Contacts

Paasikivi-Seura ry.
Paasikivi-Samfundet rf.
Paasikivi Society

Kruunuvuorenkatu 4 (2 krs.)
FI-00160 Helsinki
FINLAND

tel. +358 50 599 3252
Office hours 10:00-13:00

etunimi.sukunimi(@)
paasikivi-seura.fi

5.9.2005 Olli Rehn, Euroopan Unionin Komission jäsen: Urho Kekkosen Eurooppa-politiikka (UKK-luento)

Urho Kekkosen Eurooppa-politiikka
Komission jäsen Olli Rehn
Paasikivi-Seuran UKK-luento, 5.9.2005

Arvoisat Paasikivi-Seuran jäsenet, hyvät kuulijat,

Kiitän kutsusta pitää Paasikivi-Seuran perinteinen UKK-luento. Presidentti Urho Kekkonen hallitsi Suomen poliittista areenaa vuosikymmenten ajan ja loi pohjaa Suomen nykyiselle Eurooppa-politiikalle.

Kun kesällä pohdin tätä puheenvuoroa, tuli aihe odottamattomalla tavalla ajankohtaiseksi. Appiukkoni menehtyi heinäkuussa 87-vuotiaana Juankoskella. Einari Hakkarainen oli sukupolvea, joka vietti viisi vuotta talvi- ja jatkosodan rintamilla. Ei hän paljon noista ajoista puhunut, kuului niihin, jotka voittivat pelkonsa ja hoitivat velvollisuutensa, mutta ei intoillut sotamuistoilla. Einarilla oli vielä kuollessaankin kotisänkynsä päätyseinällä kehystettynä parin kymmenen vuoden takainen kellastunut Savon Sanomien lehtileike, jossa oli virallinen kuva Tasavallan Presidentti Urho Kekkosesta ja alla koruton teksti "3.9.1900 - 31.8.1986". Kollaan veteraani oli loppuun asti Kekkosen linjan miehiä.

Karismaattinen tahtopoliitikko Kekkonen ei jättänyt aikalaisiaan kylmäksi, ei myöskään historiantutkijoita. Välillä on ylistetty Kekkosen ulkopoliittista erehtymättömyyttä ja välillä kritisoitu hänen ulkopolitiikkansa väitettyä "myöntyväisyyttä" tai sisäpolitiikkansa "rappiollisuutta". Viime aikoina on onneksi ilmestynyt laadukaita tutkimuksia, jotka ovat tuoneet uutta valoa Kekkosen toimintaan tarkentaen ja tasapainottaen kuvaa.

Kekkonen sovelsi mielellään G.B. Shaw'n ajatusta, että itsensä lainaaminen antaa ryhtiä keskustelulle. Siksi en malta olla lainaamatta syksyllä 1989 - viikkoa ennen Berliinin muurin murtumista - esittämääni näkemystä Kekkosen poliittisesta perinnöstä. Arvioin tuolloin, että Mihail Gorbatshovin selkeä puhe puolueettomasta Suomesta on tunnustus Kekkosen linjalle ja elämäntyölle. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin saattaminen matkaan ja satamaan oli Suomen aktiivisen puolueettomuuspolitiikan merkittävimpiä saavutuksia.

Kekkosen sisäpolitiikkaa arvioin kriittisemmin: "En voi hyväksyä epäparlamentaarista vallankäyttöä, joka tiettyinä kausina oli ominaista Kekkosen toiminnalle, kuten eduskunnan hajotukset 1972 ja 1975, valinta presidentiksi poikkeuslailla 1974, rapsakka myllykirjoittelu ja kilpailijoiden kovakourainen käsittely sekä korvaamattomuuden tunteesta kummunnut ehdokkuus ja uudelleenvalinta 1978." Arviossani oli enemmän itsevarmuutta kuin oma kokemus olisi kenties antanut aihetta, mutta en koe suunnatonta tarvetta korjata tuolloin esittämääni tilinpäätöstä. En usko, että kovakourainen sisäpolitiikka oli ehto ulkopolitiikan menestykselle.

* * *

Kekkosen ja hänen oppi-isänsä J.K. Paasikiven ajattelua kuvataan usein inhorealistiseksi. Tähän ei mielestäni ole perusteita. Kummallakin oli vahva idealistinen elementti muutoin realistisessa ulkopoliittisessa ajattelussaan. Syksyllä 1944 Paasikivi kirjoitti, että staatsräson, jolla hän tarkoitti suurvaltojen ylivaltapyrkimystä voimankäyttöön perustuvassa kansainvälisessä järjestelmässä, on pienen valtion kannalta "hirmuinen".

Samoin ajatteli myös nimimerkki Pekka Peitsi, jota on tavattu pitää Urho Kekkosen ulkopoliittisen ajattelun tulkkina. Pekka Peitsen teoksessa "Tässä sitä ollaan" vuodelta 1944 Pekka Peitsi valitteli Kansainliiton pienvaltioromanttista idealismia ja kaipasi sellaista valtioiden välistä yhteenliittymää, joka estäisi suurvaltojen ylivaltapyrkimykset. Koska tällaista ei ollut, oli pienen maan itse puhallettava puurolusikkaansa, ettei suu palaisi rakoille. Suomeksi sanottuna: Laajentumishalunsa näyttäneen suuren ja mahtavan Neuvostoliiton kanssa piti rakentaa sellaiset hyvät naapuruussuhteet, että sen kanssa pärjättäisiin ilman staatsräsonia rajoittavaa valtioiden yhteenliittymääkin. Silloin ei vielä tiedetty Euroopan unionista mitään.

Urho Kekkosen elämäntyön tärkeimmät hetket osuvat ajanjaksoon, jolloin Suomen kansainvälistä liikkumatilaa rajoitti Neuvostoliiton kanssa vuonna 1948 allekirjoitettu YYA-sopimus. Se loi Suomen ja suuren naapurimaan välille riippuvuussuhteen, jossa oli sekä etunsa että haittansa. Vientikauppa hyötyi ajoittain "neuvostokaupasta", mutta erityissuhde Neuvostoliiton kanssa oli myös ongelma, mihin palaan kohta.

Pääministerinä 1950-luvulla ja myöhemmin presidenttinä Kekkonen pyrki käyttämään hyväksi jokaisen tilaisuuden Suomen kansainvälisen aseman vahvistamiseksi: Porkkala palautettiin, Pohjoismaiden Neuvostoon liityttiin, Eftaan yhdyttiin Finefta-sopimuksella, EEC-vapaakauppa-sopimus solmittiin. Tätä tuki kansainvälisissä suhteissa 1950-luvulla vallinnut liennytyskehitys ja ideologinen suojasää. Syksyn 1944 rotkon pohjalta oli noustu jo ainakin mäenkinkareelle, tai siltä se ainakin tuntui.

1960-luku eteni ja varsinkin päättyi paljon synkemmissä merkeissä. Hrutshevin vaihtuminen Brezhneviin ja Prahan kevään murskaaminen Varsovan liiton panssareilla osoittivat kovan linjan voittaneen Moskovassa. Tuolloin Kekkonen suhtautui pessimistisesti maailmanpolitiikan kehitykseen ja Suomen kansainväliseen asemaan. Läntisen Euroopan opiskelijaliikehdinnän ja Tshekkoslovakian miehityksen jälkitunnelmissa sosialismi näytti saavan yliotteen maailmanpolitiikassa sekä ideologisesti että sotilaallisesti.

Tshekkoslovakian miehitys otettiin Suomessa raskaasti, vaikka valtiovallan julkiset kannanotot olivatkin pidättyväisiä. Kekkonen koki elämäntyönsä murentuneen. Pääministeri Mauno Koivisto joutui kyyneliltään pysähtymään tien varteen, kun ei pystynyt pidättelemään syvää pettymystään siihen, että Prahan kevään virittämä toivo yhteiskuntajärjestelmien rauhanomaisesta rinnakkainelosta ja kahden vasemmiston aatteellisesta yhdentymisestä oli romahtanut Brezhnevin oppiin.

Pian myös Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa koettiin puolueettomuuskriisi. Sisäpolitiikassa Suomi puolestaan muuttui rauhanomaisen rinnakkainelon kapitalistisesta näyteikkunasta rauhanomaiseen sosialismiin siirtymisen koekentäksi. Kansainvälinen kommunistinen liike kohdisti toimintansa ennen kaikkea Suomeen, joka oli sen arvion mukaan kapitalistisen maailman heikoin lenkki.

On oikeastaan aika kylmäävää lukea tohtori Kimmo Rentolan teosta Vallankumouksen aave, jossa kuvataan, miten Suomen ja Neuvostoliiton erityissuhdetta hoidettiin Tshekkoslovakian miehityksen jälkeisinä vuosina. Valtansa kukkuloilla ollut neuvostovaltio hoiti suhteitaan Suomeen kommunistipuolueen ja turvallisuuspoliisin kautta. Suomea painostettiin mukauttamaan politiikkaansa Moskovan toiveiden mukaisesti.

Neuvostoliiton toimijat olivat jakautuneet: NKP:n kansainvälinen osasto tuki vasemmistososiaalidemokratiaa tavoitteena Suomen rauhanomainen siirtyminen sosialismiin tai ainakin sosialistisen leirin osaksi. Tässä asetelmassa ulkoministeri Väinö Leskinen nousi joksikin aikaa mahdolliseksi presidenttiehdokkaaksi, joka haki idänkannuksia ajamalla DDR:n tunnustamista kaikin keinoin: tien Moskovaan piti kulkea Berliinin kautta. Suurlähettilääksi nimitetty Beljakov oli NKP:n kansainvälisen osaston edustaja, joka oli lähetetty - tai niin hän sen ainakin ymmärsi - pohjustamaan rauhanomaista vallankumousta ja siirtymistä sosialismiin. Vastaavasti KGB, joka ideologisten pyrkimysten sijaan painotti Neuvostoliiton turvallisuusintressejä, tuki Kekkosta ja Ahti Karjalaista. Näin Neuvostoliiton Suomi-politiikkaa hoidettiin kahden navan kilpailuasetelmassa, jossa NKP:n kansainvälinen osasto oli eräänlainen "SDP-fraktio" ja KGB vastaavasti "kepu-fraktio".

Samalla Rentolan teos kertoo siitä vastarinnasta, jota kansanvaltaiset puolueet ja poliitikot harjoittivat neuvostopainostusta vastaan. Mutta yhtä lailla se kertoo myös niistä myöntyväisyys- ja jopa yhteistoimintapoliitikoista ja -puolueista, jotka eivät kantaneet huolta suomalaisten poliittisesta ja henkisestä itsenäisyydestä. Tältä osin ei voida kieltää Suomen osittaista "suomettumista", joka murensi kansakunnan selkärankaa. Pelastiko meidät lopulta suomalaisten pohjimmiltaan vahva realiteettien taju, joka näki virallisen liturgian lävitse, vai vasta Neuvostoliiton romahtaminen, on pohtimisen arvoinen asia.

* * *

Palaan Kekkosen arvioon Suomen strategisesta asemasta 1960- ja 1970-luvulla. Vanhana tiedustelumiehenä Kekkonen ymmärsi, että ulkopoliittisen päättäjän tulee olla hyvin selvillä muiden toimijoiden tavoitteista ja taktiikasta. Päiväkirjamerkintä 20.5.1962 kertoo, että eversti K.O. Leinonen oli tavannut Yhdysvaltojen armeijan eversti Alpo Marttisen, Mannerheim-ristin ritarin, joka oli asekätkentäjutun vuoksi joutunut pakenemaan Suomesta. Marttinen oli 50-luvulla saanut tutustua Yhdysvaltojen strategisiin suunnitelmiin ja lukenut niistä, että Suomi tulisi jäämään kolmannessa maailmansodassa vaille huomiota. Marttinen kertoi raivonneensa Pentagonissa, koska siellä on materiaalisten seikkojen vuoksi jätetty ihmiset Suomessa ilman apua. Kekkonen kirjoitti: "Nyt Marttinen olisi vain halunnut tulla luokseni onnittelemaan hyvistä saavutuksista. Olen hänen mukaan ainoa valtiomies, johon sekä Moskova että Washington luottaa. Se on ainutlaatuinen saavutus. Siitä on maata onniteltava."

Onneksi Marttista ei enää postuumisti voida Yhdysvalloissa syyttää maanpetoksesta, sillä siitähän tässä saattaisi olla kyse - tiukan paikan tullen kun Jääkärimarssi osoittautui Tähtilippua arvokkaammaksi. Kysymys on tietysti vain yksittäisestä tapauksesta, mutta näin merkittävä informaatio luotettavasta lähteestä on käsittääkseni väistämättä vaikuttanut siihen strategiseen arvioon, jonka Kekkonen teki Suomen kansainvälisestä asemasta. Lännen patoamispolitiikka oli tärkeä Euroopan tasapainon ja Pohjolan vakauden kannalta, mutta tiukan paikan tullen Suomi ei voisi laskea mitään Lännen varaan. Oli siis itse puhallettava puurolusikkaan ja huolehdittava suhteista Neuvostoliittoon.

Tässä asetelmassa aktiivinen puolueettomuuspolitiikka tuli keinoksi vähentää sotilaallista jännitystä Euroopassa ja siten parantaa Suomen turvallisuuspoliittista asemaa. Tämä ajattelu kiteytyi aloitteeksi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssista keväällä 1969.

* * *

Kun tarkastellaan Etykin syntyä, voidaan kysyä, olisiko sitä syntynyt ilman Kekkosen aloitetta ja Suomen ulkopoliittisen johdon aktiivisuutta.

Suomen aikanaan riskialtis, mutta lopputuloksen valossa oikein tehty aloite vähintäänkin nopeutti Etykin toteutumista. Etyjin puheenjohtajamaan Slovenian ulkoministeri Dimitrij Rupel sanoi Etykin 30-vuotisjuhlassa asian vielä suoremmin: "Uskallan väittää, että luultavasti ei olisi ollut Etykiä ilman entisen presidenttinne Urho Kekkosen aloitetta ja päättäväisyyttä sekä Suomen diplomaattikunnan tehokkuutta."

Kun Neuvostoliitto marraskuussa 1954 kutsui koolle eurooppalaisen turvallisuuskonferenssin, Suomi teki puolueettomuuspoliittisen väistöliikkeen ilmoittamalla osallistuvansa konferenssiin, jos kaikki asianosaiset valtiot osallistuisivat, tarkoittaen erityisesti Yhdysvaltoja. Kun Varsovan liitto huhtikuussa 1969 ehdotti konferenssin järjestämistä, olisi Suomi voinut vastata 15 vuotta aiemmin tehdyllä väistöliikkeellä. Se ei kuitenkaan enää istunut aktiiviseen puolueettomuuspolitiikkaan. Se ei istunut myöskään Urho Kekkosen luonteeseen, jolle oli ominaista tarttua ennakkoluulottomasti vaikeisiinkin ulkopolitiikan asioihin ja ottaa tarvittaessa myös riskejä, jos pelissä oli Suomen kannalta riittävän suuri panos. Vaikka Kekkonen oli jo pitkään analysoinut Suomen mahdollisuuksia edistää Euroopan turvallisuutta ja yhteistyötä, luotti hän Etyk-aloitteen käynnistämisessä lopulta poliittiseen vaistoonsa.

Ministeri Max Jakobson, silloinen ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö, kertoo Etyk-päätöksen syntyneen lounaskeskustelussa Tamminiemessä. Paikalla olivat Kekkonen, Jakobson ja Sylvi Kekkonen. Ilmeistä oli, että Etyk-aloite oli muhinut Kekkosen päässä jo pidemmän aikaa. Lounaalla ajatusta hiottiin ja käynnistettiin käytännön valmistelut. Kekkonen päätyi siihen, että Suomen ei kannattanut tyytyä vain vastaamaan Neuvostoliiton ehdotukseen, vaan tehdä oma itsenäinen esitys. Suomi tarjoutuisi isännöimään konferenssin ja pyrkisi muokkaamaan aloitteesta sekä idälle että lännelle hyväksyttävän. Suunnitelman pohjalta ulkoministeriössä valmisteltiin nopeasti muistio, joka toimitettiin toukokuun alussa (5.5.1969) kaikille Euroopan hallituksille sekä Yhdysvalloille ja Kanadalle.

Etyk-aloitteesta muodostui Kekkosen elämäntyökseen määrittelemän puolueettomuuspolitiikan tulikoe. Pian Etyk-aloitteen esittämisen jälkeen Suomen Kuvalehden nimimerkki Liimatainen kirjoitti (23.5.1969):

"Jos Suomen ehdotus olisi saanut oikopäätä kielteisen vastaanoton, olisi se voitu tulkita epäluottamukseksi puolueettomuuspolitiikkaamme kohtaan. Torjuva suhtautuminen olisi joka tapauksessa tuottanut meille kansainvälisen arvonannon menetystä ja syynä olisi silloin ollut huonosti harkittu toimenpiteemme. Ehdotuksen vastaanotto on ollut niin läpikotaisin suopea, että tapaukseen voidaan soveltaa tunnettua kompalausetta: taikuri itsekin oli hämmästynyt."

Liimataisen nimimerkin takaa Kekkonen arvostelee myös Etyk-muistion laatijoita - ja siten myös taikuria itseään - taitamattomuudesta, koska muistio kieltämättä sangen harkitsemattomasti alkoi sanoilla "Neuvostoliiton hallitus...". Nimimerkki Liimatainen totesi:

"Kun Euroopan hallitukset ovat suhtautuneet luottamuksella Suomen ehdotukseen eivätkä ole käsittäneet asiaa niin, että Suomi on lähtenyt liikkeelle Neuvostoliiton pyynnöstä, on se tapahtunut, ei Suomen hallituksen muistion johdosta, vaan siitä huolimatta."

Länsivaltojen mielenkiintoa Etykiä kohtaan lisäsi se, että turvallisuuden rinnalle Suomi nosti 1969 lopulla myös yhteistyökysymykset, jotka koskivat lähinnä taloutta. Ihmisoikeudet nousivat esiin vasta myöhemmin.

On kiinnostavaa, miten Kekkonen markkinoi konferenssiajatusta presidentti Richard Nixonille Washingtonissa heinäkuussa 1970:

"Ainoa tie kansallisen identiteetin ja kansallisten etujen esille tuloon on sellainen rauhanomaisen kehityksen tie, joka on myös Neuvostoliiton hyväksyttävissä. Euroopan turvallisuuskonferenssi saattaisi panna alulle tällaisen kehityksen. Tavallaan Neuvostoliitto ottaa tietyn riskin suhteissaan Itä-Euroopan maihin pyrkiessään turvallisuuskonferenssin järjestämiseen." ."

Kekkosen avustajan Jakobsonin mukaan Nixon oli tässä vaiheessa kutsunut huoneeseen myös turvallisuuspoliittisen neuvonantajansa Henry Kissingerin. Nixonin innostusta kuvaa tämän Kissingerille esittämät perustelut siitä, että turvallisuuskonferenssin avulla voitaisiin lieventää Euroopan kahtiajakoa ja parantaa edellytyksiä ihmisten väliseen vapaampaan vuorovaikutukseen. Kissinger ei kuitenkaan lämmennyt näille perusteluille. Yhdysvallat hyväksyi konferenssin järjestämisen vasta elokuussa 1971, kun sille tärkeä Berliinin sopimus oli allekirjoitettu.

Kissingerin ohella myös KGB vastusti uudenlaista Etykiä, vaikkakin hyvin eri syistä, kuten Jukka Seppinen on kuvannut (HS 14.8.2005). Kekkosen Etyk-aloite sisälsi Kremlille ja KGB:lle epämieluisia yllätyksiä, kun mukaan pyrittiin saamaan tekstiä vapaasta tiedonkulusta ja ihmisoikeuksista sekä avaamaan mahdollisuus Saksojen yhdistymiselle. KGB oli alkanut epäillä koko aloitteen tarkoituksenmukaisuutta, mutta Neuvostoliitto ei voinut perääntyä vuosikausia ajamastaan hankkeesta. Leonid Bre?nev katsoi Neuvostoliiton voivan tulkita ihmisoikeuskysymyksiä oman mielensä mukaan omassa etupiirissään.

Jälkikäteen ajatellen Nixonin ja Kekkosen keskustelussa esitetyt perustelut näyttävät - varsinkin syksyn 1989 ja sen jälkeisten tapahtumien valossa - suorastaan kaukokatseisilta. Vaikka Etyk ei yksinään Euroopan kahtiajakoa purkanutkaan, piti se yllä vuoropuhelua ja liennytyskehitystä kylmän sodan jäisimpinäkin aikoina. Pitkällä tähtäyksellä oli vielä merkittävämpää, että Etyk-päätösasiakirjan ihmisoikeuspykälät oikeuttivat Itä-Euroopan maiden kansalaisliikkeiden työtä demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta. Vaikka Etykin suositukset eivät olleet sitovia, niiden kahtiajakoa murentava poliittinen ja moraalinen vaikutus oli käänteentekevä. Niiden, jotka epäilevät Etykin roolia, kannattaa tutustua entisten toisinajattelijoiden Vaclav Havelin, Andrei Saharovin tai Natan Sharanskyn muistelmiin, joissa korostetaan Etykin päätösasiakirjan painavaa legitimoivaa merkitystä Tshekkoslovakian Peruskirja 77 -liikkeen ja muiden Itä-Euroopan ja Neuvostoliiton Helsinki-ryhmien ihmisoikeustaistelulle. "And the rest is history", kuten lontoolaiset sanovat.

* * *

Kylmän sodan aikana Eurooppa ja länsi vastasivat Neuvostoliiton ja sen sotilaallis-ideologiseen uhkaan kaksiraiteisella strategialla. Yhtäältä pyrittiin patoamaan Neuvostoliiton vaikutuspiirin laajentamispyrkimykset Naton tarjoaman sotilaallisen turvallisuuden ja EEC:n talousyhteistyön avulla. Toisaalta politiikka perustui siltojen rakentamiseen ja yhteistyöhön - liennytykseen - rautaesiripun takana olevien kansojen kanssa.

Historia ei toista itseään, mutta siitä voidaan oppia. Tänäänkin tarvitaan patoamis- ja liennytyspolitiikan yhdistelmää. Euroopan ja islamin suhteet - sekä Euroopassa että rajojemme ulkopuolella - on yksi aikamme suurimmista haasteista. Euroopan tulee vastata terrorismiin ja fundamentalismiin kuten se aikanaan vastasi Neuvostoliiton etupiirin laajentamispyrkimyksiin: estää terrorismin ja fundamentalismin leviäminen patoamispolitiikalla, mutta samanaikaisesti rakentaa siltoja ja yhteistyötä. 2000-luvun alku ei voi olla tuomittu kulttuurien ja sivilisaatioiden yhteentörmäykseen.

Tämä ei ole vähäisin niistä syistä, joiden vuoksi Euroopan unioni on päättänyt käynnistää jäsenyysneuvottelut Turkin kanssa. Eurooppa tarvitsee vakaata, demokraattista ja entistä vauraampaa Turkkia, joka noudattaa eurooppalaisia arvoja ja oikeusvaltio- ja ihmisoikeusperiaatteita. Neuvottelujen käynnistäminen tukee näitä tavoitteita ajavia voimia Turkissa ja antaa EU:lle vaikutusvaltaa Turkin kehityksen suuntaan. Tässä mielessä liike on vähintäänkin yhtä tärkeä kuin päämäärä - ja jos liike on tarpeeksi voimakasta ja jatkuvaa, se voi johtaa myös itse päämäärään, epäilemättä pitkän ja välillä vaikean prosessin päätteeksi.

* * *

Urho Kekkosen Eurooppa-politiikka loi perustan Suomen nykyiselle Eurooppa-politiikalle. Siihen kuului pyrkimys pysyä mukana läntisen Euroopan integraatiossa vaikeinakin aikoina. Siihen kuului pyrkimys rakentaa sellaista valtioiden välistä järjestelmää, joka hillitsi suurvaltojen ylivaltapyrkimyksiä. Siihen kuului pyrkimys poistaa Euroopan raja-aitoja ja rakentaa turvallisuutta ovia avaamalla.

Tänään Suomen Eurooppa-politiikkaan kuuluu pyrkimys kuulua etujoukkoihin unionin poliittisen yhteistyön syventämiseksi samoin kuin sen asteittaiseksi ja maltilliseksi laajentamiseksi. Suomi on ollut syventämässä unionia tukemalla sen yhteisen turvallisuuspolitiikan vahvistamista keskinäisillä turvatakuilla, nopean toiminnan joukoilla ja puolustusmateriaalivirastolla. Suomi on ollut laajentamassa unionia, koska tämä on vahvistanut vakauden ja turvallisuuden perustaa aiemmin kahtiajakautuneessa Euroopassa. Turvallisuus onkin sekä syventämisen että laajentamisen yhteinen nimittäjä ja punainen lanka. Mitä vahvempi unioni, sitä enemmän turvallisuutta, varsinkin pienelle valtiolle. Se on Pekka Peitsen linja.

Kaiken kaikkiaan Suomen sotienjälkeinen Eurooppa-politiikka on ollut menestystarina. Olemme entistä tukevammin niiden pöytien ääressä, joissa Suomea ja koko Eurooppaa koskevia päätöksiä tehdään.

Samalla olemme antaneet vahvan panoksen koko Euroopan yhteiselle turvallisuudelle. Etyk oli Suomen Eurooppa-politiikan ensimmäinen tähtihetki. Toinen oli EU-puheenjohtajuus vuonna 1999. Toivoa sopii, että ensi vuoden jälkipuoliskon puheenjohtajuudesta tulee samanlainen tähtihetki. Vakavien vaikeuksien vaivaama Eurooppa tarvitsee yhteisöllisiä ongelmanratkaisijoita.

On vielä aihetta todeta, että Eurooppa-politiikkamme jatkuvuus ei ole missään nimessä tarkoittanut pysähtyneisyyttä, eikä saa sitä tarkoittaa. Aktiivisen puolueettomuuspolitiikan sijaan tänään tarvitaan aktiivista Eurooppa-politiikkaa, joka ei pelkästään hamua omaa etua, vaan ajaa yhteisiä päämääriä vahvan kansallisen itsetunnon pohjalta.

Kun tätä välitilinpäätöstä katsoo, niin Liimatainen joutuisi jälleen kirjoittamaan, että taikuri itsekin on edelleen hämmästynyt.