Contacts

Paasikivi-Seura ry.
Paasikivi-Samfundet rf.
Paasikivi Society

Kruunuvuorenkatu 4 (2 krs.)
FI-00160 Helsinki
FINLAND

tel. +358 50 599 3252
Office hours 10:00-13:00

etunimi.sukunimi(@)
paasikivi-seura.fi

16.2.2005 Jyrki Katainen, Kokoomuksen puheenjohtaja: Eurooppalainen konsensus Suomen ulkopolitiikassa

Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen
Eurooppalainen konsensus Suomen ulkopolitiikassa
Puhe Paasikivi-seurassa 16.2.2005

On kunnia puhua tilaisuudessa, jonka järjestäjä kantaa Paasikiven nimeä - henkilön, jonka viitoittamalla ulkopolitiikan linjalla Suomi on toiminut viimeisten vuosikymmenten aikana.

Paljon tästä linjasta voidaan vielä säilyttää nykyäänkin, mutta on myös tunnustettava tarve arvioida toimintaamme vastaamaan paremmin tulevaisuuden haasteita.

Paasikiven linjasta on syytä omaksua nykyäänkin se periaate, että tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.

1. Suomalainen konsensus

Viime syksynä Suomessa käytiin vilkasta ja virkistävää keskustelua ulko- ja turvallisuuspolitiikasta sekä Suomen EU-politiikan muuttumisesta hallituksen vaihdoksen yhteydessä.

Keskustelu oli hyvää siksi, että se osoitti, että asioista voi myös olla eri mieltä. Suomalainen konsensushakuisuus ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on ollut arvokas asia, mutta entistä avoimemmassa maailmassa on ymmärrettävä, että eri arvopohjalla toimivat ihmiset ja puolueet voivat nähdä Suomen edun eri tavoin.

Kokoomus avasi lavuaarista tulpan, jotta seisova vesi pääsee kulkemaan. Keskusteluun yhtyivät tiedotusvälineet, tutkijat, virkamiehet ja muut asiasta kiinnostuneet.

Keskustelun avaamiselle näyttää olleen tarvetta, koska se jatkuu vilkkaana vieläkin, vaikka meitä on myös arvostelu keskustelusta.

Erityisesti arvostelua on tullut siitä, että Kokoomus rikkoo konsensuksen.

On syytä kysyä mitä konsensus tänä päivänä tarkoittaa?

Konsensus on missä tahansa suuressa kansallisesti merkittävässä asiassa hyvä asia, mutta pyrkimys konsensukseen ei saa olla este erilaisille mielipiteille tai niiden esittämiselle.

Erilaisten mielipiteiden esittäminen eli "konsensuksesta irtaantuminen", on meillä mielletty asiaksi, joka nähdään, kuten presidentti asian muotoili, lyhyen aikavälin etujen kalasteluksi tai sitten isänmaan etujen vastaiseksi toiminnaksi.

EU-politiikka on tyypillisesti asia, jossa on monta mielipidettä. Sitähän pidetäänkin sisäpolitiikkana, eikä varsinaisena ulkopolitiikkana.

EU-päätöksenteossa vaikuttaa hyvin paljon myös ideologiset näkökulmat. Tämä näkyy hallitusten mielipiteissä ja Euroopan parlamentissa.

Koko Suomen EU-jäsenyyden historia on ollut täynnä erilaisia mielipiteitä:

Jäsenyydestä käytiin kansanäänestys, jossa kansalaiset jakautuivat kahteen joukkoon.

Nykyinen pääministeri vastusti jäsenyyshakemuksen jättämistä, mutta lopullisessa kampanjassa kampanjoi jäsenyyden puolesta.

Keskusta kampanjoi EMU- jäsenyyttä vastaan henkeen ja vereen, kun taas osa SDP:stä ja Kokoomus olivat vahvasti rahaliiton kannalla.

Kun vielä muistamme, kuinka Anneli Jäättenmäki hautasi ulkopolitiikan konsensuksen kiihkeällä Irak-hyökkäyksellään ja valjasti ulkopolitiikan vaaliaseekseen voimme todeta, että ulkopolitiikastakin voidaan esittää perustellusti erilaisia näkemyksiä.

2. Ulkopolitiikan kolmijako

Viimeaikaisessa keskustelussa minua on eniten häirinnyt se, että hallituksen ja presidentin taholta pyritään väittämään, ettei mikään ole muuttunut viime vuosien aikana, eli hallituksen vaihdoksen yhteydessä.

Tämä on erikoinen näkökulma. Koska ulkopolitiikka ei ole immuuni ihmisten ja puolueiden tahdolle, arvostuksille ja maailmankatsomuksille on luonnollista, että henkilöiden ja puolueiden vaihtuminen vaikuttavat myös politiikka sisältöön.

Tämä siitäkin huolimatta, että meillä on hyvänä pyrkimyksen toimia ennakoitavasti, eikä suunnan muutokset ole dramaattisia hallitusten vaihtuessa.

Mielestäni oikea kysymys muutoksen arvioimiseksi on se, harjoitammeko nyt samanlaista EU- ja ulkopolitiikkaa kuin Lipposen hallitusten aikana ja eikö todellakaan mikään ole muuttunut. Täsmennettynä, onko Suomi samanlainen toimija EU:ssa kuin aiemmin ja onko suhteemme Yhdysvaltoihin edelleen samanlaiset kuin aiemmin.

Virallinen vastaus on, että maamme suhteet ovat hyvässä kunnossa. Päinvastaista on vaikea osoittaa. Sen sijaan on helppo kuulla kritiikkiä, joka tulee asiantuntijoiden ja Suomen toimintaa ammatikseen seuraavien taholta.

Kun kerran muutos on ilmeinen, luulisi hallituksen olevan muuttuneesta linjasta ylpeä ja kertovan siitä avoimesti.

Olen pyrkinyt kuvaamaan erilaisia suhtautumistapoja ulkopolitiikkaan soveltaen professori Harto Hakoviran jaottelua, jossa maamme keskeisissä puolueissa esiintyvät ulkopoliittiset suuntaukset jaetaan impivaaralaisuuteen, globalismiin ja eurooppalaiseen realismiin.

Impivaaralainen näkökulma yliarvioi Suomen ja muiden kansallisvaltioiden kyvyn ratkoa keskeisiä haasteita ja ongelmia ilman tehokkaasti toimivaa ylikansallista päätöksentekoa ja toimintakykyä. Impivaaralaiset vastustivat Suomen EY- ja EMU -jäsenyyttä ja suhtautuvat edelleen epäillen unionin tiivistämiseen. Tämä näkyy mm. keskustelussa yhteisestä puolustuksesta.

Globalistien maailmankuva menee arviossaan liian pitkälle. He uskovat, että maailmaa yhdistävät yhteiset edut ja ongelmat, jotka kaikki voidaan ratkaista globaaleissa instituutioissa. Globalistien näkökulma heijastuu Suomen voimakkaaseen panostukseen globaalin hallinnan kehittämiseen yhteistyössä maamme kannalta vähemmän keskeisten valtioiden kanssa. Se näkyy keskustelussa rauhanturvalaista.

Globalistit ohittavat analyysissään maailman valtiokeskeisyyden, suurvaltojen merkityksen ja voimapolitiikan. Ne ovat kuitenkin edelleen kansainvälisen järjestelmän keskeisiä elementtejä. Tämän lisäksi on aivan oleellista arvioida kuinka kylmän sodan jälkeinen muutos yksinapaiseen eli yhden suurvallan johtamaan maailmaan tulisi huomioida Suomen ulkopolitiikassa ja ennen kaikkea suhteessa Yhdysvaltoihin. Tämä analyysi tuntuu olevan globalisteille monista syistä vastenmielinen.

Vaihtoehdoksi näille suuntauksille olen tarjonnut eurooppalaista realismia. Näen, että Suomen kansallinen etu on sidoksissa EU:n toimintakykyyn ja kehitykseen.

Globaalin kehityksen hallinnan välineiden luominen on tärkeää, mutta se pitää perustua realistiseen käsitykseen valtioiden, suurvallan, EU:n ja globaalien instituutioiden toiminnasta.

Ulkopolitiikkamme linjanmäärittelyn taustaksi on luotava katse tulevaisuuteen. Keskeisiä globaaleja trendejä on tarkasteltava realistisesti eurooppalaisesta näkökulmasta.

3. Globaalit trendit ja ongelmat Euroopan haasteina

Keskinäisriippuvuuden vuosisata näyttää alkavan suurten mullistusten saattelemana.

Globalisoituvan maailman muutoksen nopeus on näköpiirissä olevan tulevaisuuden keskeinen elementti, aikamme megatrendi, vaikkei se olekaan ilmiönä uusi. Globalisaation tulevaisuus ei ole myöskään itsestään selvä. Emme voi olla varmoja mihin kehitys johtaa 10-50 vuoden aikajänteellä. Maailman talouskasvu jatkuu kuitenkin ennusteiden mukaan voimakkaana, mutta jakautuu edelleen epätasaisesti. Globalisaatiosta hyötyvät eniten uusien teknologioiden hyödyntämiseen kykenevät valtiot ja niistä etääntyvät globaalit yritykset. Ne etsivät työvoimansa yhä useammin sieltä missä sitä on parhaiten tarjolla.

Uusien voimakeskittymien nousu tekee muutoksen ennustamisesta vaikeampaa. Varmaa on, että nousevat ja laskevat valtakeskittymät etsivät uutta tasapainoa.

Kiinan ja Intian ilmeinen nousu globaaleiksi suurvalloiksi muuttaa geopolitiikkaa merkittävin seurauksin. Vahvan talouskasvun, kasvavan sotilaallisen voiman ja suuren väestön yhdistelmä johtaa taloudellisen ja poliittisen aseman nopeaan vahvistumiseen. kummassakin maassa.

Useimpien arvioiden mukaan esimerkiksi Kiinan kansantuote ohittaa Yhdysvaltoja lukuun ottamatta jokaisen muun yksittäisen valtion BKT:n vuoteen 2020 mennessä.

Aasia on todellinen väestön kasvun keskus: YK:n arvion mukaan vuoteen 2050 mennessä väkimäärä lisääntyy nykyisestä 3,8 miljardista 5,2 miljardiin. (Vastaavasti USA 400:sta 500:aan miljoonaan. Euroopassa väestö vähenee (EU:n nykyisest ja tulevat jäsenet) nykyisestä 481:stä miljoonasta 424 miljoonaan vuoteen 2050 mennessä.

Vielä on ennenaikaista arvioida kuinka Kiina ja Intia tulevat kasvavaa voimaansa käyttämään.

Energiaan, ennen kaikkea öljyyn, liittyvät poliittiset epävakaudet korostuvat Kiinan ja Intian kysynnän kasvaessa. Öljy on tulevaisuudessakin suurvaltapolitiikan intohimo, koalitioiden rakentamisen ja konfliktien lähde.

Seuraavien parinkymmenen vuoden aikajaksolla tuskin nähdään vanhojen ja uusien suurvaltojen välistä totaalista sotaa mutta jännitteitä väistämättä syntyy.

Miten USA ja EU pärjäävät keskenään tässä kehityksessä. Tuleeko USA:lla ja EU:la olemaan yhteistä Venäjä, Kiina, Intia politiikkaa?

Mahdollisuus alueellisiin konflikteihin saattaa kasvaa nousevien suurvaltojen etupiirissä. Esimerkiksi Aasian valtioiden välillä ei ole vastaavaa konfliktien estojärjestelmää, joka on tuonut Eurooppaan vakautta.

Hyvinvoinnin epätasainen jakautuminen tarjoaa jatkossakin kasvualustan ääriliikkeille ja terrorismille.

Johtaako kasvava tietoisuus globaaleista uhkista ja mahdollisuuksista esim. suurempaan ja tehokkaampaan kehitysapuun?

Joukkotuhoaseiden leviäminen uusiin valtioihin esim. Lähi-Idässä on mahdollinen turvattomuustekijä.

Siirtolaisuus muuttaa väistämättä yhteiskuntia monietniseen suuntaan luoden paineita integroivaan siirtolaispolitiikkaan. Ikääntyville yhteiskunnille siirtolaisuus tarjoaa mahdollisuuden. Poliittisen Islamin vaikutusvalta laajenee uusille alueille.

Demokratia ja markkinatalous jatkavat leviämistä entisen Neuvostoliiton alueella, Aasiassa ja muuallakin. Paine myös Kiinan poliittisen järjestelmän kehittämiseksi kasvaa.

Yhdysvalloilla näyttäisi olevan mahdollisuus säilyttää johtava asemansa vielä vuosiksi eteenpäin.

Kansallisvaltiot ovat jatkossakin kansainvälisen järjestelmän keskeisimpiä toimijoita.

Ikääntyvä Eurooppa ei kuulu globaalin kilpailun voittajasuosikkeihin.

3. Euroopan unionin haasteellinen lähialue

Oman lähialueen vakaus on unionin keskeinen haaste myös jatkossa.

Viime vuonna toteutettu laajentuminen peräti kymmeneen uuteen jäsenmaahan muokkaa unionin toimintaa monin tavoin. Sisäisten vaikutusten ohella laajentumisella on huomattavia ulkoisia vaikutuksia. Niistä merkittävin on uusien itäisten naapurien ilmestyminen unionin ulkorajalle. Ukraina ja Valko-Venäjä tulivat Venäjän rinnalle EU:n itäisiksi naapureiksi.

Venäjä on Suomen kannalta aina oleellisin.

Venäjän näkökulmasta Euroopan kehitys on ollut täynnä vastoinkäymisiä (mm.Baltian maiden Nato -jäsenyys).

Ukrainan oranssi vallankumous oli Moskovalle ulkopoliittinen tappio. Lähes 50 miljoonan asukkaan maa on jatkossa Venäjälle iso ulko- ja turvallisuuspoliittinen epävakaustekijä. Se on potentiaalinen ongelma myös EU:n ja Venäjän suhteille. Ukraina voi olla myös demokratiakehityksen malli.

Venäjän sisäisessä kehityksessä on tällä hetkellä huonoja merkkejä. Voiko talouden modernisointi onnistua vallan keskittämisen jälkeen. Entä kun öljy ei enää kannatakaan taloutta, mitä tapahtuu poliittiselle vakaudelle?

Demografinen kehitys on Venäjän pitkän aikavälin kehityksen kannalta tärkeä arviointiväline: se ei lupaa hyvää. YK arvioi Venäjän väestömäärän romahtavan 146 miljoonasta n. 100 miljoonaan vuoteen 2050 mennessä.

Tilannetta ei helpota potentiaalinen AIDS-ongelman räjähdysmäinen kasvu.

Venäjän eteläisten alueiden epävakaus Tshetsenian kriisin jatkuminen ja pidemmälläkin tähtäimellä jatkuva terrorismin uhka heijastuvat Venäjän alueelle.

Ongelmistaan huolimatta Venäjä on jatkossakin potentiaalinen yhteistyökumppanin EU:lle ja Yhdysvalloille.

On kuitenkin näyttänyt siltä, että USA:n suhtautuminen Venäjään tiukkenee. Haluavatko EU ja USA rakentaa systemaattista yhteisymmärrystä suhteistaan Venäjään. Venäjä-strategia ei ole vielä onnistunut EU:ssa. Bi-suhteet syrjäyttäneet sen. USA ja EU tarvitsevat yhteisen näkemyksen: rule of law, demokratia, sananvapaus.

4. Euroopan asema maailmassa - EU:n ulkopolitiikan ajatus

Mikä siis on EU:n ulkopolitiikan ajatus - kuinka Eurooppa pärjää kilpailussa vallasta, vauraudesta, luonnonvaroista ja ihmisistä?

Entä mikä on eurooppalainen unelma? Kuinka turvaamme eurooppalaisten hyvinvoinnin? Keskityn tänään ulkopolitiikkaan, mutta selvää on, ettei Eurooppa pärjää ellei se kykene uudistamaan yhteiskuntiaan, panostamaan voimakkaasti kilpailukykyynsä ja etsimään ennakkoluulottomasti ratkaisua demograafiseen haasteeseen.

USA-suhde on keskeinen ja ajankohtainen

USA-suhde on kriittinen tekijä EU:n ulkopoliittisten tavoitteiden edistämisessä: tavoitteemme ovat saavutettavissa ainoastaan yhdessä USA:n kanssa.

Transatlanttiset suhteet voivat ehkä sittenkin paremmin kuin päällepäin aina välillä näyttää. Irak-erimielisyydenkin aikana yhteistyö jatkui monilla aloilla hyvin tiiviinä. Eurooppa ja USA jakavat monia etuja ja tavoitteita: kumpikin haluavat levittää demokratiaa, pitää markkinat avoimina, ratkaista alueellisia konflikteja, vakauttaa luhistuvia valtioita, taistella terrorismia vastaan ja estää joukkotuhoaseita leviämästä. Jaamme myös keskeisiä arvoja vaikka puhumme niistä toisinaan eri nimillä: "vapaus ja demokratia" eivät ole "oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien vastakohtia".

Perusta on siis vahva mutta haasteet tulevat sekä muuttuvasta globaalista geo- ja valtapolitiikasta, sekä USA:n unilateraalisen ulkopolitiikan vaikutuksesta EU:n suhtautumiseen ja toimintaan.

Ulkoministeri Condoleezza Ricen Euroopan vierailun viesti oli rohkaiseva. Uskon, että presidentti Bush saapuu 21. helmikuuta Brysseliin yhtä diplomaattisella asenteella.

Asenteet ja eleet ovat tärkeitä. Ne lämmittävät ilmapiiriä molemminpuoliseen ymmärtämiseen ja myönnytyksiin. Arki on kuitenkin kylmä.

Tohtori Teija Tiilikaisen MTV3:n nettikolumnin (11.2.2005) analyysi osuu naulan kantaan siinä, että "arvoyhteydelle tulisi pian löytää konkreettista sisältöä kansainvälisen politiikan keskeisissä kysymyksissä". Ongelmia asialistalle kyllä riittää.

EU on rakentamassa omia linjauksiaan transatlanttisiin suhteisiin seuraavan kolmijaon pohjalta:

1) kysymykset, joista on yhteisymmärrys ja joissa yhteinen toiminta on mahdollista

Irak (onnistuneet vaalit helpottavat yhteistyön tiivistämistä)

Lähi-itä (ennen kaikkea Israelin ja palestiinalaisten rauhanprosessi)

Kenellekään ei ole epäselvää, että juuri Yhdysvalloilla on aivan ratkaiseva vaikutus Lähi-idän rauhanprosessiin. Nyt Washington näyttäisi valinneen uuden linjan suhteessa Palestiinaan ja on avannut myös rahahanansa palestiinalaisten auttamiseksi. Paluu rauhanprosessin "tiekartalle" näyttää taas mahdolliselta.

WTO / Dohan kierros (osin)

Pascal Lamyn ehdokkuus WTO:n pääjohtajaksi (tukeeko Yhdysvallat?)

2) kysymykset, joissa tavoite on yhteneväinen, mutta toimintamenetelmät erilaisia (tavoitteena yhteinen lähestymistapa, mutta toisiaan täydentävä toiminta hyväksyttävä vaihtoehto)

Iran

Kiinan aseidenvientikielto (Ainakaan Ranska ei näytä joustavan. FT:ssä tänään puolustusministeri Michele Alliot-Marien haastattelu!)

Terrorismin vastainen sota

Euroopan turvallisuus (Yhdysvallat on seuraavien kymmenen vuoden sisällä vähentämässä joukkojaan Euroopasta, Naton eurooppalaisten voimavarojen kehittäminen)

Kaakkois-Euroopan integraatio (ennen kaikkea eroavat näkemykset aikataulusta)

Naiskauppa

3) kysymykset, joista ollaan eri mieltä (tavoitteena näkemyserojen kaventaminen tai sitten ollaan yhtä mieltä, että ollaan eri mieltä)

Venäjä (osin)

GMO:t / bioteknologia

Kuolemanrangaistus

Kansainvälinen rikostuomioistuin

Ilmastomuutos

EU-USA-suhteen kannalta kriittisin on kuitenkin Iran ja ylipäätään yhteisymmärryksen löytäminen Yhdysvaltojen ulkopolitiikan suuren mission toteuttamistavoista: Jatkuuko demokratian ja vapauden miekkalähetys muun maailman tuella tai ilman sitä?

Valkoisen talon ajattelu on tässä suhteessa varsin yksiselitteinen: USA asetti aikanaan tavoitteekseen voittaa Neuvostoliitto kylmän sodan ideologisessa taistelussa. Itä-Euroopan demokratisointi ja integroiminen länteen oli seuraavana vuorossa.

Niitä on seurannut Afghanistan ja Irak, joka on edelleen ns. työn alla. Meidän muiden on siis syytä ottaa vakavasti, kun Yhdysvallat ilmoittaa tavoitteekseen demokratisoida loputkin maailmasta.

Hyvä kysymys on, onko Yhdysvaltain strateginen päämäärä pysyä - kuten toisen maailman sodan jäkeen Euroopassa - Irakissa ja jatkaa demokratian edistämistä myös muualla, ei ehkä samoin menetelmin mutta määrätietoisesti. Tämä merkitsee joko jatkuvaa kriisiä EU:n kanssa, tai sitten unioni omaksuu uuden näkökulman.

Eurooppa pyrkii oman strategiansa rakentamiseksi arvioimaan miten yksinapaisuus vaikuttaa Yhdysvaltojen strategiseen suuntautumiseen ja onko unilateralismi sen toteuttamistapa? (Tilaisuudessa JK korosti kirjoitettua painokkaammin toivetta, että löytyisi yhteisymmärrys toimintatavoista ja tarpeesta laajalle keinovalikoimalle - näköpiirissä olevat haasteethan poikkeavat Irakista - ja tässä suhteessa liittolaisuussuhteen merkityksen nostaminen agendalle on toiveita herättävää.)

Yhdysvalloilla on itsellään suuri mahdollisuus vaikuttaa siihen kuinka muut valtiot suhtautuvat sen yksinapaiseen voimaan.

Voimakkain motiivi toimivan liittolaissuhteen vaalimiseksi liittyy kuitenkin aiemmin kuvaamiini globaaleihin kehitystrendeihin tai oikeastaan tulevaisuuden ennustamisen vaikeuteen. Mitä seuraa Kiinan ja Intian noususta? Minkälainen maailmanjärjestys syntyy kun jatkossakin vahvan aseman säilyttävä USA saa rinnalleen uuden maailman haastajia?

EU:n sisäiset muutokset vaikuttavat transatlanttisiin suhteisiin. Vaikka Nato ja kahdenväliset suhteet ovat yhä tärkeitä, EU:n ja Yhdysvaltojen suorien yhteyksien merkitys kasvaa.

Saksan liittokansleri Gerhard Schröder vaati viime viikolla Yhdysvaltain ja Euroopan yhteistyörakenteiden uudistamista. Yhdysvaltain ja EU:n suhteiden pitäisi hänen mukaansa korostua jatkossa.

Nato ei enää ole ensisijainen areena, jossa transatlanttiset kumppanit keskustelevat strategioistaan ja koordinoivat niitä, Schröder muotoili puheessaan, jonka puolustusministeri Peter Struck luki kokouksessa.

Schröderin ehdotuksen mukaan riippumaton asiantuntijaryhmä voisi alkaa selvittää yhteistyörakenteiden uudistamista. Yhteinen selvitys uudistustarpeista olisi hänen mukaansa mahdollista laatia ensi vuoden alkuun mennessä.

Rumsfeld vastasi Schröderin puheeseen toteamalla, että tärkeistä asioista keskustellaan Natossa.

  Itse näkisin, että Unionin kehitys (YUTP:n vahvistuminen sekä presidentin ja ulkoministerin virat) vie väistämättä transatlanttisen yhteistyön siirtymiseen entistä enemmän EU-USA-tasolle. (Puhutussa puheessa JK korosti, ettei se suinkaan tee Natosta merkityksetöntä.) Unionin korkea edustaja, Naton entinen pääsihteeri Javier Solana esitti tammikuussa saman ajatuksen. Valtiosihteeri Risto Volanen oli puolestaan taannoisessa kirjoituksessaan Rumsfeldin linjoilla katsoessaan, että EU:n puolustusyhteistyön kehittäminen on vastoin Suomen turvallisuusetuja. Valtiosihteerille voisi todeta Javier Solanan sanoin: "Me emme tarvitse vähemmän Amerikkaa, mutta me tarvitsemme enemmän Eurooppaa".

  Presidentti Bush panosti ensimmäisellä kaudellaan enemmän kahdenväliseen diplomatiaan (keskiössä ennen kaikkea terrorismin vastaisen sodan liittolaiset, mutta myös sisäpoliittisesti tärkeät Iso-Britannia, Espanja, Italia ja Puola). Yhdysvaltain sisäiset haasteet ovat varmasti keskeisellä sijalla toisella kaudella, mutta korostuuko monenvälisyys ja liittolaisuuteen perustuva ulkopolitiikka, jää nähtäväksi.

  Unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvistaminen palvelee niin Euroopan kuin USA:nkin etua. EU voi kuitenkin olla ulkopoliittisesti vahva vain jos sen suuret jäsenmaat toimivat aidosti unionin kautta. Suomen etu on tukea tätä kehitystä. (Puhutussa puheessa voimakkaampi painotus unionin tiivistämisen tarpeesta ja siitä, että Suomen on oltava täysipainoisesti mukana kaikessa yhteistyössä.)