettelossa. Ainoa selkeästi yhteiseksi määritelty tavoite Irakin osalta on joukkotuhoaseuhkasta vapautuminen, muut Yhdysvaltain tavoitteet koetaan ristiriitaisiksi. Ranskan valtatavoitteet, NATO:n sisäinen kriisi

Mihin sitten joudutaan ja päädytään?

Hyökkäys Irakiin ei tapahdu yksinkertaisessa tekijäviidakossa. Yksipuolinen toiminta ilman selvää, voimankäyttöön oikeuttavaa YK:n päätöslauselmaa tuottaa monenlaisia seuraamuksia. Kansainvälinen oikeus saa taas kolauksen. YK ja sen turvallisuusneuvosto menettävät arvovaltaansa. Ne menettävät arvoaan myös Yhdysvaltain tulevaisuuden työkaluna - siksi se ehkä tavoittelee tosissaan uutta päätöslauselmaa. Uusi päätöslauselma on tarpeen myös eurooppalaisten työkalujen, NATO:n ja jossakin mielessä EU:n pitämiseksi koossa ja toimintakykyisinä. Päätöslauselma on periaatteessa tarpeen myös jälleenrakennusvoiman kokoamiseksi, muutoinhan Yhdysvallat joutuu yksin vastuuseen, ilman EU:n yleensä tuntuvaa panosta. Yhdysvallat jälleenrakentajana ei ole juurikaan onnistunut, eikä se ole tulevaisuuden kannalta positiivinen näkymäkään - sitä tuskin Irakin kansa tai Irakin naapurusto hyväksyisivät. Ne eivät halua Yhdysvaltain vallan lisääntymistä alueella, eivätkä Yhdysvaltain joukkoja rajoilleen.

Irakin sodan lopputulos saattaa olla jonkinlainen kolmen kansanryhmän federaatio, jota aluksi johtaa Yhdysvaltain sotilashallinto. Sotilashallinto ei kuitenkaan ole paikallisesti toivottu ja se kohtaa naapuruston vastustuksen, joten kaiketi turvallisuusneuvoston on jälleen astuttava pelikentälle ja valtuutettava rauhanturva-/kriisinhallinta-/jälleenrakennusmissio toimintaan alueelle. Tämä taas riippuu siitä, millaiseksi turvallisuusneuvoston rooli muodostuu tällä hetkellä tässä kriisissä. Mikäli YK-operaatioon päästään, tilanne voi jossakin määrin rauhoittuakin.

Tämä asetelma ei taida kuitenkaan lopullisesti tyydyttää ketään. Yhdysvaltain näkökulmasta kontrollointiin tähtäävän operaation seuraava vaihe on haasteita täynnä. Presidentti Bush on jo listannut Iranin pahuuden akseliin. Se on potentiaalinen tulevaisuuden ydinasevalta, se on ääriliikkeiden ja terrorismin pesä (mm Hizbollahin tukija), ja sisäisesti jakautunut uudistusmielisiin ja vanhoillisiin, ja se on öljyvaltio. Yhdysvallat ei jättäne sitä kiehumaan omiin liemiinsä, vaan pyrkinee saamaan senkin jollain tavalla kontrolliin. Vaikka jotkin oppositiopiirit Iranissa toivovat Yhdysvaltain aseellistakin väliintuloa, asiaa koetettaneen hoitaa politiikan avulla ja Irakin kohtalolla pelotellen. Mikäli Irakin sotaan liittyy menestyksellinen ja amerikkalaisten oikein hoitama shiiojen kansannousu, poliittisen etenemistien edellytykset saattavat parantuakin.

Kurdikysymys on haaste jo sodan aikana. Yhdysvaltain on likimain pakko ryhmittää voimiaan Pohjois-Irakiin kontrolloidakseen kurdien mahdollista kansannousua, estääkseen autonomian laajentamista sekä suvereniteetin että maa-alueen osalta, ja rajoittaa Turkin toimenpiteitä kurdien taltuttamiseksi. Autonomian laajentuminen johtanee vastaavanlaisiin pyrkimyksiin Turkissa, Iranissa ja Syyriassa. Ja kuitenkin, jossakin määrin Irakin kurdien toivomuksiin olisi vastattava. Lisähaasteen muodostavat Turkin sisäiset tekijät ja epädemokraattinen hallinto.

Tärkein alueen kysymyksistä on kuitenkin Israelin ja palestiinalaisten kiista. Palestiinalaiset ovat nyt joutuneet muiden käyttämäksi välineeksi ja tekosyyksi, mutta kukaan alueella ei kai oikeasti välitä heidän kohtalostaan. He ovat olleet tekosyy Al-Qaidalle, arabitkin yleisesti hyljeksivät heitä, vaikka käyttävät mieluusti Israelia vastaan. Se kriisivyyhti, jonka muodostavat Syyria, Libanon, palestiinalaiset ja Israel, on mittava haaste, jota nähdäkseni pitäisi ratkoa palestiinalaisvaltio-kehitelmällä jo samaan aikaan Irakia kuritettaessa. Tähän Yhdysvalloilla ei kuitenkaan ole halua, vaikka se lisäisikin Irakin operaation hyväksyttävyyttä. Syyria, sen suhteet Irakiin ja suhtautuminen terroristien tukemiseen on myös yksi haasteista.

Saudi-Arabian epädemokratia on nauttinut öljynsä vuoksi Yhdysvaltain suosiota. Nuoren sukupolven demokratiavaatimukset, ns wahhabilainen vanhoillisuus ja amerikkalaisten joukkojen läsnäolo ovat herättäneet voimakkaan kapinamielialan, jota mm Al-Qaida on kyennyt hyödyntämään. Tämä on laittanut hallinnon miettimään tulevaisuutta. Yhdysvallat ei ole saanut lupaa käyttää saudien aluetta muuhun, kuin lentokieltoalueiden valvontaan. Viimeisimmät tiedot saudien virallislähteistä kertovat jopa suunnitelmasta, että kun Irak-operaatio on ohi, on amerikkalaistenkin aika jättää maa. Tarkoitus on aloittaa demokraattinen reformi hallituksen johtamana. Se on jälleen uusi haaste amerikkalaisille.

Mikä on Korean niemimaan asetelma?

Yhdysvallat näkee tarpeellisena säilyttää containment-ketjustaan läsnäolon Etelä-Koreassa sekä Pohjois-Korean sotilaallisen voiman vastustamiseksi että Etelä-Koreaan liittyvien taloudellisten tekijöiden säilyttämiseksi. Tukialue on tarpeen myös Kiinan vaikutusvallan patoamiseksi.

Pohjois-Korea on liitetty pahuuden akseliin ydinaseohjelmansa, ohjusteknologiansa kauppaamisen ja terrorismin tukensa vuoksi. Pohjoiskorealaiset ovat laskeneet, että heidän vuoronsa tulee Irakin jälkeen. He pelkäävät Yhdysvaltain sotilaallisia toimia. P-K onkin päättänyt käyttää tilannetta hyväkseen saadakseen Yhdysvalloilta jonkinlaiset hyökkäämättömyystakuut. Siinä mielessä P-K yrittää pakottaa amerikkalaiset neuvottelemaan kanssaan, joko suoraan tai Etelä-Korean kanssa tehtävää sopimusta vipuvartena käyttäen.

P-K:n hoitaminen ei ole lainkaan samanlainen asia kuin Irak. Kyseessä on ydinaseuhka. P-K:lla lienee muutama alkeellinen ydinase, joilla kuitenkin on aiheutettavissa uhka E-K:n ohella Japaniin. Yhdysvallat koettaa hoitaa asiaa diplomaattisesti, mutta kohtaa sen seurauksena arvostelua Irakin kysymyksen hoitotavasta. Diplomatialla yritetään joko estää sopiminen hyökkäämättömyydestä tai saada kaupanteon kautta aikaan sopimus, jolla ydinaseohjelma jäädytetään.

Venäjän rooli

Venäjä käyttänee tilaisuutta hyväkseen järjestelläkseen lähialueensa turvallisuuskysymyksiä. Eräänlaisena merkkinä valmistautumisesta voisi jo pitää puolustusministeri Sergei Ivanovin lausuntoa siitä, että Länsi- Euroopassa pidätetyt "kemialliset terroristit"(risiinimyrkkyöljy) olisi koulutettu tsetseenileireissä Pankisin solassa Georgiassa. Mikäli Saksa-Ranska-Venäjä -peli ei onnistu, Venäjä suostunee kauppoihin, joissa sen öljy- ja muut talousintressit pyritään turvaamaan, ja se saa toimintavapauden Georgian/Tsetsenian suunnalla.

Ajankohtainen tilanne

Sotatoimi on lähtenyt liikkeelle asteittain viime kesästä alkaen. Informaatiosota, jonka kohteina ovat yhtä hyvin Saddamin hallinto, Irakin kansanryhmät, naapurusto, arabimaailma, eurooppalaiset ja Yhdysvaltain kansalaiset, on tiivistynyt syksyn aikana. Lentokieltoalueiden valvonnasta Irakissa on siirrytty ilmapuolustuksen sekä johtamis- ja viestijärjestelmien lamauttamiseen päähyökkäysreittien suunnassa. Erikoisjoukkoja on tunkeutunut lisää Irakiin kaiken aikaa. Niiden tehtävinä ovat tiedustelu, kohteiden maalitus, maalinosoitus ja psykologisen sodankäynnin, hallinnon vaihdoksen ja erityisoperaatioiden valmistelu.

Yhdysvallat on jo käskenyt alueelle 175 000 sotilasta, 4-5 lentotukialusosastoa, ja noin 300-400 lentokonetta, Iso-Britannia puolestaan ilmeisesti jopa 43 000 miestä, lentotukialusosaston 60-80 konetta. Kokonaisvoiman arvioidaan maaliskuun puolenvälin tietämissä kehittyvän 250 000 sotilaan tietämille, lentotukialusosastoja on mahdollista lähettää pari lisää, koneiden määrä noussee 500-600 paikkeille.

Operaatioon kuulunee sekä voimakas ilmasodankäynti, runsaat maahanlaskut keskeisille kohdealueille ja Irakin puolustuksen sekoittamiseksi sekä maavoimien hyökkäys. Ilmavoimien toiminta ennen maahyökkäystä saattaa jäädä hyvinkin lyhyeksi. Painopistesuunta tulee olemaan Kuwaitista kohti Baghdadia, mutta Pohjois-Irakiin perustettaneen toinen tukialue, jolla rauhoitetaan kurdeja ja josta saatetaan edetä kohti pääkaupunkia. Kolmas tukialue ja lähtösuunta muodostunee Länsi-Irakiin, alueelle, josta ulotutaan Irakin hallinnassa ollein ohjuksin Israeliin.

Aikataulunsa puolesta riittävä määrä erilaisia joukkoja ajateltavissa olevien operaatiomallien toteuttamiseen tullee alueelle maaliskuun alussa. Valaistusolosuhteiden puolesta parhaita jaksoja ovat uuden kuun syntymiseen liittyvät pimeiden öiden jaksot alku- ja loppukuusta. Sotatoimi olisi hyvä aloittaa ennen huhtikuun kuumenevaa ilmastoa ja hiekkamyrskyjä, joskin operointi ei ole mahdotonta myöhemminkään - toimintatavat vain muuttuvat ja tehtävä hankaloituu.

Saddam Husseinin vastakeinoina on hyökkäyksen viivyttäminen, koalition/liittoutuman eripuran aiheuttaminen ja kansainvälisen sodanvastaisen mielipiteen lisääminen. Keinoina ovat asteittainen asetarkastustoimenpiteisiin suostuminen, hyvän tahdon vakuuttelu, ehkä omalla vetäytymisellään pelaaminen ja siviiliuhrien hankkiminen. Varsinaisina uhkaus- ja ehkä taistelukeinoina ovat joukkotuhoaseet ja asutuskeskustaistelu, jolla siviiliuhreja saadaan.