Contacts

Paasikivi-Seura ry.
Paasikivi-Samfundet rf.
Paasikivi Society

Kruunuvuorenkatu 4 (2 krs.)
FI-00160 Helsinki
FINLAND

tel. +358 50 599 3252
Office hours 10:00-13:00

etunimi.sukunimi(@)
paasikivi-seura.fi

5.9.2006 Paavo Kiljunen, kenraalimajuri: Sotilaallisen kriisinhallinnan haasteet (UKK-luento)

Kenraalimajuri Paavo Kiljunen
Puhe Paasikiviseurassa Helsingissä 5.9.2006

Herra puheenjohtaja, arvoisat Paasikivi-seuran jäsenet, hyvät naiset ja herrat!

Alustukseni aiheeksi valittiin "Sotilaallisen kriisinhallinnan haasteet". Aihe on laaja, joten otan esille vain mielestäni tärkeimpiä ja omaan kokemukseeni perustuvia seikkoja. Aihe on myös jälleen erittäin ajankohtainen.

Kokemukseni rauhanturva- ja kriisinhallintaoperaatioista ovat Lähi-Idästä Etelä-Libanonista sekä Balkanilta Makedoniasta ja Kosovosta. Libanonissa toimin Suomen pataljoonan operaatiopäällikkönä vuosina 88-89. Makedoniassa komensin Pohjoismaista pataljoonaa vuosina 96-97. Kosovossa toimin monikansallisen prikaatin komentajana vuonna 2003.

Kotimaassa työskentelin puolustusministeriön rauhanturvaamisen vastuualueen johtajana 1990-luvun viimeisinä vuosina, jolloin olin mukana muun muassa NATOn Kosovon operaation valmisteluissa Suomen osalta. Lisäksi olen ollut kaksi kertaa jäsenenä rauhanturvalainsäädännön uudistamista valmistelleessa työtyhmässä.

Alustuksessa esitettävät mielipiteet eivät välttämättä edusta poliittisen johdon tai puolustusvoimien virallista kantaa.

Kriisinhallinta on monitahoinen prosessi, jonka tavoitteena on ongelma-alueen tilanteen rauhoittaminen ja tilanteen pitäminen rauhallisena. Parasta kriisinhallintaa on ennalta ehkäisevä toiminta. Tämä edellyttää kriisin syiden tunnistamista hyvissä ajoin ja myös niihin vaikuttamista.

Kaikilla kriisialueilla lopullisena päämääränä on luoda pysyvä olotila, missä alueen perinteet huomioonottava demokratia toimii, asukkailla on asialliset ihmisoikeudet ja ihmisillä on turvalliset elinolosuhteet niin taloudellisesti kuin fyysisestikin. Osapuolista pyritään tekemään tietyt standardit täyttäviä kansainvälisen yhteisön jäseniä, jotka tunnustavat myös toistensa perusoikeudet - muun muassa oikeuden turvallisuuteen.

Kriisinhallinnassa on useita toimijoita. Kriisin osapuolet ovat aina keskeisessä asemassa. Ilman niiden todellista halua ja myötävaikutusta lopullinen rauha jää yleensä haaveeksi. Halua rauhaan ei ole, jos jokin osapuoli kokee, ettei se saavuta prosessissa mitään. Jokaisen pitäisi voittaa jotain. Tämä tarkoittaa, että jokaisen pitäisi myös luopua jostain.

Aikaisemmin valtiot olivat kriisin osapuolia. Nykyisin yhä useammin osapuolina on erilaisia etnisiä ja uskonnollisia ryhmittymiä. Näistä osa voidaan luokitella terroristijärjestöiksi - rikollisiksi, joiden kanssa ei haluta neuvotella. Siitä huolimatta ne ovat de facto osapuolia, joita ei voida lopulta sivuuttaa.

Kansainvälinen yhteisö on kriisinhallinnassa yleiskäsite, joka pitää sisällään viralliset järjestöt ja joskus myös yleisesti hyväksyttyä tehtävää varten syntyneet valtiokoalitiot. Järjestöjä ovat muun muassa YK, ETY-järjestö, NATO, EU sekä monet muut alueelliset järjestöt ja järjestelyt. Lisäksi erilaiset vapaaehtoiset kansalaisjärjestöt tekevät omaa työtään, esimerkiksi humanitaarista avustustoimintaa, alistumatta virallisten toimijoiden ohjaukseen. Esimerkiksi entisen Jugoslavian alueella näitä järjestöjä oli aikanaan useita satoja.

Kriisinhallintahankkeessa on aina tarpeen ainakin siviilielementti, joka vastaa muun muassa poliittisesta neuvotteluprosessista. Usein tarvitaan myös sotilaallinen elementti, joka vastaa turvallisista olosuhteista ja kontrolloi alueen aseellista toimintaa. Poliisilla voi olla oma roolinsa yleisen järjestyksen turvaamisessa sekä erityisesti järjestäytyneen rikollisuuden kitkemisessä. Poliisin ja sotilaiden on toimittava läheisessä yhteistyössä. Erityisellä siviili-sotilas-yhteistyöllä tuetaan kokonaispäämäärään pääsemistä auttamalla eri tavoin yhteiskunnan perusinfrastruktuurin ja tiettyjen perustoimintojen, kuten koulutus ja terveydenhuolto, palauttamista.

Sotilaallisella kriisinhallinnalla on siis oma kokonaisuuteen liittyvä tehtävänsä. Sotilaille kuuluu yleensä osapuolten erottaminen toisistaan, tulitaukosopimuksen sotilastekninen muotoilu sekä saavutetun sopimuksen valvonta.

Sotilaallisen kriisinhallinnan järjestelyihin ja toteutukseen liittyy monenlaisia haasteita. YK:n päätöksentekokykyä olemme taas voineet seurata kuluneen kesän aikana. Päätöksentekojärjestelmästä johtuen päätökset viipyvät ja ovat valmistuessaan monimutkaisia kompromisseja. Jokainen lukija voi ymmärtää tietyt tekstin osat mieleisellään tavalla. Tällainen esimerkki on suhtautuminen Hizbollahin riisumiseen aseista päätöslauselman 1701 perusteella. Eri intressien yhteensovituksen tuloksena syntynyt mandaatti voimankäyttösäännöksineen ei ole aina tilanteeseen sopiva.

Turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenet ovat päätöksenteossa avainasemassa. Niiden ristiin menevät intressit ja tukijasuhteet kriisin osapuoliin ovat pääsyynä päätöksenteon vaikeuteen. Erittäin ikävä esimerkki oli vuoden 1999 alusta, kun Kiina käytti veto-oikeuttaan ja käytännössä lopetti Makedonian ennalta ehkäisevän UNPREDEP-operaation juuri, kun Kosovon kriisi kärjistyi ja sadattuhannet asukkaat joutuivat pakenemaan tien päälle. UNPREDEP oli ollut Makedoniassa juuri tuon tilanteen varalta. Ilman mandaattia YK-sotilaat joutuivat pakkamaan sen sijaan, että olisivat olleet osaltaan estämässä katastrofiksi edennyttä humanitaarista tilannetta.

YK:n toinen ongelma liittyy joukkojen suorituskykyyn. YK:n toiminnan luonteen vuoksi operaation joukkojen kokoonpano on kirjavaa. Kaikkien kansallisuuksien joukkojen suorituskyky ei täytä vaatimuksia. Esimerkiksi moottoroiduissa joukoissa tarvittava ajotaito ei ole itsestäänselvyys. Joku maa on lähettänyt jopa poliiseja, joilla ei ole ajotaitoa.

Muun muassa rahoitusvaikeuksien vuoksi joukkojen määräkään ei usein ole riittävä, ja niiden rakenne on tehtävään sopimaton. Jalkaväkijoukkoja tarjotaan yleensä riittävästi, mutta kalliisti varustettuja erikoisyksiköitä vähemmän. Näitä ovat esimerkiksi helikopteriyksiköt, kuljetusyksiköt, lääkintäyksiköt, pioneeriyksiköt sekä johtamisen tueksi tarvittavat viestiyksiköt. Poliiseja on yleensä liian vähän, ja näin ollen sotilaat joutuvat hoitamaan myös sellaisia tehtäviä, jotka luontevammin kuuluisivat poliisille. Eräät Aasian ja Afrikan kehitysmaat osallistuvat YK:n operaatioihin mielellään, sillä YK:n maksamat korvaukset tuovat rahaa valtion kassaan.

YK onkin parhaimmillaan operaatioiden valtuuttajana. Ainakin vaativien operaatioiden toteutus pitäisi antaa varsinaisten sotilasorganisaatioiden tehtäväksi.

YK on kuitenkin ainoa turvallisuusjärjestö, jonka vastuualue ja valtuudet kattavat ainakin periaatteessa koko maapallon. Näin ollen on perusteltua, että valtuuttajan roolin lisäksi sillä on silmät ja korvat kriisialueilla. Sotilastarkkailijaoperaatiot hoitavat tämän tehtävän ja sopivat hyvin YK:n rooliin.

Myös muilla turvallisuusorganisaatioilla on omat haasteensa. Monikansallinen päätöksenteko ei ole helppoa esimerkiksi NATO:n ja EU:n piirissä. Jos yhteinen intressi löytyy, päätös syntyy kuitenkin kohtuuajassa. Kosovon operaation käynnistyminen vuonna 1999 oli tästä hyvä esimerkki. Resurssien allokointi on kuitenkin aina haasteellista kriisinhallintaoperaatioissa, jotka eivät kuulu artikla 5:n yhteisen puolustuksen piiriin. Myös NATO:n operaatioissa on vaikea saada kalliita tukiyksiköitä organisaatioon.

NATO:n suurilla jäsenmailla on usein oma intressinsä kriisialueella, joka myös näkyy ainakin ajoittain. Pienemmilläkin mailla on tarvetta profiloitua operaatiossa sopivalla tavalla, joka ohjaa kyseisen maan luovuttaman joukon kokoonpanoa ja sen käyttöä. Monikansallisessa operaatiossa operaation johdon komentovalta on aina rajattu. Se kattaa yleensä tehtävänmukaisen taktisen ja operatiivisen käytön. Kansallisia varaumia käytetään yleisesti. Seurauksena on suorituskyvyn vajaus. On turhauttavaa todeta, että tehtävän toteutuksesta neuvotellaan ensin oman pääkaupungin tai sotilasjohtoportaan kanssa.

Operatiivinen yhteensopivuus - kaluston ja prosessien standardit sekä kyky toimia yhdessä - on pysyvä haaste. NATO:n puitteissa asia on parhaalla tolalla. Yhteensopivuutta on hiottu vuosikausia. Tämä pätee myös EU:n joukkoihin, sillä siellä käytetään pitkälti samoja standardeja, prosesseja ja resursseja.

YK:n operaatiossa yhteinen toimintamalli joudutaan kehittämään kussakin operaatiossa ja tilanteessa lähes alusta alkaen. Se on erittäin haasteellista, kun joukko on koulutus- ja kulttuuritaustoiltaan ja sotilaallisilta perinteiltään erittäin kirjavaa.

Eräs sotilaallisen kriisinhallinnan haaste on kyky sietää tappioita. Kriisinhallintaoperaatiot pyritään toteuttamaan niin, että sotilaiden työturvallisuus on aina ykkösprioriteetti. Siitä huolimatta tappioita ei voida täysin välttää. Tappioiden sietokyky on suorassa suhteessa kansakunnan intressiin ja motivaatioon kyseisellä kriisialueella. Sietokykyyn vaikuttavat myös kansan kehitys- ja sivistystaso sekä sotilaallinen historia. Operaatioon osallistuminen ei ole hyväntekeväisyyttä. Osallistumisesta halutaan aina jotain näkyvää tulosta. Tällainen voi löytyä epäsuorastakin yhteydestä oman maan ja sen kansalaisten fyysiseen tai taloudelliseen turvallisuuteen. Mikäli sellaista on vaikea löytää, tappioita seuraa pikainen kansalaiskeskustelu, joka asettaa poliittiset päättäjät vaikeaan ja paineenalaiseen tilanteeseen. Niin sanottu sinkkiarkkusyndrooma koskee myös Suomea.

Kysymys voimankäytöstä kriisinhallinnassa on mielenkiintoinen ja haasteellinen. Kun aseellinen joukko lähetetään kriisialueelle, on aina oltava henkinen ja fyysinen valmius myös käyttää voimaa. Ei voida ajatella, että aseellinen joukko vain seuraa sivusta, kun osapuolet käyttäytyvät kansainvälisen yhteisön tahdon vastaisesti. Sitä varten on olemassa aseettomia tarkkailijoita.

Voimankäytön poliittisen herkkyyden vuoksi on usein yritetty määritellä jotain sellaistakin, mikä ei ole määriteltävissä. Rauhaan pakottaminen on eräs väärin käytetty käsite. Mielestäni jonkinlainen raja voidaan vetää sotilaallisen pakottamisen ja sotilaallisen kriisinhallinnan välille. Kosovon pommitusvaihe keväällä 1999 oli sotilaallista pakottamista. Irakin sodan alkuvaihe oli sotilaallista pakottamista. Sotilaallinen pakottaminen on sotaa. Siinä pakotetaan osapuoli sotilaallisella voimalla haluttuun tilaan. Kaikki muu sotilaallinen toiminta kriisialueella on sotilaallista kriisinhallintaa. Sen sisällä voi olla yhdessä ja samassa operaatiossa erilaisia vaiheita ja tilanteita, joissa joskus myös voimankäyttö on tarpeen. Joissakin tilanteissa voidaan joutua pakottamaan osapuoli voimaa näyttämällä tai sitä käyttämällä toimimaan halutulla tavalla. Tämä ei ole rauhaan pakottamista. Se on tehtävän toteutusta. Ketään ei yksinkertaisesti voida pakottaa rauhaan, mutta osapuoli voidaan saada käyttäytymään halutulla tavalla ainakin rajatulla alueella ja rajatussa tilanteessa.

Edellä esitettyyn perustuen myös jako niin sanottuun perinteiseen rauhanturvaamiseen ja johonkin muuhun on reaalimaailmassa keinotekoista ja tarpeetonta. Osallistumista harkittaessa on järkevämpää keskittyä operaatioalueen olosuhteisiin ja tilanteeseen ja suunnitellun tehtävän toteuttamiskelpoisuuteen sen sijaan, että yritetään taiteilla määritelmillä.

Voimankäyttöä ohjataan operaatiokohtaisin voimankäyttösäännöksin. Minimivoimankäyttöperiaate on aina yleisperiaatteena. Tämä tarkoittaa sitä, että jos voimaa käytetään, mitoitetaan se tilanteeseen nähden vain sen tasoiseksi, että sillä saavutetaan haluttu tavoite. Kriisinhallintajoukolla on aina oikeus puolustaa itseään ja useimmiten myös omaisuuttaan. Vahvimmillaan oikeus voimankäyttöön tarkoittaa sitä, että joukolla on oikeus käyttää kaikkea tarpeellista voimaa tehtävän täyttämiseksi ja esimerkiksi tulitaukosopimuksen noudattamiseksi.

Voimankäyttösäännöt annetaan kirjallisina eri tasoille aina yksittäiseen sotilaaseen saakka. Niiden on oltava riittävän selkeitä ja yksinkertaisia. Päätöstilanteessa ei ole aikaa lukea manuaalia tai soittaa pääkaupunkiin soveltamisohjeiden perään, kuten Bosnian suomalaiskomentajat joutuivat valitettavasti tekemään operaation alkuvaiheessa.

Sääntöjen on oltava samat kaikille joukoille kansallisuudesta riippumatta. Selkeät ja tilanteeseen sopivat voimankäyttösäännöt lisäävät joukon turvallisuutta.

Voimankäytössä on käytettävä viileää harkintaa. Ylimitoitetusta voimankäytöstä on lyhyt matka osapuoleksi. Toisaalta on ollut tilanteita, missä voimaa ei ole käytetty, vaikka olisi pitänyt. Joka tapauksessa tavoitteena on aina, että pelkästään tietoisuus joukon suorituskyvystä pitää osapuolet kurissa. Voiman käyttö on aina viimeinen keino.

NATOn operaatioissa operaatioalueen ulkopuolella olevat reservit ovat merkittävä osa voiman näyttöä ja ennalta ehkäisevää pelotetta. Ne harjoittelevat näkyvästi ajoittain myös operaatioalueella. Osapuolet tiedostavat tämän nopean mahdollisuuden voiman lisäämiseen.

Seuraavaksi muutama kommentti Lähi-Idän ja Balkanin tilanteista.

Lähi-Idän tilanne Israelin ja sen arabinaapureiden välillä on monimutkainen kokonaisuus. Pysyvään rauhaan tarvitaan kokonaisratkaisu, mikä takaa kaikkien osapuolten turvallisuuden. Sopimus on mahdollista saavuttaa vain, mikäli kaikki osapuolet ovat valmiita myönnytyksiin. Tähän kaikkeen voi kulua kymmenen vuotta, sata vuotta tai tuhat vuotta. Hizbollahista on kehittynyt sekä aseellinen että poliittinen toimija, jota ei voida täysin sivuuttaa.

Kuluneen kesän sota ei ole pelkästään Israelin ja Hizbollahin tai Israelin ja Hamasin välinen, vaan taustalla ovat suuremmat asiat. Sotilaallisen kriisinhallinnan tehtävänä tässä tilanteessa on varmistaa Israelin vetäytyminen ja tukea Libanonin armeijaa sen ryhmittyessä etelään.

Ongelmana on aikaisemmin ollut tilanteeseen sopimaton mandaatti ja riittämättömät voimavarat. Alueella vuodesta 1978 toiminut UNIFIL ei ole kyennyt estämään Israeliin kohdistuvia iskuja eikä se ole ollut sen tehtävänäkään. Israelin näkökulmasta YK:n rauhanturvajoukoista on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Rauhanturvajoukon pitäisi Israelin näkökulmasta kyetä riisumaan Etelä-Libanonin alueelta Israelia vastaan toimiva Hizbollah aseista, jolloin uhka Israelia vastaan poistuisi. Hizbollah ei kuitenkaan ole tavanomainen sotajoukko komentopaikkoineen, joukkoineen ja varastoineen. Se elää hajautetusti siviilien keskellä.

Sen aseistariisuminen on tästä syystä mahdotonta, mikäli se ei itse halua sitä. Toisaalta aseellinen joukko, joka ei ole hallituksen kontrollissa, on pysyvä este pysyvälle ratkaisulle. Pitemmällä tähtäimellä Libanonin hallituksen joukkojen pitäisi joka tapauksessa ottaa vastuu myös etelässä. Tähän asti ne eivät ole siihen kyenneet. Toivottavasti ne kykenevät siihen nyt kansainvälisen yhteisön vahvalla tuella. Lähi-Idässäkään sota ei lopu Tuntemattoman Sotilaan Rokan sanoin sotimalla.

Entisen Jugoslavian alueella olemme joutuneet seuraamaan väistämätöntä hajoamisprosessia samalla kun Euroopassa muuten on käynnissä voimakas integroitumissuuntaus.

Erityisesti Kosovon tilanne on haasteellinen. Sotilaallinen kriisinhallinta on onnistunut siellä yleensä ottaen varsin hyvin, mutta poliittinen prosessi etenee tuskaisesti.

Kosovon enemmistönä olevien albaanien näkökulmasta paluuta Belgradin hallintoon ei ole. He ovat kärsineet liikaa tuosta asetelmasta. Belgradin on puolestaan mahdotonta hyväksyä Kosovon itsenäistyminen. Asuuhan Kosovossa edelleen huomattava serbivähemmistö, joka kokee olonsa turvattomaksi. Lisäksi Kosovossa on monia serbien pyhiä paikkoja, muun muassa Kosovo Poljen taistelun muistomerkki. Tuo serbeille tappiollinen taistelu käytiin vuonna 1389. Muisti on siis tarvittaessa pitkä. 90-luvun tapahtumien muistamiseen riittää lyhyempikin muisti. Kosovon kehittymistä nakertaa edelleen myös vahva järjestäytynyt rikollisuus. Kansainväliset sijoittajat eivät uskalla investoida, ennen kuin Kosovon status on ratkaistu ja tilanteen vakauteen voidaan luottaa. Kosovo onkin hyvä huono esimerkki siitä, että vaikka sotilaallinen kriisinhallinta onnistuu, lopullinen tavoite toteutuu vain onnistuneen poliittisen ratkaisun kautta.

Arvoisat kuulijat!

Sotilaallinen kriisinhallinta on kansainvälisen yhteisön väline, jolla luodaan edellytykset aseellisen kriisin poliittiselle ratkaisulle. Keskeisimmät haasteet liittyvät päätöksentekoon, mandaatin sisältöön, joukon suorituskykyyn sekä monikansallisuudesta johtuvaan kirjavuuteen ja kansallisiin intresseihin. Haasteet ovat realiteetteja, joten niiden kanssa on vain elettävä. Yhteistoimintakykyä voidaan edelleen kehittää. Erilaisin valmiusjärjestelyin voidaan toimintaan panoa nopeuttaa ja valtioiden sitoutumista parantaa. Lopullinen ratkaisu voi syntyä vain neuvottelemalla ja kaikkien osapuolten myötävaikutuksella ja sitoutumisella.