Contacts

Paasikivi-Seura ry.
Paasikivi-Samfundet rf.
Paasikivi Society

Kruunuvuorenkatu 4 (2 krs.)
FI-00160 Helsinki
FINLAND

tel. +358 50 599 3252
Office hours 10:00-13:00

etunimi.sukunimi(@)
paasikivi-seura.fi

11.5.2005 Osmo Apunen, Emeritusprofessori: Paasikivi-Seura Kekkosen taistelujärjestönä ja Suomen ulkopoliittisen perinteen vaalijana 1958-2003

Emeritusprofessori Osmo Apunen
Tampereen yliopisto
puhe Paasikivi-Seurassa 11.5.2005
Paasikivi-Seura Kekkosen taistelujärjestönä ja Suomen ulkopoliittisen perinteen vaalijana 1958-2003

Tänään julkistettu Paasikivi-Seuran historia1 on nelivuotisen tutkimushankkeen tulos. Aloite seuran historian kirjoittamiseksi tuli Paasikivi-Seuralta mutta varsinainen tutkimustyö tapahtui Ulkopolitiikan tutkimuksen säätiön kanssa tehdyn tutkimussopimuksen sekä siihen liittyneen Suomen Akatemian laajemman, ulkopolitiikan julkisuutta käsitelleen tutkimusprojektin puitteissa. Tutkimustyön pohjana on Paasikivi-Seuran järjestöhistoria; miten seura syntyi, miten se on toiminut ja minkälainen on sen jäsenkunta. Siitä muodostui luonnostaan ulkopoliittisia vaikuttajaverkkoja koskeva tutkimustehtävä, jonka mukaisesti kartoitin seuran yhteyksiä ylimpään ulkopoliittiseen johtoon ja poliittisiin puolueisiin sekä seuran oman sisäpiirin muotoutumista.

Mihin Paasikivi-Seuraa tarvittiin?

Seura perustettiin Urho Kekkosen ulkopoliittiseksi taistelujärjestöksi, joten sen jäseniä yhdisti jonkinlainen poliittinen näkemys kekkoslaisen politiikan välttämättömyydestä. Mutta seura syntyi ajankohtana, jolloin Kekkosen asema oli heikoimmillaan, joten hankkeen puuhamiehet - erityisesti Kustaa Vilkuna ja Jan-Magnus Jansson - hakivat Kekkoselle laajempaa poliittista selustaa ja perustivat kekkosseuran sijasta Paasikivi-Seuran. Uuden ulkopoliittisen seuran ohjelmalliset puitteet ja toimintamuodot hahmottuivat jo sitä edeltäneen Victorian piirin keskusteluissa syksystä 1957 alkaen aina seuran perustamiseen asti Paasikiven syntymäpäivänä 27.11.1958.

J. K. Paasikiveen nojautumisella oli myös muita kuin taktisia syitä, sillä seura syntyi sellaisessa sisä- ja ulkopoliittisessa kriisivaiheessa, jolloin ratkaistiin, oliko Paasikiven viitoittama ulkopoliittisen orientaatio sotien jälkitilan aiheuttama poikkeusilmiö vai muodostaisiko se pysyvämmän pohjan Suomen kylmän sodan ajan ulkopolitiikalle. Paasikivi-Seuran perustajat olivat sitä mieltä, ettei Suomen kansainvälistä asemaa voitu ratkaista miltään "ohi on" -pohjalta. Pian kävi ilmeiseksi, että Paasikiven nimi tarjosi seuralle selkänojan myös itään päin, jossa noottikriisin aikana jo suoraan sanottiin, että Paasikiven linja ei enää riittäisi, oli siirryttävä Paasikiven-Kekkosen linjalle.

Suomen ulkopoliittisesta linjasta käydyn kotimaisen keskustelun taustalla oli pienempien piirien tiedossa olevia pyrkimyksiä, jotka johtuivat aikakauden muutoksesta Stalinin kuoleman jälkeen 1953. Uuden kollektiivisen neuvostojohdon aikana idän ja lännen suhteissa koettiin dramaattisia muutoksia: Kansainvälinen suojasää 1950-luvun puolivälissä, Stalinin rikosten tuomitseminen NKP:n puoluekokouksessa 1956 sekä Unkarin kansannousun tukahduttaminen samana syksynä. Julkisessa keskustelussa oletettiin tuolloin - ja niin tehtiin myöhemmin uudelleen 1960- ja 1970-luvuilla - että kansainvälisen jännityksen lieventyminen helpottaisi Suomen kansainvälistä asemaa idän ja lännen välillä. Käytännössä asia oli päinvastoin: Neuvostojohto kiristi säännönmukaisesti otettaan liittolaisistaan sekä Suomen kaltaisista vaikutuspiirissään olevista idän ja lännen rajamaista, kun jännitystä suurvaltain välillä yritettiin lieventää.

Paasikivi-Seuran syntyvaiheessa neuvostojohdon otteen tiukkeneminen ilmeni pyrkimyksenä korvata 1950-luvun alun kriisivuosina vakiinnutettu Paasikiven linja "Paasikivi-Kekkosen ulkopoliittisella kurssilla", joka toteutuessaan sitoisi Suomen tiukemmin tukemaan neuvostoulkopolitiikan pyrkimyksiä ja päämääriä erityisesti Pohjolassa ja Itämeren alueella ja myöhemmin yleisemmin Euroopassa. Vuoden 1956 presidentinvaaleja varten Kekkosen kampanjan käyttöön otettu Paasikiven-Kekkosen linja oli näin ollen eräänlainen suurpoliittinen haavi, johon neuvostojohto yritti kaapata poliittisia väistöliikkeitä tekevän Kekkosen. Yöpakkasten ja noottikriisin aikana 1958-1961 Kekkonen taipui neuvostojohdon vaatimuksiin, jotka kirjattiin Novosibirskin formulaan.

Paasikivi seuran virallisena tarkoituksena oli selkiyttää keskustelua Suomen ulkopoliittisesta linjasta nojautuen J. K. Paasikiven ajatteluun ja toimintaan. Mutta seuran syntyvaiheessa kysymys oli tietenkin Kekkosen politiikkaan sopivasta Paasikiven linjasta. Kekkosen julkivastustajilla oli oma käsityksensä Paasikiven linjan merkityksestä, joten kekkoslaisen totuuden vaalijana toimintaansa aloittava seura joutui tiukan arvostelun kohteeksi.

Syvän sisä- ja ulkopoliittisen kriisin keskellä syntynyt Paasikivi-Seura joutui tietenkin tekemään tarkoitusperiensä mukaisesti kekkoslaista propagandaa. Mutta seurassa eli alun alkaen vahvana ajatus, että sillä olisi vakavampi julkisuustehtävä, Suomen ulkopolitiikkaa ja kansainvälistä asemaa koskevan asiallisen tiedon ja keskustelun edistäminen. Tätä valistustehtäväänsä varten seura perusti 1960-61 Ulkopoliittisen instituutin ja aloitti noottikriisin aikana Ulkopolitiikka -lehden julkaisemisen.

Vuoden 1982 "samettivallankumous"

Paasikivi-Seuran monikerroksisesta luonteesta johtuen sen historiaa koskevan tutkimushankkeen pulmana oli, miten voidaan yhdistää vaikuttajaverkoille ominainen mikrohistoriallinen ote Suomen sodanjälkeisen ulkopolitiikan ja ulkopoliittisen keskustelun makrohistoriallisiin ilmiöihin. Vaikutushistoriallisesti pääkysymys oli tietenkin se, miten seura toimi kekkoslaisen - ei siis välttämättä vain Urho Kekkosen - vallankäytön verkossa ja miten Kekkosen aikaa hallinneet idänsuhteet muodostivat puitteet seuran toiminnalle. Vallan vaihduttua 1982 keskustelu luonnostaan ohjautui siihen, jatkettaisiinko Kekkosen aikana vakiintunutta Paasikiven-Kekkosen linjaa tai - kuten presidentti Koivisto asian muotoili - miten Paasikiven ja Kekkosen ulkopoliittista perintöä vaalittaisiin.

Kekkosen aikana linjamiesten järjestöksi vakiintunut Paasikivi-Seura oli näin suuren aatteellisen haasteen edessä 1983.

Paasikivi-Seura luopui pian Kekkosen eron jälkeen Paasikiven-Kekkosen linjasta mutta etsi itselleen uutta tehtävää Suomen virallisen ulkopoliittisen linjan vaalijana. Tehtävä oli sikäli hieman tyhjän päällä, että presidentti Koivisto piti ulkopoliittisia oppeja ja doktriineja ja virallisesti määriteltyjä linjoja pienen valtion kannalta ylellisyystavarana. Näillä karikkoisilla vesillä purjehtiessaan seura piti yllä keskustelua, jonka pohjalta hahmottui Suomen uusi kurssi, Koiviston linja. Mutta se vain hahmottui. Koiviston aikana seura ei enää yrittänytkään pitää yllä mitään ulkopoliittisen puhdasoppisuuden kaapua. Yhtenäisen poliittisen julkisivun takana kukkinut kilpailevien linjojen kamppailu tuli kyllä esille jo suurimman yksimielisyyden hetkellä eli vuoden 1978 presidentinvaalien alla. Silloin Paasikivi-Seura suoritti tärkeimmän propagandapalveluksensa Kekkoselle ottamalla hoitaakseen häntä tukevan laajan puoluepoliittisen rintaman yhteisen vaalikampanjan, josta haluttiin tehdä varteen otettavien vastaehdokkaiden puuttuessa Kekkosen ulkopolitiikkaa koskeva kansanäänestys. Nyt tiedämme, että virallisen kampanjatunnuksen - Luottamus yli rajojen - takana oli meneillään kireä vääntö Suomen palauttamiseksi liennytyspolitiikan ja ETYK:n huippukokouksen herättämästä puolueettomuuspoliittisesta hurmasta vuoden 1961 Novosibirskin tiedonannon edellyttämälle idänpoliittiselle kurssille. Vanheneva presidentti Kekkonen itse uskoi, että vielä yksi kausi tarvittaisiin hänen suuren linjansa toteuttamiseksi.

Kekkosen loppuvuosien idänpoliittisen väännön voima ja momentti perustui siihen tosiasiaan, että Kekkoselle jouduttaisiin pian valitsemaan seuraaja. Tämä asetti kilpailevat ehdokkaat vaaralliseen huutokauppatilanteeseen, kun kaikkien oli pidettävä silmällä Moskovan puoleista sivustaansa. Mauno Koiviston ennen näkemättömästä kansansuosiosta syntyi tosiasiassa se suomalainen "samettivallankumous", jonka avulla Suomi irrottautui jo 1980 -luvun alussa kylmän sodan otteesta. Koiviston aikana historiaan siirtyi Kekkosen aikaa hallinnut idänpoliittinen valtamekanismi, jota venäläiset pelasivat sekä horisontaalisuhteissa Kekkoseen että vertikaalilinjalla suoraan poliittisiin puolueisiin. Kansansuosionsa turvin Koivisto kykeni vakiinnuttamaan Suomen idänsuhteet ja siirtämään ulkopolitiikan painopisteen ensimmäisen kerran sotien jälkeen kahdenvälisistä suhteista monenkeskiseen politiikkaan. Koiviston linjan mukaisesti Suomi haki paikkaansa kansainvälisen yhteisön jäsenenä ensin aseidenriisunnan ja kansainvälisten taloussuhteiden avulla. Läpimurron hetki tuli syksyllä 1991, kun Neuvostoliitto hajosi ja Suomi otti Koiviston johdolla kurssin Euroopan unionin jäseneksi.

Koiviston idänpolitiikka perestroikan aikana 1980-luvun lopulla viittaa siihen, että ratkaisevaa tässä päätöksessä oli se tosiasia, että Neuvostoliiton hallitus ei enää pystynyt pitämään yllä vakautta omalla alueellaan. Kenties Koivisto otti turvallisuuspoliittisen kurssin länteen pikemminkin elokuun 1991 vallankaappauksen synnyttämän poliittisen työnnön kuin turvallisuuspoliittista rooliaan hakevan unionin silloisen vetovoiman vuoksi.

Vuoden 1944 näkökulma Paasikiven perintöön

Paasikivi-Seuran aatteellisen tehtävän kannalta Suomen jäsenyys Euroopan Unionissa loi perustavasti uudenlaisen tilanteen. Paasikiven ja Kekkosen ulkopoliittisen perinnön ytimessä oli Suomen erityisasema idän ja lännen välissä sekä idänsuhteiden ensisijaisuus. Vuonna 1995 Suomi siirtyi poliittisesti länteen ja samalla Venäjän kansainvälinen heikkoudentila herätti kysymyksen, mikä olisi näissä oloissa Suomen idänsuhteiden asema ja merkitys. Tarvittaisiinko unionin aikana enää edes Paasikiven ja Kekkosen perintöä tai Koiviston linjaa?

Tämän kysymyksen historia on asettanut seuran nykyjohdolle ja jäsenille, joista - se muistettakoon - vielä melkein kolmannes on liittynyt seuraan Kekkosen aikana ja toinen kolmannes Koiviston aikana.

Kun etsimme vastausta tähän kysymykseen, meidän lienee syytä erottaa Paasikiven ulkopoliittisesta ajattelusta se muoto, jonka Paasikiven linja sai sodan jälkiselvittelyjen ja pitkän rauhaan siirtymisen kaudella. Historiallisesti katsoen Nya Arguksen piirin 1957 hahmotteleman Paasikiven-linjan juuret eivät ulottuneet 1940-lukua varhaisempiin aikoihin. Paasikiven linjasta puhuminen oli jo sinänsä poikkeusajan ilmiö, sillä maan ulkopoliittisen linjan sitominen valtiollisten johtajien nimiin on ylipäänsä kansainvälisessä politiikassa harvinainen ilmiö. Kylmän sodan vuoksi tämä 1940-luvulla syntynyt suomalainen erikoisuus jatkui 1980-luvun jälkipuolelle asti.

"Paasikiven linjan" ja sitä seuraten "Paasikiven-Kekkosen linjan" juuret olivat historiallisesti niissä hyvän naapuruuden politiikan periaatteissa, jotka toisen maailmansodan voittajat vahvistivat helmikuussa 1945 Jaltan konferenssissa. J. K. Paasikiveen nojaava "uusien kasvojen" -politiikka kevään 1945 eduskuntavaaleista lähtien oli käytännön sovellutus tästä suurvaltain hauraasta yhteisymmärryksestä, joka pian hautautui kylmän sodan ristiriitoihin. Paasikiven linja oli näin ollen eräänlainen historian jakojäännös, jonka avulla Suomen ulkopoliittinen johto yritti tasapainotella idän ja lännen välimaastossa aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti. Sen jälkeen tuo sinänsä poikkeuksellinen tapa nojautua valtiollisten johtajien nimiin kävi ilmeisen hankalaksi ja tarpeettomaksi.

Suurvaltain blokkipolitiikka ja sitä seurannut kylmä sota selittivät sen, että syrjässä pysyttelyn ja Neuvostoliiton hyväksymiseen perustuvan puolueettomuuden periaatteet nousivat hallitsemaan sitä Paasikiven linjaa, jota Paasikivi-Seura kolmen vuosikymmenen ajan vaali. Niin Paasikiven kuin Kekkosenkin ulkopoliittista ajattelua ohjasi vakaumus, että Suomen Venäjän välillä vallitsi perustava vastakohtaisuus. Sen varalta Paasikivi alinomaa pohti "alternatiiveja" eli mahdollisuuksia tukea Suomen ulkopolitiikka johonkin Venäjän vaikutusta tasapainottavaan elementtiin eurooppalaisessa politiikassa. Paasikiven päiväkirjat ja elämänkerta osoittavat, että itsenäisyyden alusta lähtien hän piti liittoutumista jonkin suurvallan kanssa Suomelle luontevimpana ja Suomen maantieteellisen aseman vuoksi välttämättömänä ratkaisuna. Samoja ratoja kulkivat Urho Kekkosen ajatukset aina kevääseen 1944 asti, jolloin myös hänelle kävi selväksi, että Suomella ei ollut muita vaihtoehtoja kuin itselleen sopivan paikan etsiminen Neuvostoliiton valvomassa "turvallisuusyhteisössä".

Tämä neuvostoliittolaisen "turvallisuusyhteisön" jäsenyys edellytti venäläisten mielestä sopimuksellisen perustan, joka määrittäisi pienemmän osapuolen kansainvälisen aseman, kieltäisi liittoutumisen kolmansien maiden kanssa ja osallistumisen niiden liittymiin. Vuoden 1948 Yya-sopimus edellytti, että suomalaiset tunnustivat suuremman osapuolen legitiimit turvallisuusintressit alueellaan ja että he olisivat valmiit tarvittaessa suojaamaan niitä asevoimin yhdessä tai erikseen. Paasikiven ja Kekkosen valtiomiestaidon koetinkiveksi muodostui se, miten tämän turvallisuuspoliittisen sitoumuksen uskottavuus pidettäisiin yllä siten, että Suomi samalla säilyttäisi erityisasemansa kylmän sodan blokkipolitiikan välimaastossa. Tätä yhtälöä Kekkosen puntaroi viimeisen kautensa alkuvuosiin asti.

Ehkäpä tuo Suomen Yya-sopimukseen jätetty ovi omavaraiseen puolustautumiseen heijasti sitä tosiasiaa, että Neuvostoliiton ohella Suomi oli yksi niistä harvoista Euroopan maista, jotka omin voimin karkottivat saksalaiset sotavoimat omalta alueeltaan. Baltian maiden kohtalo puolestaan osoitti, että yhden suurvallan kanssa liittoutuminen ei välttämättä estä suursodan välimaastossa olevia pieniä maita joutumasta sodan jalkoihin, kun suurvallat kylmästi laskevat omia etujaan.

Yya-sopimuksen valkoinen ja aukko ja Novosibirskin formula

Kekkosen oivaltama "itäinen turvallisuusyhteisö" edellytti, että osapuolet tukevat toisiaan rauhan oloissa. Tämän suurpoliittisen kytkennän venäläiset hoitivat yya-sopimuksiin sisältyneiden poliittisten konsultaatioiden avulla. Kuten hyvin tiedämme, presidentti Paasikivi piti vuonna 1948 tärkeänä, että Suomea ei tällä tavoin sidottaisi poliittisesti neuvostoblokkiin. "Paasikiven diktaatilla" Suomen yya-sopimukseen jäänyt valkoinen aukko synnytti Moskovassa tarpeen "syventää" Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita ja antaa Suomen ulkopoliittiselle johdolle "kimmoke" osallistua aktiivisesti oman alueensa suurpolitiikkaan. Tätä tarkoitusta varten tarvittiin 1950-luvun alkupuolella Paasikiven linjan tilalle "Paasikivi-Kekkosen linja", jota venäläiset hahmottelivat hyvissä ajoin ennen kuin käsitepari tuli Suomessa julkisuuteen Porkkalan palautuksen yhteydessä syksyllä 1955.

Presidentti Kekkonen näyttää olleen tästä yya-sopimuksen valkoiseen aukkoon kohdistuvasta poliittisesta paineesta tietoinen jo ennen yöpakkasia ja noottikriisiä, sillä Victorian piiriin kuulunut Ahti Karjalainen julkaisi länsisaksalaisessa Aussenpolitik-lehdessä 1958 Kekkosen sisäpiiristä peräisin olevan artikkelin Suomen puolueettomuudesta. Siinä - silloin vielä ulkopoliittisesti kutakuinkin kokematon talousmies - Karjalainen väljensi yya-sopimuksen konsultaatioartiklojen tulkintoja tavalla, joka aika tarkkaan vastasi sitä, millä tavoin neuvostohallituksen marraskuun 1961 noottiin sisältynyt konsultaatioehdotus ratkaistiin, kun Karjalainen heti kriisin alkuvaiheessa neuvotteli Moskovassa ulkoministeri Gromykon kanssa. Teknisesti venäläiset varmistivat Karjalaisen ja Gromykon konsultaatioratkaisun vastauksessa jonka varaulkoministeri Kuznetsov antoi suurlähettiläs Wuorelle. Siinä nootissa mainittu hyökkäyksen uhka korvattiin yleisemmällä maininnalla Suomen ja Neuvostoliiton turvallisuuteen kohdistuvasta uhkasta.

Karjalaisen vuoden 1958 artikkelin, Kuznetsovin vastauksen ja Novosibirskissa annetun tiedotteen välillä on niin ilmeinen asiallinen yhteys, että se on aihetodisteena syytä ottaa näyttönä siitä, mihin venäläiset nootin avulla viime kädessä pyrkivät.

Karjalaisen ja Gromykon neuvottelujen (11.11.61) jälkeen kysymys oli, minkä poliittisen hinnan Kekkonen joutuisi maksamaan siitä, että neuvostojohto luopui Suomen kansainvälistä asemaa - ja samalla heidän omiakin etujaan - pahoin vahingoittavista sotilaallisista konsultaatioista. Sitä paitsi Kekkonen sai nootin avulla Honka-rintaman hajalle ja sen päälle toivomansa ulkopoliittiset eduskuntavaalit. Tämän poliittisen hinnan venäläiset perivät Novosibirskissa, kun Kekkonen ja Hrushtshov sopivat, että Suomi tekisi tarvittaessa aloitteen kansainvälistä tilannetta koskevien poliittisten konsultaatioiden käynnistämiseksi yya-sopimukseen perusteella vaikka tällaisia konsultaatioita ei sopimuksen tekstissä mainittu.

Novosibirskin tiedonannosta ja sitä edeltäneistä Hrushtshovin ja Kekkosen salaisesta neuvonpidosta lähtien suomalaisten ainoaksi vaihtoehdoksi 1944 jäänyt "itäinen turvallisuusyhteisö" sai käytännön muotonsa: Suomen idänsuhteiden perustana olivat yya-sopimuksen teksti, siihen nojaava Novosibirskin formula Suomen velvollisuudesta tehdä aloite poliittisten keskustelujen käynnistämiseksi kansainvälisen tilanteen kiristyessä lähialueilla. Samalla Kekkonen sitoi Suomen puolueettomuuspolitiikan yya-sopimukseen, josta näin tuli laajemmin Suomen harjoittaman aktiivisen ulkopolitiikan perusta.

Näissä puitteissa Suomen puolueettomuus ei sinänsä ollut venäläisten kannalta huono asia, sillä juuri puolueettomuutensa ansiosta Suomen kansainvälinen tuki oli Itä-Euroopan satelliittimaita arvokkaampaa. Tämä kuitenkin edellytti, että Suomen puolueettomuus olisi Paasikiven ja Kekkosen linjojen mukaisesti "uskottavaa" eli sopimuksenvaraista eikä mikään kansainväliseen oikeuteen nojaava juridis-poliittinen asema. Vasta Afganistanin kriisin 1979 jälkeen venäläiset näyttävät kadottaneen uskonsa, että Suomen puolueettomuus voitaisiin nojata heidän toivomallaan tavalla kahdenväliseen sopimusjärjestelyyn. Näin Kekkosen kauden lopulla puolueettomuus ja yya-sopimus ajautuivat toistensa vaihtoehdoiksi. Suomen sitoutuminen Neuvostoliiton "turvallisuusyhteisöön" menetti näin merkittävästi uskottavuuttaan Moskovassa ja sen seurauksena tiukkeni myös torjuva suhtautuminen puolueettomuus-käsitteen käyttöön ylipäänsä.

Paasikiven perintö unionin ajassa?

Maailmansotien välisenä aikana Paasikivi ei jaksanut uskoa, että Kansainliitto voisi tarjota vakavasti otettavan "alternatiivin" Suomelle. Eikä hän sodan jälkeen erityisemmin luottanut YK:n mahdollisuuksiin. Mutta tämä "alternatiivien" tarve ei johtunut yksinomaan siitä, että Suomen naapurina oli Venäjä. Pulman ydin oli pikemminkin siinä, miten Suomi ylipäänsä selviytyisi eurooppalaisesta suurpolitiikasta ja suurvaltain raadollisista pyrkimyksistä. Paasikivelle ominaisesta pienen valtion näkökulmasta käsin hirmuisinta olisi, jos johtavat suurvallat jakaisivat sovussa etupiirinsä Euroopassa, koska silloin ei mitään "alternatiiveja" olisi enää tarjolla. Münchenin sopimus 1938 ja Molotov-Ribbentrop -sopimus syksyllä 1939 osoittivat, ettei Paasikiven jatkuva huoli tästä hirmuisimmasta mahdollisuudesta ollut aiheetonta. Jaltan julistus jätti keväällä 1945 Suomelle yksiselitteisesti yhden "alternatiivin", suhteiden järjestäminen voittajavaltioita edustavan Neuvostoliiton kanssa suurvaltain yhteisessä julistuksessa hahmotellun hyvä naapuruuden politiikan pohjalta. Käytännössä se edellytti, että sen politiikan ehdoista olisi sovittava neuvostojohdon kanssa.

Paasikiveä tämä vaihtoehdottomuus henkilökohtaisesti vaivasi, sillä se pakotti hänet elämään "valheellisuuden ja moraalittomuuden ilmapiirissä", jonka edessä oli pakko alistua. Sitä hän ei kuitenkaan hyväksynyt, että oikeaa piti kutsua vääräksi ja väärää oikeaksi. Suomalaisten ei hänen mielestään ollut syytä julistaa korkealla äänellä, että me olemme yksin syypäät ja me olemme rikollisia.

Presidentti Koivisto tarttui elokuussa 1991 EU-jäsenyyteen tavalla, joka osoitti, että se hänen mielestään voisi olla Paasikiven tarkoittama "alternatiivi" kun kylmän sodan oloissa turvallisuuspoliittisen jatkuvuuden pohjana ollut "itäinen turvallisuusyhteisö" hajosi.

Koiviston seuraajien aikana on tuotu julki sekin mahdollisuus, että Suomen ja Venäjän vastakohtaisuuteen nojaavia "alternatiiveja" ei kenties enää tarvittaisi, jos Venäjä demokratisoituisi ja liittyisi Euroopan kansojen yhteisöön. Poikkeusaikoja eläneelle Paasikivelle tällainen usko oikeuden ja moraalin voittoon kansainvälisessä politiikassa ei kenties ollut tyystin vierasta hänen suomettarelaisten juuriensa vuoksi mutta kylmän sodan oloihin tällainen edistysusko ei istunut. Yhtä lailla Paasikivi jaksoi varoittaa, että Venäjän heikkoudentilaa ei ole syytä olettaa pysyväksi ilmiöksi.

Kysymys Paasikiven ja Kekkosen ulkopoliittisen perinnön vaalimisesta unionin ajan Suomessa edellyttää näin ollen, että vaihdamme aikakauden muuttuessa tarkastelukulmaa. Paasikivi-Seuran vajaan viiden vuosikymmenen mittaisen historian aikana Suomen turvallisuuspoliittista yhtälöä on tarkasteltu syksyn 1944 näkökulmasta käsin. Hävityn sodan ja suurvaltain Jaltassa sopiman etupiirijaon pohjalta Paasikiven ajattelusta seuloutui esiin ankarin vaihtoehto: Suomalaisten oli sovittava venäläisten kanssa kansainvälisen asemansa ja sodanjälkeisen ulkopolitiikkansa perusteista.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen Paasikiven ajattelu on avautunut jälleen syvemmille historiallisille juurilleen eli aikaan ennen syksyä 1944. Suomen ulkopoliittinen johto voi pohtia erilaisia turvallisuuspoliittisia "alternatiiveja". Tämän aikakauden erikoisuus on siinä, että ensimmäisen kerran koko itsenäisyyden ajalla Suomen ulkopoliittisen johdon ei tarvitse kuumeisesti etsiä suurpoliittisia "alternatiiveja" Venäjän varalta. Silti monet kylmän sodan jälkeisen murroksen ilmiöt osoittavat, että Paasikiven skeptinen asenne suurpolitiikkaan sinänsä voi tarjota terveen pohjan, josta käsin Paasikivi-Seura voi jatkaa linjamiesten perinnettä. Pienten valtioiden kannattaa alinomaa työskennellä sen eteen, että suurpolitiikassa ylipäänsä on tarjolla niiden kannalta katsoen toimivia ja sopivia "alternatiiveja". Mutta yhtä lailla on syytä huolehtia, ettei Paasikivelle ominainen olettamus Suomen ja Venäjän perustavasta vastakohtaisuudesta muodostu itsensä toteuttavaksi ennusteeksi.

Yöpakkasten falangipolitiikasta ulkopoliittiseen konsensukseen 1973

Ulkopoliittisen valistustehtävän sekä ulkopolitiikan pitempiä linjauksia koskevan keskustelun ohella Paasikivi-Seuran toimintaan liittyi lähtökohtaisesti ulkopolitiikan vertikaalinen ulottuvuus. Olihan seuran tarkoitus nimenomaan tukea Kekkosen idänsuhteiden kotimaista perustaa.

Seura perustettiin ajankohtana, jolloin mikään poliittisista puolueista ei ollut yhtenäisenä Kekkosen takana. Tästä syystä Kekkosen politiikka nojautui eri puolueissa toimiviin kekkoslaisiin tai ainakin häneen avoimesti suhtautuviin ryhmäkuntiin. Vuoden 1962 vaalikampanjan tarkoituksena oli koota nuo kekkoslaiset falangit poliittiseksi rintamaksi. Tällaista falangipolitiikkaa toteuttavasta Paasikivi-Seurasta tuli 1960-luvulla poliittisesti rajattu julkinen tila, muinaisen Kreikan kaupunkivaltioiden agoraa2 muistuttava instituutio, jonka kautta kulki seremoniaalinen tie pyhimpään paikkaan Akropoliille. Tarjosivathan seuran johtopaikat ulkopoliittisen sisäpiiriyhteyden ylimpään ulkopoliittiseen johtoon, sekä pienessä maassa hyvin tiedossa olevan arvostetun aseman luottomiesten kerhon jäsenenä. Jäsenyys ja kutsu esiintyä seurassa olivat jo sinänsä merkkejä ulkopoliittisesta toimikelpoisuudesta, asemasta mielipidevaikuttajana ja kannanottojen merkittävyydestä.

Paasikivi-Seuran historia osoittaa, että tällaisen agoran tarve Suomen poliittisessa järjestelmässä perustui Neuvostoliiton poliittiseen vaikutusvaltaan ja läsnäoloon. Neuvostoliiton hajottua ei ollut enää tarvetta järjestää seuran kautta seremoniaalisia kulkueita tai kilpailuja ylös Mäntyniemeen. Paasikivi-Seuran toimintaa vuoden 1973 poikkeuslaista lähtien ohjannut Kekkosta tukevien puolueiden mandaattijärjestelmä ulottui - osin ehkä jo jatkuvuuden voimasta - Koiviston ajan lävitse 1990-luvun lopulle asti vaikka varsinainen poliittinen jännitys siitä ajan mittaan väljähtyi. Samalla näyttävät kadonneen myös seuran toiminnalle alkuvuosikymmeninä ominaiset ohjelmalliset jännitteet, jotka tulivat pintaan idänpolitiikkaa sekä erityisesti yya -sopimusta, puolueettomuuspolitiikkaa ja integraatiopolitiikkaa koskevina väittelyinä.

Valtiollisten asioiden luonteesta johtuen Paasikivi-Seura väistämättä joutui käsittelemään harvojen ja monien, ruhtinaan ja kansan, oligarkian ja demokratian välisiä ikuisia ongelmia. Näissä suhteissa Kekkosen aika epäilemättä oli Paasikivi-Seuran toiminnan kannalta pulmallisin, sillä vuoden 1978 presidentinvaalien jälkeen seura omaksui aika lailla monipuoluejärjestelmään nojaavalle parlamentaariselle demokratialle ominaisia toimintatapoja. Toki Kekkosen ajan jälkeenkin seura on pysynyt sillä tavoin lojaalina valtakunnan ulkopoliittiselle johdolle, ettei sen toimintaa kovin kärjekkäästi ole pyritty arvostelemaan seuran tilaisuuksissa. Tällainen ulkopolitiikan perusteita koskeva yhteisymmärrys tai puoluepoliittinen konsensus sisältyi jo siihen "uuden isänmaallisuuden" ideaan, jota Nya Arguksen piiriin kuuluneet ruotsinkieliset liberaalit, eritoten Jan-Magnus Jansson ja Lars Dufholm pitivät Paasikivi-Seuran yleisenä tarkoituksena ja pyrkimyksenä. Kekkosen ajan poliittisten ristiriitojen vuoksi seura saattoi omaksua tällaisen kokoavan roolin vasta 1980 -luvun alkupuolella.

Kylmän sodan kuumat kysymykset

Yöpakkasten ja noottikriisin aikana 1958-1961 hahmottunut kekkoslainen falangipolitiikka ja kylmän sodan aikana turvallisuuspoliittista orientaatiota hallinnut ajatus "itäisestä turvallisuusyhteisöstä" jätti Paasikivi-Seuran historiaan joukon "kuumia kysymyksiä", jotka osoittavat, miten kylmän sodan makroilmiöt ulottivat juurensa mikrotason järjestötoimintaan. Näitä "kuumia kysymyksiä" punnitessaan seura joutuu kriittisesti arvioimaan myös omia käytäntöjään ja vastuutaan siitä, mitä todella tapahtui.

Miksi Paasikiven henkilö nostettiin näin keskeiseen asemaan ja miksi kekkosseuraa ei kutsuttu kekkosseuraksi?

Tämä kysymys oli presidentti Kekkoselle sen verran arka, että hän määräsi seuran puheenjohtaja Wolf Halstin marraskuun 1962 vuosikokouksessa puuttumaan nuoren historiantutkijan Hannu Soikkasen kriittiseen artikkeliin Helsingin hiippakunnan vuosikirjassa. Soikkasen mielestä Paasikiven henkilön nostaminen esille seuran nimessä oli omiaan luomaan henkilömyyttejä ja tekemään erehtymättömiksi hänet ja hänen seuraajansa. "Pieninkin yritys nähdä heissä tavallista ihmistä, jonka toiminta selittyy lähinnä valtatahdosta, on leimattu pyhäinhäväistykseksi," Soikkanen kirjoitti. Yhtä lailla arveluttavaa oli se, että edistyksellisinä itseään pitävät ihmiset arvostelivat Hitlerin ja Stalinin kaltaisia valtansa menettäneitä valtiollisia johtajia mutta vaikenivat oman aikansa vallanpitäjien virheistä. Tämän alamaiskulttuurin vastapainoksi Soikkanen toivoi, että toisinajattelijoita suvaittaisiin aidosti.

Kekkosen ja Halstin menettely osoitti, että Soikkasen toiveista huolimatta toisinajattelijoita ei Paasikivi-Seuran piirissä sanottavammin suvaittu.

Vajaat kaksi vuotta myöhemmin Kekkonen puuttui häntä koskevaan arvosteluun suurta huomiota herättäneessä puheessaan Paasikivi-Seuran kokouksessa Helsingin työväentalolla. Silloin nuhteiden kohteena oli "erikoislaatuinen keskipolven sivistyneistöä edustava ryhtiliike", jonka edustajat viettivät "suruttomia pitoja Aulangolla". Puhe oli Erno Paasilinnan 1963 kokoamasta keskustelukirjasta "Pidot Aulangolla", jossa muiden yhteiskunnallisten teemojen ohella puhuttiin Suomen ulkopolitiikasta. Kekkosen ja hänen lähipiirinsä erityisen huomion kohteiksi kirjassa joutuivat historiantutkijat Heikki Eskelinen ja Lauri Hyvämäki. Kekkosen mielestä ulkopolitiikan muuttamista vaativien ei pitäisi vetäytyä poliittisen savuverhon taakse ja vannoa alituisesti Paasikiven nimeen vaan "säädyllisyyden vuoksi" julistaa avoimesti uutta ulkopolitiikkaansa. Paasilinnan kirjan liittyi tietynlainen historian haaste, sillä sen esikuvana oli sotia edeltäneeltä ajalta Yrjö Kivimiehen klassinen tilityskirja "Pidot Tornissa", jossa esiintyivät mm. Kekkonen ja Kustaa Vilkuna.

Soikkasen ja Aulangon pitojen tapauksessa Paasikivi-Seuran tilaisuus oli se julkinen tila, jossa Kekkonen puuttui olosuhteisiin nähden aika vaatimattomana versovaan älylliseen vastarintaan. Valtion tiedonjulkistamispalkinnon Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen (1991) saaneen Carl-Gustaf Liliuksen venäläisten toisinajattelijoiden kohtelua koskeva kritiikki 1970 -luvun lopulla ja 1980-luvun alkupuolella sen sijaan ei enää suoraan koskettanut Paasikivi-Seuraa eikä seura puuttunut asiasta käytyyn keskusteluun.

Nämä esimerkit ovat yleisemmin kiintoisia siitä syystä, että niiden kautta nousi esille ajatus ulkopoliittisista toisinajattelijoista. Termihän viittasi neuvostojärjestelmää koskevaan älymystön kritiikkiin, johon lännessä kiinnitettiin suurta poliittista huomiota. Suomen tapauksessa "toisinajattelu" tarkoitti, että poliittista todellisuutta hallitsi neuvostojärjestelmän tavoin jonkinlainen virallinen totuus, jonka julkista arvostelemista ei suvaittu, koska arvostelun katsottiin suuntautuvan ajatusten sijasta vallanpitäjien henkilöön.

Victorian piirin aikana keskustelun vapaus pyrittiin turvaamaan välttämällä julkisuutta mutta seuran perustamisen jälkeen keskusteluja ei enää voitu pitää kabinettien seinien sisällä. Tilannetta mutkisti se, että seuran sisällä oli alkuvuosina kaksi erilaista näkemystä siitä, mitä oli tarkoitus tehdä. Kustaa Vilkunan mielestä seura oli lähtökohtaisesti kekkosseura ja siksi sen tuli propagoida Kekkosen-Paasikiven linjaa tai suoraan Kekkosen linjaa, jossa Kekkonen olisi Paasikiveen nähden edelläkävijä ja tiennäyttäjä. Tässä työssä Kekkosen vastustajia ei ollut syytä säästellä. Nya Arguksen väki puolestaan nojautui Paasikiven politiikkaan ja pyrki johtamaan siitä Suomen ulkopolitiikalle pysyvämmän ohjelmallisen perustan, jota sitten Kekkosen johdolla sovellettaisiin käytäntöön ja kehitettäisiin edelleen uuden isänmaallisuuden ja hyvin idänsuhteiden hengessä. Vaikka sekä Vilkunan että Janssonin linjaa hallitsi tietty dogmaattinen pyrkimys, "Janssonin kerhon" henki kuitenkin oli selvästi suvaitsevampi. Tosin sitten myöhemmin 1970-luvulla Jansson puolestaan aika surutta käynnisti seuran ja johtamansa Hufvudstadsbladetin kautta poliittisia hyökkäyksiä puolueettomuuspolitiikasta ja idänsuhteista eri linjoilla olevia seuratovereitaan vastaan.

Paasikivi-Seura ulkopoliittinen valistustehtävä liittyi erottamattomasti Kekkosen yöpakkasten aikana omaksumaan ja sen jälkeen johdonmukaisesti yllä pitämään ulkopoliittisen takuumiehen asemaan. Nikita Hrushtshov tarjosi Kekkoselle takuumiehen tehtävää avoimesti yöpakkasten aikana. Hrushtshov kuitenkin niputti Kekkosen vastustamisen ja neuvostovastaisuuden yhteen. Tämä altisti tehtävän vastaan ottaneen Kekkosen kotimaiselle arvostelulle, että hän käytti ulkopolitiikkaa sisäpoliittisena lyömäaseena ja rampautti parlamentaarisen demokratian diskriminoimalla poliittisia vastustajiaan. Paasikivi-Seurasta tuli luonnostaan tämä takuujärjestelmän osa ja väline. Jo seuran jäsenyysehdot olivat sellaisia, ettei Kekkosen julkivastustajia otettu mukaan. Aktiivisesti seura syrji kohtalaisen harvoja jäseneksi pyrkijöitä. Selvimmin se kohdistui entiseen pääministeriin Rainer von Fieandtiin, jonka jäsenhakemus hylättiin, sekä vuorineuvos Wilhelm Wahlforssiin, jonka jäseneksi ottaminen katsottiin virheeksi. Suurin syrjittyjen ryhmä olivat itse asiassa kommunistit, joita ei seuran johtoon kelpuutettu ennen vuoden 1966 eduskuntavaaleja.

Kekkosen poliittisen opposition edustajat Tuure Junnila ja Georg Ehrnrooth eivät koskaan jäseniksi pyrkineet. Suomen Maaseudun Puolue vedettiin mukaan keväällä 1983 sen otettua hallitusvastuun. Pekka Vennamo sen sijaan ehti olla jäsenenä pitkään jo sitä ennen. Kekkosen vastustajat olivat itsekin sen verran kovapintaisia ja kaikkia keinoja surkeilematta käyttäviä poliittisia sotaratsuja, ettei heitä hyvällä tahdollakaan voi pitää "toisinajattelijoina" kylmän sodan ajan Suomessa. Silti heidän Kekkosen ajan vallankäyttöä sekä myös Paasikivi-Seuran toimintaa koskevassa arvostelussaan oli myös perusteltuja argumentteja.

Neuvostovastaisuuden osalta seuran sisäinen tilanne oli jo 1970-luvun lopulla tyystin muuttunut. Silloin Neuvostoliiton suurlähettiläs Vladimir Stepanov arvosteli ankarasti seuran varapuheenjohtaja tohtori Keijo Korhosta, joka kuitenkin jätti paikkansa vasta Kekkosen kauden päätyttyä. Korhosesta käyty keskustelu osoitti, että myös Kekkosen takuumiehen rooli oli muuttanut etumerkkiään, sillä presidentti tuki Korhosta vaikeuksista huolimatta loppuun asti. Hän myös otti suojattinsa arvostelemisen henkilökohtaiseksi murheekseen, kun taas aikaisemmin solidaarisuus läheisille avustajille ei estänyt häntä uhraamasta heitä yleisemmän edun hyväksi.

Kekkosen ja Koiviston johtamaa virallista ulkopolitiikkaa tukevana järjestönä Paasikivi-Seura vältti neuvostojärjestelmän avointa arvostelua tilaisuuksissaan. Vasta perestroikan aikana neuvostojärjestelmän heikkouksiin ja puutteisiin rohjettiin puuttua. Tämä poliittinen varovaisuus koski tietysti myös Stalinia ja stalisnismia, joihin seura ei näytä puuttuneen merkittävämmin edes Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Näin seura jäi vertauskuvallisesti sen varaan, mitä silloin pää- ja ulkoministeri Kekkonen sanoi Stalinin muistosanoissaan 1953.

Kylmän sodan jälkiselvittelyihin kuuluu väistämättä kysymys yhteistyöstä KGB:n asiamiesten kanssa. Ei Paasikivi-Seuran kaltainen järjestö sellaista kiinnostusta tietenkään voinut välttää mutta tuon kiinnostuksen luonne oli sellainen, ettei sen pohjalta mitään kovin järkyttäviä juttuja näytä kehittyneen. Venäläiset ymmärsivät alun alkaen seuran heidän kannaltaan hyödylliseksi peitejärjestöksi, joka tuki kekkoslaisia falangeja eri tahoilla. Lähetystöä ja KGB:n asiamiehiä seura kiinnosti toiminnan alkuvaiheessa myös järjestönä, joka voisi tukea neuvostoulkopolitiikan pyrkimyksiä Skandinaviassa. Siksi tuskin oli sattuma, että puheenjohtaja Kuuskosken jälkeen ensimmäisinä KGB:n ohjailemaa "poliittista turismia" harrastivat seuran ruotsinkielisen puuhamiehet Jan-Magnus Jansson ja Lars Dufholm sekä heidän jälkeen nuoren polven edustajina silloinen journalisti Pasi Rutanen ja seuran maakunta-asioiden sihteeri Olle Tuominen. Seuran varsinaiset idänyhteydet rakentanut Jansson avasi myös linjan länteen järjestämällä suurlähettiläs Ingmar Hägglöfin kanssa korkean tason vieraiksi ensin Östen Undénin ja sitten ulkoministeri Torsten Nilssonin. Molempien esitelmät seurassa tukivat Kekkosen aktiivista ulkopolitiikkaa ja eritoten hänen Paasikivi-Seurassa tekemäänsä aloitetta ydinaseettoman vyöhykkeen perustamiseksi Pohjolaan.

Seuralle ajateltu peitejärjestön luonne aiheutti sen, etteivät neuvostodiplomaatit mitenkään näyttävästi esitelleen omaa osallistumistaan eivätkä he myöskään puuttuneet siihen Paasikivi-Seuran johtoa askarruttaneeseen tosiasiaan, ettei seuraan otettu kommunisteja. Seuran puheenjohtajilla oli kullakin omat "kotiryssänsä" mutta heidänkin osaltaan varsinainen kiinnostus yhteydenpitoon näyttää johtuneen muista syistä. Myöhemmin 1960-luvun lopulta lähtien Paasikivi-Seura vakiintui neuvostolähettiläiden ja heidän lähimpien avustajiensa viralliseksi esiintymistilaksi, mitä seura sitten 1980-luvulla tasapainotti omaksumalla sen periaatteen, että Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain suurlähettiläille tarjottaisiin tasapuolisesti esiintymistilaa seurassa. Tällainen puolueettomuus hälvensi lopullisesti alkuvuosina esiintyneen käsityksen, että Paasikivi-Seura olisi herrojen SN-Seura.

Aikakausien leikki

Olen edellä keskittynyt sellaiseen seuran historian piirteisiin, jotka yhtäällä luovat jonkinlaista jatkuvuutta käsiteltävänä olevien aikakausien lävitse. Niiden vastapainona on joukko asioita ja ilmiöitä, jotka ovat auttamatta jääneet taakse, historiaan. Unionin ajan olen jättänyt tarkoituksella taustalle jo yksin siitä syystä, että se on 1980 -luvun alkuun siirtyneen historian etulinjan tällä puolen. Mutta näin päätteeksi sallinette lyhyen yhteenvedon siitä, miten tämä aikakausien leikki on näkynyt seuran toiminnassa.

Paasikivi-Seuran ensimmäisen ja toisen sukupolven älymystöä yhdisti näkemyksellinen ote ulkopolitiikkaan. Kekkosen taistelujärjestön aikana kannatettiin Kekkosta ja Kekkosen politiikkaa ja propagoitiin Paasikiven linjaa tältä pohjalta. Seuraan 1960-luvun lopulla tulleet 60-lukulaiset kannattivat Kekkosen linjaa, mutta olivat eri mieltä sen sovellutuksista, eritoten puolueettomuuspolitiikasta ja EC-sopimuksesta.

Koiviston aikana tämä henkien taistelu laimentui, sillä puolueettomuus haipui olemattomiin ja EC:n vastustajat linnoittautuivat omiin järjestöihinsä tai ryhtyivät europarlamentaarikoiksi. Jäljelle jäi kenties vain koivistolainen epäily, mitä suomalaiset tekisivät NATO:n jäseninä ja mitä he sieltä saisivat.

Mutta yksi Koiviston linjan säie vahvistui ennalta arvaamattomiin mittasuhteisiin. "Kansainvälinen yhteisö" tarkoitti Koiviston ulkopolitiikassa niin pienten kuin suurten valtioiden itsenäistä vastuuta maailman melskeistä. Vaikka suurpolitiikkaa ei lailla hallittu, se oli Koiviston linjassa kuitenkin se moraalinen ja asiallinen perusta, jonka varaan kansainvälistä kanssakäymistä pitäisi rakentaa. Eikä kysymys ollut pelkästään kansainvälisestä oikeudesta, sillä yhtä tärkeätä oli sopia yhteisesti noudatettavista periaatteista ja menettelytavoista. Erityisesti ydinaseiden kohdalla Koiviston politiikasta nousi esiin usko yhdessä sovittujen periaatteiden merkitykseen.

Unionin aikana yleiset toimintaperiaatteet tekivät tilaa yhteisesti sovituille arvoille, joista tuli moraalisia ja poliittisia velvoitteita. Kekkosen aikana tällaista ideologista keskustelua ulkopolitiikasta vieroksuttiin tietoisesti, pragmaatikko Koivisto karttoi sitä, mutta Koiviston jälkeen siitä tuli ulkopoliittisen keskustelun hallitseva muoto. Se kenties oli tärkein yksittäinen tekijä, jonka vuoksi pitkään vanhasuomalaiseen ulkopoliittisen ajattelun perinteeseen tuli murtuma vuoden 1995 jälkeen.

Vuoden 1995 jälkeen Koiviston ajan ylitse elänyt näkemyksellinen ulkopolitiikan harrastus teki tilaa vakaumukselliselle ulkopolitiikalle. Paasikivi-Seuran perustajien poliittinen valistustehtävä muutti näissä oloissa radikaalisti luonnettaan. Vanhasuomalaisen kansallisen selviytymisen sijasta ulkopolitiikka nojasi yleiseen eurooppalaiseen arvoperustaan. Snellmanilainen näkemys, miten pieni kansa voi selvitä suuremmassa valtiollisessa kokonaisuudessa, teki tilaa liberalistiselle vakaumukselle, että yleispäteviksi katsotut arvot tulee toteuttaa politiikassa, tarpeen tullen vaikka voimakeinoin. Tämä ei sinänsä ollut uutta, sillä suomalaisen ulkopoliittisen ajattelun pitkä linja rakentui tästä vastuun ja velvollisuuden vuorovedosta aina autonomian alun kustavilaisista byrokraateista lähtien.

1 Osmo Apunen: Linjamiehet, Paasikivi-Seuran historia (Tammi)
2 Sanakirjamäärityksen mukaan agora tarkoitti rajakivin merkittyä tilaa, jossa kaupankäynti oli säädelty. Agoran laidalla olivat jumalten alttarit ja suojapaikat ja hallintorakennukset. Agoran kautta kulki tie, jota pitkin järjestettiin seremoniaalisia kulkueita ja kilpailuja pyhimpään paikkaa Akropoliille.