Contacts

Paasikivi-Seura ry.
Paasikivi-Samfundet rf.
Paasikivi Society

Kruunuvuorenkatu 4 (2 krs.)
FI-00160 Helsinki
FINLAND

tel. +358 50 599 3252
Office hours 10:00-13:00

etunimi.sukunimi(@)
paasikivi-seura.fi

5.10.2005 Suvi-Anne Siimes, Vasemmistoliiton puheenjohtaja, kansanedustaja:Suomi, ikuisesti liittoutumaton valtio?

Suomi, ikuisesti liittoutumaton valtio?
Vasemmistoliiton puheenjohtaja, kansanedustaja Suvi-Anne Siimes
Puhe Paasikivi-seuran tilaisuudessa 5.10.2005

Arvoisa puheenjohtaja!
Hyvät paikalla olevat Paasikivi-seuran jäsenet!

Kirjakauppojen myyntitilastojen kärjessä on jo hyvän aikaa keikkunut Dan Brownin teos "Da Vinci-koodi". Kirja kuvaa varsin vauhdikkaasti Graalin maljan etsintää ja sen juonenkäänteet ovat täynnä maljan salaisuutta varjelevia koodeja ja arvoituksia. Kirjan koodit ovat olleet niin mielikuvituksellisia, että niistä on kirjoitettu ihan oma, niin ikään hyvin menestynyt ja suomeksikin käännetty teos "Da Vinci-koodin avain".

Brownin kirja on tosiaan ollut hyvin suosittu ja olen sen itsekin lukenut. Mutta vaikka koodeilla ja arvoituksilla leikkiminen onkin mielestäni kivaa ja viihdyttävää yhden lajityypin kirjallisuudessa, en saa mitään iloa siitä, että koodeilla leikitään myös Suomen turvallisuuspolitiikassa. Kyllä turvallisuuspolitiikkaa pitää voida ymmärtää, seurata ja pohtia ilman, että on salauskoodien murtamisen asiantuntija.

Suomessa sellainen toive on kuitenkin juuri nyt melko turha. Tammikuun presidentinvaaleihin tunnutaan ainakin menevän niin, että avointa ja selväkielistä puhetta kuulee kaikilta muilta ehdokkailta paitsi niiltä, joilla on jonkinlainen mahdollisuus tulla valituksi tai päästä edes vaalien toiselle kierrokselle. Mielestäni sellainen ei ole hyvä asia. Kyllä selkeitä mielipiteitä pitää vaatia myös suurten puolueiden ehdokkailta.

* * *

Turvallisuuspoliittinen keskustelumme on tosiaan täynnä vaikeasti avautuvia arvoituksia. Ja keskustelussa on usein mukana myös mielikuvituksellisia käänteitä. Salaliittoja, valtataisteluita ja kovan vallankäytön tilanteita nähdään monesti sielläkin, missä vaihdetaan vain ihan tavallisesti tietoja siitä, missä milloinkin mennään.

Kekkosen kaudesta on vierähtänyt jo neljännesvuosisata, mutta ulkopoliittisen alamaisuuden kurssi on silti edelleen korkea. Jos joku tulkitsee asioita ja tilanteita eri tavalla kuin tasavallan presidentti, sitä on vieläkin suorassa kommunikaatiotilanteessa vaikea sanoa. Ja kun alistuvaa alamaisuutta ei oikein voi julkisesti tunnustaa, on helpompi väittää, että presidentti "jyrää" tai "ripittää", vaikka hän on vain aivan tavallisessa tilanteessa omaa mieltänsä asiasta. Mielipiteeseen kai presidentilläkin on oikeus?

Halosen kaudella mielikuvituksellisia juonenkäänteitä on nähty ainakin tasavallan presidentin ja eduskunnan ulkoasianvaliokunnan viimesyksyisessä tapaamisessa, joka liittyi turvallisuuspoliittisen selonteon valiokuntakäsittelyyn. Ja mörköjä on tietysti nähty ulkoasianvaliokunnan toimissa usein muutenkin. Möröt liittyvät oman tulkintani mukaan siihen, että valiokunnan ote asioihin ei ole kaikkien mielestä riittävän kansallinen.

Ulkoasiainvaliokunnan lausunnoissa ja mietinnöissä esiintyy tosiaan tavallista useammin esimerkiksi sana "Eurooppa". Se johtuu siitä, että valiokunnalle kuuluvat eduskunnan sisäisen työnjaon mukaan muun muassa Euroopan yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvät asiat. Ja valiokunta tosiaan suhtautui hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen selontekoon viime syksynä melko kriittisesti. Sellainen ei oikein ole ollut maassa tapana, aivan kuten ei ole ollut voimakas kansainvälisyyden korostaminenkaan. Siksi ulkoasianvaliokunnasta ja sen puheenjohtajasta ei aina oikein tykätä. Valiokuntaa ja sen puheenjohtajaa pidetäänkin herkästi hallituksen kannalta epälojaalina tai ainakin riskialttiina ja etenkin jälkimmäiseen lyödään mielellään leimakirvestä "Nato-intoilija". Sillä kirvellä katkaistaankin sitten kriittinen keskustelu melkeinpä mistä asiasta tahansa..

Arvoisat läsnäolijat,

Minulta kysyttiin viime kesänä yhdessä haastattelussa, mikä Suomessa muuttuisi, jos maastamme tulisi Naton jäsen. Mietin hetken ja vastasin sitten, että kaksi asiaa. Ensinnäkin muutaman sadan suomalaisen uramahdollisuudet muuttuisivat kerta heitolla monta kertaa nykyistä paremmiksi. Ja toiseksi kunnollinen turvallisuuspoliittinen keskustelu tulisi ehkä viimein mahdolliseksi.

Nythän kaikki olennaiset turvallisuuspoliittiset kysymykset jäävät toistuvasti tämän melko hedelmättömän "Kyllä vai ei Natolle?" -kannan tivaamisen varjoon. Erityisen halvaannuttavaa keskustelulle on se, että sellaista ulkopolitiikan kritiikkiä, jossa ei vaadita maamme Nato-jäsenyyttä, ei voi monien mielestä olla edes olemassa.

Ja monet kriittiset kysymykset kierretään tietysti herkästi hallituksenkin suunnassa sillä, että ne leimataan joko pelkäksi "Nato-intoiluksi" tai sitten ihmisten vastuuttomaksi pelotteluksi. Lopputulos on, että monia aivan asiallisia ja tarpeellisia asioita varotaan nostamasta julkisesti esiin Nato-leiman pelossa. Mielestäni se ei oikein ole kypsän demokratian oloista. Mutta ehkä Suomi ei sellainen vielä olekaan.

Kuitenkin tilanne on se, että monet uudet turvallisuuspoliittiset uhat ovat Natolle ja sen jäsenmaillekin uusia. Ei niihin ole sotilasliitossakaan keksitty vielä mitään yleispätevää vastausta. Vai voiko joku todella kirkkain silmin väittää, että taikasauva terrorismin uhkan lopulliseen eliminoimiseen tai aina automaattisesti oikein tapahtuvaan tiedustelutiedon analysoimiseen löytyy Naton kädestä? Tai että Natolla ylipäätään olisi jokin ehdottoman selvä ja kaikkien asianosaisten kannalta ongelmaton toimintastrategia vaikkapa hajoavien valtioiden ongelman ratkaisemiseksi tai joukkotuhoaseiden leviämisen estämiseksi?

Monia vastauksen ja strategian alkuja Natolla toki on, ja paljon hyvää uusiin uhkiin liittyvää mietintää myös. Mutta kyllä liittokunnasta löytyy yhtä lailla myös huomattava määrä epätietoisuutta ja keskeneräisyyttä ja jopa aivan aitoa erimielisyyttä. Ja miksipä ei löytyisi. Ovathan monet ns. uusien uhkien länsimaiden eteen levittämät haasteet todella vaikeita. Ja tietysti Naton kannalta keskeisen USA:n asenne liittokuntaan ja sen rooliin on ollut ainakin ajoittain epäselvä ja horjuva.

Lisäksi Naton oma muutosprosessi on kiistatta aika lailla kesken. Siksi se ns. "uusi Nato", jota jotkut täällä Suomessakin herkästi tarjoavat vastaukseksi kaikkiin turvallisuuspolitiikan ongelmiin, on Nato-maiden kansalaisille ja niiden kansallisille parlamenteille edelleen aika etäinen ja tuntematon asia. Niinpä tämän "uuden Naton" myyntityö ei suinkaan ole tarpeen vain liittokuntaan vielä kuulumattomissa maissa. Sen kauppiailla on runsaasti työtä myös liittokunnan jäsenten keskuudessa.

Toisaalta aika lailla samat uhka-analyysit, haasteet ja toimintatavat löytyvät myös Euroopan unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikankin liepeiltä. Siksi pelkästä Nato-jäsenyydestä tai sen puutteesta keskusteleminen ei mielestäni oikein johda mihinkään, kuten ei sekään, että suljetuissa huoneissa pohditaan aina silloin tällöin sitä, miten kansalaisten kielteiset Nato-mielipiteet saisi käännettyä ja kenen kaapista ulostulo ne mielipiteet kaikkein parhaiten muuttaisi. Se kaikki on helposti vain raskaaksi käyvää asemasotaa tilanteessa, jossa todellinen rintama on jo aikaa sitten siirtynyt muualle.

Nato on totta tosiaan paljon muutakin kuin pelkkä sotilasliitto. Se on myös aidosti poliittinen unioni ja vieläpä melko lailla muutoksen alla oleva sellainen. Ja koska Naton alkuperäinen monoliittinen vihollinen on kylmän sodan päättymisen myötä kadonnut, sen käytäviltä ei enää löydy Totuutta isolla T:llä, vaikka sitä kuinka hakisi. Myös Naton suhde Neuvostoliittoa seuranneeseen Venäjään on aivan erilaine kuin ennen. Eli kyllä Natonkin haasteet ovat tänä päivänä melko lailla pieninä palasina ja hajanaisina osatotuuksina maailmalla. Meidänkin olisi siksi ehkä aika siirtää huomiomme tämän ikuisen Graalin maljan etsinnän sijasta johonkin muuhun.

Kylmän sodan aika on ohitse, kyllä. Mutta yllättävän monet kylmän sodan synnyttämistä poliittisen kulttuurin piirteistä elävät yhä hyvin Suomessa ja muualla nykyisessä Itä-Euroopassa. Sillä kyllä Suomi on mielestäni turvallisuuspoliittisesti nimenomaan nykyistä Itä-Eurooppaa. Ei siksi, että Suomi ei kuulu Natoon vaan siksi, että Nato-jäsenyydestä ja kansalaisten mielipiteestä puhutaan täällä edelleen aivan samaan tapaan kuin tämän päivän tai ainakin vielä viime kevään Ukrainassa. Siellähän ajateltiin ainakin vielä viime keväänä, että kansalaisten Nato-kielteisyys voidaan muuttaa muutaman mahtikäskyn, valistusvideon ja oikein järjestetyn nuorisofestivaalin avulla.

Meillähän ajatellaan tämän tästä, että kysymys maamme sotilaallisesta liittoutumisesta voidaan ratkaista joillain objektiivisilla hyöty- ja haittaselvityksillä. Viimeksi sellaista ehdotettiin niinkin myöhään kuin viime keväänä.

Miksi kukaan ei mieti vakavasti esimerkiksi sitä, mitä annettavaa meillä olisi Natolle tai millekään muullekaan liittokunnalle, siis esimerkiksi Euroopan unionille? Mehän niin sanotusti kansakuntana usein elämme sillä, että saamme mennä mukaan ja osallistua. Mutta onko meillä oikeasti mitään annettavaa muille? Vai osammeko me aina ja kaikkialla vain sopeutua muiden asettamiin ehtoihin? Mielestäni tällainen jatkuva sopeutuminen on ikuisen satelliittivaltion logiikkaa. Ainakin itse haluaisin, että Suomi pääsisi siitä logiikasta joskus irti.

Puolustusvoimiemme töpseleissä kulkee jo nyt eräänlaista huolellisesti standardoitua "Nato-sähköä" ja armeijamme tekniset vempaimetkin ovat aika lailla Nato-yhteensopivassa kunnossa. Mutta jos Natoon liittyminen on muutakin kuin vain vanhakantaista "rautaa rajalle" - politiikkaa uusissa vaatteissa, pelkkä tekniikka ei kai minnekään riitä. Eikö koko liittoutumiskysymys pidä asettaa aivan toisin ja pohtia oikein vakavasti ja tosissaan sitä, olisiko meillä valtiona mitään annettavaa minkään valtakunnan liittokunnan tai unionin sisällä käytävään keskusteluun?

Onko meillä kehittelyn arvoisia uusia ajatuksia ja ideoita? Löytyykö meiltä liittokunnassa aina aika ajoin tarvittavaa uhrimieltä ja solidaarisuutta? Sillä eihän yhdessäkään liitossa voi olla ikuisesti vain saamapuolella. Kyllä välillä pitää myös itsekin tuottaa jotain ja antaa sitä yhteiseksi hyväksi. Jos asia tuottaa poliittiselle kulttuurillemme huomattavia vaikeuksia jo Euroopan Unionissa, mitä ihmeen hyötyä meistä olisi kenellekään Natossa?

Aivan oma kysymyksensä on myös se, voiko Suomi enää nykymaailmassa olla perinteiseen tapaan sillanrakentajana idän ja lännen välisessä. Sillä emme kai me ainakaan valtiona enää missään idän ja lännen välissä ole? Kyllä me olemme aivan tukevasti jäseninä Euroopan unionissa. Siksi aivan kaikki se, mikä löytyy menneisyytemme sanavarastosta, ei oikein enää sovi käyttöön tänään.

Siltoja toki voi ja pitää EU:n jäsenenäkin rakentaa, mutta kyllä rakennustyö pitää tehdä niin, että silta lähtee sieltä, missä me itsekin olemme eli lännestä.

Ja tietysti se vedenjakaja, jonka yli pitää kurottaa, menee nykyisin aivan eri paikassa kuin kylmän sodan aikana. Venäjä on toki Euroopan unionille - ja Natollekin - tärkeä. Mutta tuskin se kuitenkaan on tulevaisuuden avain. Mutta esimerkiksi Turkki voi sitä hyvin olla. Siksi sillanrakentajaksi ilmoittautuneen presidenttiehdokas Laxin pitäisi mielestäni pikaisesti puhdistaa verkkonsa ja alkaa rakentaa siltaa EU-Suomesta nimenomaan Turkin suunnalle.

* * *

Arvoisat läsnäolijat,

Isolla T:llä kirjoitettavan Totuuden etsimisen ohella tässä varsin itäeurooppalaisessa poliittisessa kulttuurissamme on mielestäni toinenkin ongelma. Ongelma on se, että jos ja kun aitoja poliittisia linjanmuutoksia joskus tehdään, niihin liittyvät keskustelut pyritään aina käymään tarkasti julkisuudelta salassa. Yhtenä päivänä uuden linjan kanssa tullaan vain esiin kasvot peruslukemilla niin kuin uutta mieltä asiasta oltaisiin itse asiassa oltu jo maailman alusta asti.

Niin kävi aikanaan maamme EU-jäsenyyden hakemisen yhteydessä. Niin kävi myös Baltian maiden itsenäistymisen kohdalla. Ja moni toivoo tai pelkää, että niin tulee käymään myös maamme Nato-jäsenyyden kohdalla.

Jos olisin itse innokas Suomen Nato-jäsenyyden kannattaja, asettaisin kyllä rimani paljon korkeammalle. Jos Nato todella on niin ihana, ongelmaton ja yleispätevästi pelkästään siunauksellinen asia kuin joistakin puheenvuoroista voisi päätellä, minä kyllä myisin sitä aivan jonkun muun kuin poliittisen pikkunäppäryyden avulla. En siis jankuttaisi jatkuvasti EU:n turvatakuista enkä edes EU:n solidaarisuuslausekkeesta kuten Kokoomuksen pirteä parivaljakko Katainen ja Niinistö. Enkä yrittäisi saada europarlamentaarikko Stubbin tapaan maamme sotilaallisen liittoutumisen vastustajia lankaan ovelilla kysymyksillä siitä, suostuisivatko he kenties jossain tilanteessa käyttämään suomalaisia taistelujoukkoja Afrikan lisäksi myös Euroopassa.

Ei, jos olisin myymässä jotain niin kertakaikkisen erinomaista tuotetta, minulle kelpaisi ainoastaan paras: se, että tämän maan kansalaiset ja heidän johtajansa kokisivat ihan aidosti ja aivan ilman sarvia ja hampaita vahvaa halua kuulua yhteen joidenkin toisten maiden ja niiden jakamien arvojen ja tavoitteiden kanssa.

Sotilasliiton jäsenyyttä voi minun mielestäni ostaa eikä myydä teknisillä yksityiskohdilla eikä edes tarkoilla hyöty- ja haittalaskelmilla. Kyllä siihen asiaan liittyvän sitovan kaupan voi tehdä ainoastaan ja vain arvoilla. Hyöty- ja haittalaskelmathan heittävät ketterän kuperkeikan sillä siunaamalla hetkellä, kun jotain toista joutuu puolustamaan tai auttamaan tilanteessa, jossa ei itse ole vaarassa.

Täsmälleen sama ongelma on edessämme myös Euroopan unionissa. Solidaarinen ei voi olla vain silloin, kun se sopii itselle. Solidaarinen pitää olla joko koko ajan tai sitten ei ollenkaan. Siksi sellaisen sitoumuksen miettiminen ei ole mikään käytännöllinen tarkoituksenmukaisuuskysymys. Kyllä se on ainoastaan ja vain perustava arvovalinta. Ja sellaisena se ansaitsee myös tulla käsitellyksi.

Mutta kuten tunnettua, minä en ole innokas Suomen Nato-jäsenyyden kannattaja. En tosin kuulu niihinkään, joille Nato on kaiken pahan alku ja juuri. Mutta minulle kelpaa siitä huolimatta vain paras: avoin ja ajan haasteita mielellään osin jo ennakoimaankin pyrkivä keskustelu ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Sellainen keskustelukulttuuri, jossa mielipiteeksi sallitaan paljon muutakin kuin vain se, että on joko tiukasti puolesta tai vastaan. Ja sellainen poliittinen johto, joka uskaltaa asettaa itsensä alttiiksi ja joka ei vain sopeudu muiden asettamiin ehtoihin vaan asettaa poliittisia tavoitteita myös itse.

* * *

Onko Suomi sitten ikuisesti liittoutumaton maa? Todennäköisesti ei ole. Mehän olemme jo nyt maailmassa ja sen sisältämissä erilaisissa maaryhmissä monin erilaisin sitein mukana. Tuskin siteidemme määrä tulevaisuudessa ainakaan vähenee, varmaan se pikemminkin päinvastoin vain kasvaa. Mutta Natoon en ainakaan itse menisi, en ainakaan ennen kuin tarjolla olisi se kaikkein paras. Ja ainakin nyt siihen parhaaseen on valovuosien matka. Siksi puhun ja kirjoitankin itse mieluiten jostain aivan muusta kuin Suomen sotilaalliseen liittoutumiseen tai liittoutumattomuuteen liittyvistä kysymyksistä.

Mutta vaikka sotilaallisen liittoutumisen kysymykset eivät minua niin kiinnosta, toivon silti, että Suomi vapautuisi mahdollisimman pian sille historiallisesti ominaisesta sivustakatsojan ja ulkopuolella pysyttelijän roolista.

Me olemme pieni maa eikä meidän harteillamme suinkaan lepää vastuu koko maailmasta. Mutta me olemme myös jäseniä Euroopan unionissa. EU ei ole enää mikään pieni reunavaltio. Se on jo aika suuri. Sillä on paljon taloudellista valtaa ja myös runsaasti poliittista pääomaa. Ja vaikka on ollut myös sellaisia aikoja, jolloin EU:kin on ollut hiljaa ja katsonut sivusta, sellainen aika ei ole enää nyt. Siksi myös Suomen on otettava aiemmasta poikkeavalla tavalla vastuuta muunkin maailman asioista.

Mielestäni pelkkä kansallisen sopeutumisen strategia ei kerta kaikkiaan enää riitä. Se ei riitä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Se ei riitä talouspolitiikan laajoissa suuntaviivoissa. Eikä se riitä kauppaan, ihmisoikeuksiin eikä kansalaisuuspolitiikkaan kuuluvissa kysymyksissä. Siksi suomalaisen turvallisuuspolitiikan suurin haaste ei mielestäni ole kysymys maamme sotilaallisesta liittoutumisesta. Haaste on se, että me oppisimme asettamaan aktiivisesti tavoitteita myös sille, mitä Euroopan unioni tässä maailmassa tekee. Asioihin voi ja pitää varmasti jatkossakin olla myös kansallisia näkökulmia. Mutta itse tavoitteenasettelujen pitää olla koko Euroopan ja miksei välillä myös koko maailmankin laajuisia.

* * *

Hyvät Paasikivi-seuran jäsenet!

Vaikka parhaaseen on vielä pitkä matka, pieniä murtumia ja muutoksen alkuja poliittisessa traditiossamme kuitenkin onneksi on. Mutta silloin harvoin, kun avoimen keskustelun palasia pääsee julkisuuteen asti, niihin suhtaudutaan edelleen aika erikoisella tavalla.

Esimerkiksi asiasta käy vaikkapa reilun vuoden takainen keskustelu maamiinoista. Presidentti ja hallitus olivat silloin yhteistä selontekokantaa etsiessään jonkin aikaa keskenään eri linjoilla. Sitä pidettiin etenkin presidentti Halosen kannalta huonona asiana, varsinkin, kun Halonen antoi omassa kannassaan loppumetreillä periksi. Asiasta ei olisi ilmeisesti saanut olla alkujaankaan eri mieltä.

En itse pidä hallituksen maamiinakantaa mitenkään onnistuneena. Pidän sitä päinvastoin yhtenä Halosen kauden suurimpana miinuksena. Mutta mielestäni se prosessi, jolla selonteon miinakantaan päädyttiin, oli kuitenkin verrattain avoin ja hyvä.

Julkisuuteen näkyi selvästi se, missä kohdin oltiin eri mieltä ja miksi. Ja julkisuuteen näkyi yhtälailla myös se, miten yhteiseen kantaan päädyttiin ja minkä tyyppisen argumentoinnin kustannuksella. Raja kulki silloin miinoihin liittyvän kansallisen edun painottamisen ja laajemman humanitaarisen tavoitteen tärkeänä pitämisen välillä. Ja kuten Suomessa yleensä, ahtaan kansallinen etu ja aluepuolustus voittivat ja kansainvälinen näkökulma ja solidaarisuus muille jäivät taka-alalle.

Mielestäni vastaavanlaista argumentoinnin läpinäkyväksi tekevää menettelyä saisi käyttää ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvissä valintatilanteissa useamminkin. Tällainen läpinäkyvyys tekisi vähitellen näkyväksi sen, mistä turvallisuuspoliittinen kenkä Suomessa ehkä sittenkin kaikkein eniten puristaa.

* * *

Monien mielestä turvallisuuspolitiikkamme "koodikielen" ja arvoituksellisuuden takana on kylmän sodan aika ja siihen liittyneet suomettumisen - vai pitäisikö sanoa poliittisen vaikenemisen ja pitkälle viedyn alamaisuuden - vuodet. Osin niin varmasti onkin.

Neuvostoliiton varjo on edelleen pitkä, vaikka Neuvostoliittoa ei enää olekaan, on vain itärajan takana oleva Venäjä. Tottumus on silti toinen luonto, etenkin poliittisen kulttuurin kohdalla. Mielestäni avoimen keskustelun vaikeuden ja siihen liittyvän eräänlaisen turvallisuuspoliittisen jähmettyneisyyden juuria voi kuitenkin hakea myös muualta, esimerkiksi sotiemme historiasta ja siihen vahvasti liitetystä yksin jäämisen eetoksesta.

Sotiemme historian takia Suomen näkökulma turvallisuuteen on ollut ja on korostuneen kansallinen. Sen lisäksi se on ollut ja on myös muusta maailmasta hyvin erillinen. Tätä lähtökohtaa ei ole muuttanut muuksi edes jo pitkään jatkunut jäsenyytemme Euroopan unionissa.

Suomi kävi aikanaan erillissotaa. Suomi säästyi ainoana Euroopassa miehitykseltä ja pitkälti myös holokaustin ja vähemmistöjen vainon kauhulta. Suomi teki sotiensa jälkeen myös erillisen rauhan. Ja vaikka maailma on jo muuttunut ympärillä moneen kertaan, Suomi tekee edelleen muusta maailmasta erillään olevaa turvallisuuspolitiikkaa.

Näkökulman erillisyys ja siihen liittyvä voimakas kansallisuus näkyvät mielestäni häkellyttävän selvästi hallituksen vuoden takaisessa turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa. Hallituksen selontekoon kirjoittama analyysi Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan toimintaympäristöstä oli selvästi tästä maailmasta. Mutta ne johtopäätökset, jotka analyysistä tehtiin, kulkivat aivan omia, muusta maailmasta irrallaan olevia polkujaan. Kun turvallisuusympäristön kuvauksesta siirryttiin puolustusvoimien kehittämisen puolelle, maailmanlaajuinen näkökulma painui horisontin taakse ja Eurooppakin häipyi vahvasti taka-alalle. Näkökulmasta tuli äkkiä ainoastaan ja vain maamme itärajan mittainen. Ja etulinjaan jäi vain se, mikä erotti Suomen muista.

Eikä vika suinkaan ollut vain Vanhasen hallituksen ja sen kanssa yhdessä toimineen tasavallan presidentin. Se eurooppalaisuus, joka hallituksen johtopäätöksissä vielä kajasti edes taka-alalla, painui selonteon eduskuntakäsittelyssä lopullisesti taivaanrannan taakse. Eduskuntakeskustelussa tärkeää oli vain kaikki se, mikä teki meidät erilaisiksi Euroopassa: yleinen asevelvollisuus, poikkeuksellisen laaja reservi, aluepuolustus, maamiinat ja laajamittaisen, Venäjän suunnasta tulevan hyökkäyksen uhkaan varautuminen.

Koska selonteon linjanveto on niin korostetun kansallinen, se ei mielestäni oikein sovi eurooppalaisen Suomen presidentinvaalien ainoaksi viikunanlehdeksi. Selonteon mukaan toki eletään lähivuosien aikana. Mutta maailma ei ole vielä valmis ja siksi seuraava selonteko tehdään taas jo ensi tammikuussa valittavan presidentin kauden aikana. Niinpä vaalien alla on hyvä saada ihan selvällä suomen kielellä tietoa myös siitä, mitä vaalien pääehdokkaat Halonen, Vanhanen ja Niinistö Suomen ja Euroopan turvallisuuden haasteista oikein ajattelevat.

En ainakaan itse kaipaa yhtään enempää vaikeaselkoista saivartelua "turvatakuista", "turvallisuusvajeesta" tai "Nato-otiosta". Vapaan maan vapaissa vaaleissa voi mielestäni puhua selvällä suomen kielellä suoraan Venäjästä, Natosta, Tshetsheniasta, Irakista, ihmisoikeuksista, maailmanlaajuisen köyhyyden voittamisen haasteesta ja siitä, onko esimerkiksi terrorismi ensisijaisesti sotilaallinen ongelma vai tarvitaanko sen voittamiseen myös jotain ihan muuta kuin kansalaisoikeuksien kavennuksia ja uusia aseita.

* * *

Hyvät paikalla olijat,

Kunnioitan kuitenkin Suomen ulkopolitiikan vaikeaselkoista ja arvoituksellista traditiota sen verran, että päätän puheenvuoroni kahdella tulevaisuuden kannalta tärkeällä tunnussanalla ja muutamalla niihin liittyvällä kysymyksellä. Nämä tärkeät tunnussanani ovat Afrikka ja Turkki.

Aloitan Turkista. Minua askarruttaa se, miten esimerkiksi Henrik Lax voi suhtautua yhtä aikaa myönteisesti Suomen Nato-jäsenyyteen ja vastustaa samanaikaisesti Turkin jäsenyyttä Euroopan Unionissa? Eikö Nato olekaan Henrik Laxin tai esimerkiksi Kokoomuksen Ville Itälän mielestä arvoyhteisö? Vai onko Euroopan unioni heidän mielestään jotain ihan muuta? Turkkihan on kuitenkin ollut Naton jäsen kauemmin kuin olen edes ollut itse olemassa. Silti Turkin matka oikeusvaltioksi ja ihmisoikeuksien mallimaaksi on nyt alkaneista EU-jäsenyyttä koskevista neuvotteluista huolimatta pitkä.

Mielestäni Turkki on Euroopalle tärkeä ja toivon sydämestäni sitä, että se täyttää kymmenen, viidentoista vuoden kuluessa EU:n jäsenyyskriteerit niin, että se voidaan ottaa unionin täysivaltaiseksi jäseneksi. Mutta minua askarruttaa silti se, kuka tässä oikein pitää kaksinkertaista kirjanpitoa arvojensa suhteen. Enkä nyt suinkaan tarkoita vain Laxia ja Itälää. Tarkoitan myös sitä, että Turkin EU-jäsenyyteen suhtaudutaan hyvin kriittisesti myös monessa EU:hun kuuluvassa Nato-maassa.

Päätän puheeni Afrikkaan. Ihmettelen kovasti sitä, miten länsi-integraation pitkäaikainen ystävä ja sen johdonmukainen puolestapuhuja Max Jacobson voi väittää, että tasavallan presidentin Tarja Halosen kiinnostus Afrikkaa kohtaan on Suomen kannalta marginaalista.

Jos Suomen asema määritellään ahtaan kansallisen viitekehyksen tai perinteisen idän ja lännen välisen sillanrakentamisen kautta, Afrikka on kiistatta melko marginaalinen. Sehän ei ole idässä eikä lännessä vaan meistä katsottuna kaukana etelässä. Mutta jos viitekehykseksi valitaan se Euroopan unioni, johon mekin kuulumme, Afrikka onkin äkkiä monin tavoin aivan lähellä. Se on maantieteellisesti heti EU:n eteläpuolella. Mutta se on myös Euroopan yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan asialistalla. Monet sen maat mainitaan Euroopan turvallisuusstrategiassa ja ne esiintyvät tiuhaan myös EU:n niin sanotulla tarkkailulistalla (EU Watchlist).

Minun mielestäni presidentti Halonen ei mitenkään "harrasta" Afrikkaa. Kyllä hän on siitä ihan aidosti ja mielestäni myös ihan oikeista syistä kiinnostunut. Samaa kiinnostusta suosittelen lämpimästi myös pääminiterille ja keskustan presidenttiehdokkaalle Vanhaselle.

Vanhanen oli viime perjantaina sitä mieltä, että ihmisoikeuksien ei pidä antaa haitata kaupankäyntiä Kiinan kanssa. Se oli tietysti luonteeltaan sisäpoliittinen kommentti. Mutta voiko EU-maan pääministeri olla vakavasti sitä mieltä, että ihmisoikeudet pitää jättää kaiken kauppaa koskevan keskustelun ulkopuolelle? Ihmisoikeudet eivät ole vain Kiinan sisäinen asia. Ne eivät ole sitä Kiinassa, mutta ne eivät ole sitä muuallakaan maailmassa. Suomen tärkeä kauppakumppani Kiinahan on öljyn perässä muun muassa Sudanin Darfurissa. Mielestäni ihmisoikeusdialogia ja eurooppalaista tavoitteenasettelua tarvitaan myös siellä.

Mielestäni Tarja Halosen paras saavutus tasavallan presidenttinä on se, että Suomen ulkopoliittinen asialista on hänen kaudellaan laajentunut olennaisesti. Jos arvot ja arvoyhteisöt otetaan vakavasti, ihmisoikeudet eivät enää ole mikään ulkopolitiikan kielletty sivuasia. Siksi toivon, että ihmisoikeuskysymykset ja niiden osana myös tunnussanat Turkki ja Afrikka otetaan vakavasti myös maamme seuraavalla, maaliskuussa 2006 alkavalla presidenttikaudella.