Contacts

Paasikivi-Seura ry.
Paasikivi-Samfundet rf.
Paasikivi Society

Kruunuvuorenkatu 4 (2 krs.)
FI-00160 Helsinki
FINLAND

tel. +358 50 599 3252
Office hours 10:00-13:00

etunimi.sukunimi(@)
paasikivi-seura.fi

Presidentti J.K. Paasikiven 50-vuotismuistoseminaari

Presidentti J.K. Paasikiven 50-vuotismuistoseminaari
Säätytalo, maanantaina 18.12.2006 klo 10.00-14.30
Dosentti Lasse Kangas
J. K. Paasikivi ja maalaisliittolaiset

Sata vuotta sitten, elokuussa vuonna 1906 asetettiin valtiokonttorin ylitirehtööri J. K. Paasikivi suomalaisen puolueen yleisehdokkaaksi Turun läänin pohjoisessa vaalipiirissä seuraavana vuonna pidettäviin yksikamarisen eduskunnan vaaleihin. Ehdokas oli 35-vuotias filosofian maisteri ja lakitieteen tohtori sekä jo tunnettu yhteiskunnallinen toimija, erityisesti agraari- ja maaseutukysymyksiin paneutunut puolueensa vaikuttaja.

Paasikivi kuului siihen suomalaisen puolueen vaikuttajaryhmään, joka näki maaseudun taloudellisten ja sosiaalisten ongelmien ratkaisemisen tai ainakin lievittämisen kansakunnan rakentumisen perusedellytyksenä. Paasikivi oli vuonna 1899 maatalouden osuustoimintaa edistämään perustetun Pellervo-seuran johtokunnan jäsen ja ansioluettelossa oli myös muutama vuosi seuran sihteerinä. Talonpoikaissäädyn sihteerinä viimeisillä säätyvaltiopäivillä 1905-1906 hän oli saavuttanut arvovaltaa ja luottamusta talonpoikaisjohtajien keskuudessa. Korkeasti oppineelle, maaseutukysymyksiin paneutuneelle Paasikivelle oli tilausta politiikassa. Yleisehdokkaana eduskuntapaikka oli lisäksi lähes varma.

Maaseutukysymysten korostuminen puolueissa ei ollut yllättävää, kun valmistautuminen vuoden 1907 eduskuntavaaleihin alkoi. Noin 90 prosenttia Suomen 2,6 miljoonaisesta väestöstä asui maaseudulla ja yli 70 prosenttia väestöstä sai toimeentulonsa maa- ja metsätaloudesta. Äänestäjien suuri enemmistö oli maalaisia. Maaseudun suuri sosiaalinen jakolinja kulki maanomistajien ja maata omistamattoman luokan välillä. Erityisesti maataloustyöväestön asema oli vaikea. Viime vuosisadan alkuvuosien maaseutukylistä oli harmoninen idylli kaukana.

Suomalainen puolue asetti helmikuussa 1906 torpparikomitean laatiman puolueelle ohjelmaa maanvuokrakysymyksestä. Paasikivi oli komitean keskeinen vaikuttaja tilanteessa, jossa puolueen arvovaltaisin agraaripoliitikko ja osuustoimintamies, tohtori Hannes Gebhard oli jo esittänyt kokonaan uuden maaseutuväestön puolueen perustamista laatimansa ohjelman pohjalta. Paasikivi piti maalaispuoluehanketta virheenä ja Hannu Immosen mukaan hänen arvovaltansa oli keskeinen tekijä suomalaisen puolueen torpparikomitean koossapysymisessä. Paasikivi lähti siitä, että maaseutukysymyksissä oli luotettava koko kansakokonaisuuden edun huomioivaan suomalaiseen puolueeseen

Gebhard luopui maalaisväestön puolueen perustamisesityksestään ja palasi yhteistyöhön suomalaisen puolueen kanssa. Paasikivi korosti Hannes Gebhardin osuutta lokakuussa 1906 hyväksytyn ohjelman valmistelussa painottaen, että sen pohjana oli Gebhardin kirjanen "Pienviljelijät kokoon". Kaiketi hän halusi näin osaltaan varmistaa Gebhardin pysymisen vanhasuomalaisten riveissä.

Yksikamarisen eduskunnan kokoonnuttua vuonna 1907 Paasikivestä tuli nopeasti suomalaisen puolueen keskeinen agraaripoliitikko. Hän uusi kansanedustajan valtakirjansa vuoden 1907 jälkeen vuosittain pidetyissä vaaleissa neljä kertaa. Vuoden 1913 vaaleissa hän ei enää asettunut ehdokkaaksi.

Entä miten Paasikivi suhtautui yhdeksän kansanedustajan ryhmään, joka edusti vielä syntymisvaiheessa olevaa uutta puoluetta, Suomen maalaisväestön liittoa, vuodesta 1908 maalaisliitto? On ilmeistä, ettei hän vielä eduskuntavuosinaan nähnyt maalaisliittolaisten muodostavan suomalaiselle puolueelle suurtakaan uhkaa. Hänen omassa vaalipiirissään, Turun pohjoisessa maalaisliittolaiset eivät vielä osallistuneet eduskuntavaaleihin. Selvää kuitenkin on, että Paasikivi piti maalaisliittoa tarpeettomana samoilla perusteilla, joilla hän oli vastustanut Gebhardin maalaispuolueajatusta.

Paasikivi tunsi tuossa vaiheessa maalaisliittolaisista poliitikoista parhaiten jo talonpoikaissäätyyn kuuluneen Kyösti Kallion ja aikaisemmin nuorsuomalaisena tunnetun kirjailija Santeri Alkion. Paasikivi tunsi Alkion ajattelua ja toimintatapaa, sillä he olivat molemmat kuuluneet eduskuntauudistusta valmistelleeseen komiteaan. Muistelmissaan Paasikivi arvioi eduskunnan alkuajoilta maalaisliiton parhaiksi voimiksi Alkion ja Kallion lisäksi Juhani Leppälän, Otto Karhin, K. A. Lohen, Lauri Kristian Relanderin, Filip Saalastin, Antti Juneksen, Eero Hahlin ja Oskari Lahdensuon. Huomio kiinnittyy siihen, että Paasikiven esiin nostamista maalaisliittolaisista kuuluivat useimmat opillista sivistystä saaneeseen ryhmään. Relander, Saalasti ja Hahl olivat agronomeja. Leppälä oli kansakoulunopettaja. Karhi oli käynyt Oulun reaalilyseota ja kauppakoulun. Junes oli Alatornion kunnansihteeri, joten kynä pysyi hänenkin kädessään. Lahdensuon Paasikivi tunsi jo talonpoikaissäädystä vuosien 1905-1906 valtiopäiviltä. Paasikivi näyttää huomanneen myös sen, että taito politiikassa ei ole koulutuskysymys. Hän nosti esille ranualaisen maanviljelijän Kalle Aukusti Lohen, jonka koulusivistys oli jäänyt muutamiin kuukausiin kirkollista kiertokoulua, mutta joka oli taitava poliitikko ja lahjakas puhuja, myöhemmin ministeri neljässä hallituksessa.

Paasikiven jokseenkin myönteistä suhtautumista edesauttoi myös se, että maalaisliittolaisten maaseutupoliittinen linja oli lähellä sitä suomalaisen puolueen ohjelmaa, jota hän yritti kaikella tarmollaan ajaa. Hän piti toukokuussa 1908 suomalaisen puolueen puoluekokouksessa esitelmän maaseutuun liittyvistä asioista. Siinä hän painotti, että "vahva henkisesti ja taloudellisesti valveutunut maataviljelevä väestö on suomalaisen kansallisuuden ja Suomen kansallisen valtion tukipylväs" ja että "rauhallisen tulevaisuuden aikaansaamiseksi on tärkeimpiä tehtäviä meillä saada maanviljelijäin lukumäärä lisääntymään". Tämä vastasi täysin maalaisliittolaisten näkemyksiä itsenäisten talonpoikien merkityksestä yhteiskunnassa.

Paasikiven suhtautuminen maalaisliittolaisiin muuttui kriittisemmäksi puolueen vahvistuessa. Hän alkoi nähdä maalaisliittolaiset vanhasuomalaisten kilpailijana. Muistelmissaan Paasikivi huomauttaa, että "tämä puolue epäilemättä vaikutti meidän kannatuksemme vähenemiseen talonpoikaisten maanviljelijäin keskuudessa".

Kilpailuasetelman korostuessa maalaisliittolaiset muodostivat Paasikiven katsannossa luokka- ja intressipuolueen sosiaalidemokraattien tapaan. Tämä oli hallitseva asenne Paasikiven suhtautumisessa maalaisliittolaisiin aina 1920-luvun lopulle saakka. Analysoidessaan myöhemmin parlamentarismin ongelmia Suomessa Paasikivi päätyi siihen, että syypäitä olivat luokkapuolueet, maalaisliittolaiset ja sosiaalidemokraatit. "Maalaisliittolaiset asettavat taloudelliset kysymykset liiaksi paljon puolueensa valtiollisen toiminnan perustaksi", Paasikivi väitti.

Siirryttyään vuonna 1914 Kansallis-Osake-Pankin johtoon Paasikivi säilytti uskonsa pellervolaisen osuustoiminnan merkitykseen. Se merkitsi muun muassa KOP:n merkittävää tukea vaikeuksiin ajautuneelle osuuskassaryhmälle vuonna 1915. Paasikiven johtama KOP merkitsi yli 70 prosenttia Osuuskassojen Keskuslainarahaston osakepääoman korotuksesta ja auttoi näin vaikeuksiin ajautunutta pellervolaista luottolaitosta. Se oli pelkästään ystävällismielinen operaatio ja Keskuslainarahasto lunasti vähitellen osakkeet takaisin. Suuren liikepankin näkökulmasta osuuskassaryhmä ei ollut siinä vaiheessa mikään kilpailija, vaan pankkien toimintaa täydentävä luottolaitos. Kansallispankin pääjohtaja Paasikivi oli vuosina 1915-1921 OKO:n hallintoneuvoston jäsen. Hänen myötämielisyyteensä osuuskassoja kohtaan saattoi vaikuttaa sekin, että pellervolainen osuustoimintaliike oli siinä vaiheessa vanhasuomalaisten hallitsema. Maalaisliittolaiset tulivat mukaan vasta 1920-luvulta alkaen.

Paasikiven kriittistä asennetta maalaisliittolaisiin vahvisti autonomian viimeisinä vuosina puolueen suhtautuminen vanhasuomalaisten pyrkimykseen koota porvarilliset puolueet yhteiseen rintamaan sosialismin patoamiseksi. Maalaisliiton suhteet sekä vanha- että nuorsuomalaisiin kärjistyivät syyskesällä 1917, jolloin puolue jäi kahta vaalipiiriä lukuun ottamatta yhtyneiden suomalaisten puolueiden vaaliliiton ulkopuolelle. Maalaisliittolaiset nähtiin yhteisen porvarillisen rintaman hajottajina, ja aivan ilmeisesti myös Paasikivi koki näin.

Sisällissodan jälkeen monarkiaa kannattanut Paasikivi nousi toukokuussa 1918 hallituksen johtoon, ja sai vastaansa - taas porvarillisen valkoisen Suomen hajottajina - maalaisliittolaisten jyrkän tasavaltaisuuden. Hän asetti kuitenkin toiveita siihen, että maalaisliittolaiset Kyösti Kallio ja Eero Pehkonen tulivat mukaan hänen hallitukseensa. Heidän eronsa elokuussa 1918 oli vastaavasti pettymys. Toiveita herättänyt Alkion ja Kallion kompromissihalukkuus muuttui syksyyn 1918 tultaessa jyrkäksi monarkiavastaisuudeksi. Paasikivi oli syksyllä 1918 katkera maalaisliittolaisille, jotka olivat avainasemassa valtiomuotokysymyksessä. Tutkijat ovat nähneet historian ironiaa siinä, että Santeri Alkio ennakoi Saksan tappion vievän monarkiahankkeen umpikujaan. Alkio ei näet ollut ulkopolitiikan asiantuntijan maineessa. Sen sijaan Suomen asemaa ja politiikkaa laajoissa kansainvälisissä kehyksissä analysoimaan tottunut Paasikivi ajoi Suomeen saksalaista kuningasta.

Valtiomuotokiistaan liittyvät kokemukset eivät muuttaneet Paasikiven arviota maalaisliittolaisten kyvyistä ulkopolitiikan alueella. Paasikiven johtamassa rauhanvaltuuskunnassa vuonna 1920 Tartossa edusti maalaisliittoa Jyväskylän seminaarin lehtori ja kaupungissa tuolloin ilmestyneen "maahengen ja maauskon" äänenkannattajan Saarijärven Paavon päätoimittaja Väinö Kivilinna. Asiantuntemus ulkopolitiikassa ei ollut Kivilinnan erityinen vahvuus ja hänen panoksensa rauhanneuvotteluissa jäi täysin marginaaliseksi.

Yleisemmin 1920-luku merkitsi Paasikiven vahvistuvaa kriittisyyttä maalaisliittolaisiin, joskin ilmiö koski aika tavalla Suomen poliittista elämää yleensä. Presidentti Lauri Kristian Relanderin ajatuksia hän piti sentään ainakin ajoittain järkevinä. Mutta esimerkiksi eduskunnan maalaisliittolaisista pankkivaltuusmiehistä Paasikivi merkitsi päiväkirjaansa syvän laman vuonna 1931, että "kukaan ei ymmärrä mitään". Se oli varsin jyrkkä tuomio ottaen huomioon, että heillä kaikilla oli ministerikokemusta. Paasikiven kommentti vuonna 1931 oli kuitenkin tyly: "Ja kyllä se onkin hirmuista, että valtionpankin johtoon tällaiset tietämättömät voivat vaikuttaa." Paasikiven asenteeseen saattoi vaikuttaa sekin, että Juho Niukkasen (ml.) tiedettiin aktiivisesti vastustaneen valtioneuvoksen arvonimen myöntämistä hänelle. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Niukkasen kanta ollut myös valtioneuvoksen tiedossa.

Kokoomuksen puheenjohtajana vuosina 1934-1936 Paasikivi johti puolueen irti äärioikeistosta. Itse asiassa hänen korostuksensa äärioikeiston muodostamasta uhasta olivat samat kuin maalaisliittolaisten. Maalaisliitto muodosti sen yhteiskunnallisen ja poliittisen mahdin, johon kommunismin vastustamisena alkanut demokratian vastainen oikeistoliikehdintä murtui. Kannatukseltaan ylivoimaisesti suurin poliittinen liike, sosiaalidemokratia, oli näet sellaisessa puristuksessa, että se joutui keskittymään olemassaolonsa oikeutuksen puolustamiseen. Demokratian ja monipuoluejärjestelmän puolesta käydyn taistelun etulinjassa oli poliittinen keskusta, jonka pienviljelijävaltaiseen maatalouteen nojaava maalaisliitto muodosti. Paasikiven johtama kokoomus tuli rintamaan mukaan, mutta myöhässä ja vähäisin voimin. Paasikiven vuonna jo 1908 esittämä näkemys itsenäisten tilallisten merkityksestä yhteiskuntaa vakauttavana tekijänä konkretisoitui Suomessa 1930-luvun kuohuntavuosina.

Ei ole syytä epäillä, etteikö Paasikivi nähnyt 1930-luvulla poliittisten puolueiden roolin suunnilleen näin. Merkillepantavaa on myös se, että tavattuaan vuoden 1937 presidentinvaalin jälkeen Kyösti Kallion merkitsi Paasikivi päiväkirjaansa olleensa Kallion kanssa samaa mieltä siitä, että sosiaalidemokraatit oli otettava hallitukseen. Tästä ei voi kuitenkaan päätellä, että hän olisi ollut presidentinvaalin tulokseen tyytyväinen. Kallion valinta oli hänen mielestään "surkea vaali."

Paasikiven kriittisyyttä maalaisliittolaisia kohtaan lisäsi myös puolueessa vahvana vaikuttanut aitosuomalaisuus. Toimiessaan lähettiläänä Tukholmassa vuosina 1936-1939 Paasikivi oli huolissaan aitosuomalaisuuden vaikutuksesta Suomen ja Ruotsin suhteisiin. Hän yritti parhaansa mukaan vaikuttaa maalaisliittolaisiin muun muassa kirjoittamalla asiasta henkilökohtaisesti Ilkan päätoimittajalle, kansanedustaja Artturi Leinoselle, joka kuului Paasikiven tuttavapiiriin Kansallispankin tilintarkastajana. Tilintarkastajien valinnalla rakennettiin pankin ja sen johdon yhteyksiä yhteiskuntaan. Paasikiven yhteyshenkilöitä maalaisliitossa olivat myös vuodesta 1932 Kansallispankin hallintoneuvostoon kuuluneet kansanedustaja Juho Koivisto ja Oulun läänin maaherra Eero Pehkonen.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan noustessa 1930-luvun lopulla uudella tavalla esille, oli Paasikivi maalaisliittolaisiin pettynyt ja seuratessaan ministerinä talvisodan hallituksessa muun muassa puolustusministeri Juho Niukkasen kannanottoja, alkoi hän suorastaan halveksia heitä.

Sotavuosina maalaisliittolaiset olivat sivussa maan poliittisesta johdosta. Viljami Kalliokoski, Tyko Reinikka ja Antti Kukkonen olivat aktiivisia ja vaikutusvaltaisia poliitikkoja, mutta he eivät istuneet niissä pöydissä, joissa kaikkein ratkaisevimmat päätökset tehtiin. Jatkosodan vuosina myös Paasikivi oli sivussa. Mutta mikä oli Paasikiven ja maalaisliittolaisten suhde syksyllä 1944, kun Suomi irrottautui sodasta allekirjoittamalla voittajan sanelemat välirauhan ehdot?

Jo sodan aikana ns. rauhanopposition piirissä lähdettiin siitä, että Paasikivi nousisi politiikan johtoon rauhanprosessin myötä. Maalaisliittolaisista erityisesti Lapin läänin maaherra Kaarlo Hillilä ja kansanedustaja Urho Kekkonen raivasivat tietä sille ulko- ja sisäpolitiikan muutokselle, jota välirauhansopimus ja suhteiden rakentaminen Neuvostoliittoon edellyttivät. Samalla se merkitsi tien raivaamista Paasikiven nousulle maan politiikan eturiviin.

Varsinaista uuden kansallisen tien ohjelmajulistusta merkitsi Urho Kekkosen radiopuhe "Uuden asemamme tarkastelua" 26.9.1944. Se herätti laajaa huomiota. Maalaisliittolaiset uuden politiikan rakentajat, joihin Kekkosen ja Hillilän lisäksi kuului kolmantena valtion tiedotuslaitoksen neuvotteleva virkamies Kustaa Vilkuna, jakoivat Kekkosen ohjelmajulistusta myös ulkomaisille lehtimiehille. Julkisuudessa Kekkonen tunnettiin pian uuden suunnan johtavana nimenä.

Sen sijaan Jelisei T. Sinitsynin kirjaan "Vaiettu totuus" sisältyvä väite, että Kekkosen radiopuhe olisi toimittu hänelle ennakkoon, on mitä ilmeisemmin muistivirhe. Sinitsyn muistelee, että Kustaa Vilkuna esitteli hänelle Kekkosen toimintaohjelman kymmenkunta päivää valvontakomission puheenjohtajan Andrei Zdanovin Helsinkiin saapumisen jälkeen eli lokakuun puolivälissä. Kekkonen puhui radiossa jo 26. päivänä syyskuuta, eli väitteet Kekkosen toimintaohjelman ennakkotarkistuksesta eivät voi pitää paikkansa.

Hillilän ja Kekkosen toimintaohjelman mukaan Suomen itsenäisyyden ja pohjoismaisen demokratian säilyttäminen edellytti luottamuksellisten suhteiden aktiivista rakentamista itänaapuriin ja välirauhan raskaiden ehtojen täyttämistä neuvotellen yksityiskohdista Neuvostoliiton edustajien kanssa. Uuden linjan uskottavuus edellytti sodanajan johtavien poliitikkojen väistymistä.

SAK:n puheenjohtaja Eero A. Wuori ja kansanedustaja K. A. Fagerholm olivat SDP:ssa vaikutusvaltaisimmat poliitikot, jotka näkivät tilanteen Kekkosen ohjelmajulistuksen mukaisesti. Wuori ja Fagerholm olivat SDP:ssa suunnilleen samassa asemassa kuin Hillilä ja Kekkonen maalaisliitossa. Wuori ja Fagerholm raivasivat tietä Paasikiven pääministeriydelle eroamalla lopulta Castrénin hallituksesta. Sisäministeri Hillilä oli kaatohankkeessa mukana ja Kekkonen kiirehti sitä hallituksen ulkopuolelta. Paasikiven hallituksen nimittäminen 17.11.1944 merkitsi monen muun muutoksen lisäksi uuden aikakauden alkamista Paasikiven ja maalaisliittolaisten yhteistyössä. Oikeusministeri Urho Kekkosesta ja sisäministeri Kaarlo Hillilästä tuli Paasikiven johtaman politiikan avainministerit.

Miksi näin, sillä olihan hallituksessa peräti seitsemän sosiaalidemokraattia, mukana myös muutamia päiviä hallituksen muodostamisen jälkeen puolueen puheenjohtajaksi valittu Onni Hiltunen?

Sosiaalidemokraattien asema ja edellytykset Paasikiven tukemiseen edessä olevissa kysymyksissä olivat heikot siitä syystä, että puolue oli sen johtavia poliitikkoja myöten vasta hakemassa linjaansa ja suhdettaan juuri perustettuun SKDL:ään. Lisäksi puolueen johtajalla Väinö Tannerilla oli uuden tilanteen vaatimuksista toinen käsitys kuin Fagerholmilla. Tilanteelle oli kuvaavaa, että Tanner esti marraskuussa 1944 Fagerholmin nimityksen Paasikiven hallitukseen. Katkeroitunut Fagerholm arvosteli Tanneria jyrkästi Morgon-Tidningenin haastattelussa, jota referoitiin laajasti Suomen lehdistössä. Fagerholm väitti, että puolueen johtaja koetti estää yksilöllisen mielipiteen muodostamisen ja pyrki leimaamaan vähemmistöksi toisin ajattelevat.

Paasikiven kannalta hallituksen keskeisimmät sosiaalidemokraatit olivat Eero A. Wuori, Mauno Pekkala ja Reinhold Svento, mutta ainakaan Tanner ei heitä puolueen miehiksi hyväksynyt. SDP:n ministereistä kolme (Pekkala, Svento, Helo) siirtyikin pian SKDL:ään. Tässä on yksi merkittävä ero politiikan suunnanmuutoksen kannalta keskeisten sosiaalidemokraattien ja maalaisliittolaisten välillä. Maalaisliittolaisia poliitikkoja ei siirtynyt SKDL: ään, ja puolueen suhde äärivasemmistoon oli ylipäänä toinen kuin SDP:n, jonka ongelmana oli pitkään puolueen monen merkittävän vaikuttajan siirtyminen vasemmalle ja ylipäänsä puolueen sisäinen hajaannus suhtautumisessa kansandemokraatteihin ja kommunisteihin. Näin ollen sosiaalidemokraatit olivat siinä määrin hapuileva poliittinen voima, että Suomen ulko- ja sisäpolitiikan suunnanmuutoksen sisällön määrittelyssä nousivat maalaisliittolaiset Kekkonen ja Hillilä Paasikiven avainministereiksi. Maalaisliiton eduskuntaryhmässä heitä tuki vain vähemmistö, jonka keskeisimmät kansanedustajat olivat Lennart Heljas ja Vihtori Vesterinen. Huomionarvoisaa myös on, että Hillilän ja Kekkosen linjaan hyvin kriittisesti suhtautunut konservatiivinen oikeistoryhmä pysyi puolueessa, eikä se myöhemminkään siirtynyt kokoomukseen. Kaiken kaikkiaan maalaisliittolaisten rivit pysyivät sodanjälkeisenä aikana kaikista ristiriidoista huolimatta paremmin koossa kuin sosiaalidemokraattien.

SDP:n hapuilu ja hajaannus suhteessa SKDL:ään tulivat esille myös valmistauduttaessa maaliskuun 1945 eduskuntavaaleihin. Vahva ryhmittymä, muiden muassa K. A. Fagerholm, kannatti vaaliliittoa SKDL:n kanssa. Vaaliliiton vastustajat voittivat puoluetoimikunnassa äänin 5-4. Eduskuntavaalien tulosta (SDP 50, SKDL 49, maalaisliitto 49, kokoomus 28) oli Paasikiven politiikan kannalta lähes optimaalinen. Se osoitti valvontakomissioon päin riittävää muutosta, mutta samalla porvarillisen enemmistön säilyminen vahvisti luottamusta pohjoismaisen yhteiskuntajärjestelmän kestämiseen. Vasemmistoenemmistöinen eduskunta 1945-1948 olisi vaikeuttanut Paasikiven politiikkaa suuresti siitäkin syystä, että sosiaalidemokraattien rajankäynti kansandemokraatteihin oli kesken ainakin vuoteen 1947 saakka.

Vaalitulokseen vaikutti merkittävästi vaalien järjestäminen jo maaliskuussa, sillä sodanjälkeinen yhteiskuntailmaston radikalisoituminen vasemmalle oli vasta alkuvaiheessa. Vaalit esimerkiksi pari kuukautta myöhemmin maailmansodan päättymisen aikaan toukokuussa 1945, jolloin Helsingissä tanssittiin Rautatientorilla, olisivat todennäköisesti tuoneet eduskuntaan vasemmistoenemmistön. Syksyn 1945 kunnallisvaaleissa sosiaalidemokraatit olivat puolueen keskusjohdon suosituksesta pääsääntöisesti vaaliliitossa kansandemokraattien ja kommunistien kanssa. Tuloksena oli SKDL:n nousu ohi sosiaalidemokraattien.

Yksi vaikeimpia prosesseja sodan jälkeen oli voittajien vaatima poliittinen näytelmä, ns. sotasyyllisyysoikeudenkäynti. Paasikiven tavoite oli viedä raskas asia läpi niin, että valvontakomission minimivaatimukset tulisivat täytetyiksi. Tässä hänen tärkein yhteistyökumppaninsa oli oikeusministeri Kekkonen. Paasikiven tavoitteen kannalta prosessin läpiviemisessä maalaisliittolaiset nousivat avainasemaan. Tuomioista päätettiin äänin 8-7 ja ratkaisevaa oli maalaisliittolaisten sotasyyllisyysoikeuden jäsenten Anshelm Alestalon, Juho Pilppulan ja Lauri Riikosen siirtyminen ankarampien tuomioiden kannalle. Paasikiven päiväkirjamerkinnät osoittavat, miten kiitollinen hän oli oikeusministeri Kekkoselle ja samalla maalaisliittolaisille sotasyyllisyysoikeuden jäsenille.

Kun Paasikivi valittiin maaliskuussa 1946 presidentiksi antoi hän hallituksen muodostamistehtävän Kekkoselle. Yritys kaatui alkuunsa, kun Hertta Kuusinen ilmoitti valvontakomission kantaa seuraten, ettei SKDL tulisi Kekkosen hallitukseen. Paasikivi arveli päiväkirjassaan, että kommunistit pitivät Kekkosta liian lujana miehenä pääministeriksi. Hallituksen muodosti Mauno Pekkala ja Kekkonen siirtyi Paasikiven reserviksi, jota tarvittiin muun muassa yya-sopimusneuvotteluissa presidentin luottomiehenä ja neuvottelujen avainhenkilönä. Kekkosen ratkaisevaa roolia neuvotteluissa korosti se, että neuvottelukuntaan kuuluneen sosiaalidemokraatin, kansanedustaja Onni Peltosen panos jäi Kremlin neuvottelupöydässä hyvin vähäiseksi.

Pekkalan hallituksessa presidentin tärkeä luottomies oli maatalousministeri Vihtori Vesterinen, joka oli Paasikiven politiikan kannalta tärkeä ja keskeinen mies maalaisliiton eduskuntaryhmässä. Kekkosen poliittisen aseman kannalta oli hyvin merkittävää, että vuoden 1948 eduskuntavaaleissa hänen harteillaan ei ollut Pekkalan hallituksen taakkaa. Kekkonen kampanjoi Kainuussa ennen muuta kommunisteja vastaan. Maalaisliiton kannatus kasvoi vaalipiirissä huomattavasti, mutta Kekkonen meni läpi vaaliliittonsa toiseksi viimeisenä. Miten olisikaan käynyt, jos Kekkosen rasitteena olisivat olleet kaiken muun lisäksi vielä Pekkalan hallituksen "synnit".

Kova kilpailu äänistä SKDL:n kanssa tuotti maalaisliitolle tulosta. Se voitti seitsemän lisäpaikkaa. Sosiaalidemokraatit onnistuivat samoin teollisuuspaikkakunnilla ja yleisemmin työväestön keskuudessa. Ammattiyhdistysliikkeessä sosiaalidemokraatit olivat päässeet voitolle jo aikaisemmin. SDP paikkamäärä kasvoi neljällä, mutta se menetti suurimman puolueen aseman maalaisliitolle.

Paasikivi arvioi vaalituloksen ja Suomen ulkopoliittisen aseman selkiytymisen (rauhansopimus 1947 ja yya-sopimus 1948) mahdollistavan muutoksia sisäpolitiikassa ja äärivasemmiston vaikutusmahdollisuuksien olennaisen kaventamisen. On tunnettua, että ratkaisu oli Fagerholmin sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus. Hankkeessa oli mukana myös Kekkosen vastainen ryhmittymä maalaisliitosta, nimekkäimpänä Paasikiven tuttava jo edelliseltä vuosikymmeneltä, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Juho Koivisto. Tässä vaiheessa Paasikivi ja Kekkonen etääntyivät toisistaan. Paasikiven arvioi, että Kekkonen oli "kiero mies".

Fagerholmin vähemmistöhallitus merkitsi sosiaalidemokraattien tukea Paasikivelle vuoden 1950 presidentinvaalissa. Kekkosen kannalta presidenttiehdokkuus oli tärkeä erityisesti siitä syystä, että vaalikampanja merkitsi hänen asemansa olennaista vahvistumista maalaisliitossa. Samalla maalaisliitto alkoi muuttua löyhästä vaaliorganisaatiosta varsinaiseksi poliittiseksi toimijaksi. Paasikivi ei oikein tätä muutosta nähnyt, ja hänelle olikin yllätys, etteivät Maalaisliiton paasikiviläiset valitsijamiehet, esimerkiksi Vihtori Vesterinen, äänestäneet häntä.

Paasikivi arvosti korkealle sosiaalidemokraattien tuen presidentinvaalissa. Mutta miksi Fagerholmin hallitus vaihdettiin? Selitykseksi ei riitä, että presidentinvaalin jälkeen hallituksen ero oli Suomessa tapana. Ensimmäinen presidentin K. J. Ståhlberg korosti nimenomaisesti, että hallituksen ei pitäisi erota presidentinvaalin jälkeen. Tätä hän tähdensi lausunnossaan Paasikivelle myös vuonna 1950. Professori Hannu Soikkanen lähtee Valtioneuvoston historiassa siitä, että valtionsäännön suomat valtaoikeudet presidentille edellyttivät hallituksen eronpyyntöä presidentin vaihtuessa, mutta hänkin huomauttaa, ettei hallituksen erolle ole perusteita, jos istuva presidentti valitaan uudelleen.

Hallituksen eroa perusteltiin presidentinvaaliin liittyvällä käytännöllä vuonna 1943, jolloin Ryti valittiin jatkamaan presidenttinä. J. V. Rangellin ministeristö pyysi eroa ja Edwin Linkomies muodosti uuden hallituksen. Uuden hallituksen muodostamiseen liittyi ulkopoliittisen linjan varovainen tarkistaminen. Suomi alkoi olla kiinnostunut erillisrauhan mahdollisuudesta. Se oli kuitenkin syytä verhota korostamalla hallituksen eroa valtiosääntöön liittyvänä käytäntönä presidentinvaalin jälkeen.

Myös vuonna 1950 Fagerholmin hallituksen ero verhottiin presidentinvaaleihin liittyväksi, ja verhoaminen onnistui hyvin. Se on omaksuttu lähes ainoaksi selitykseksi monissa poliittisen historian teoksissa ja erityisesti muistelmissa. Tulkinta on omaksuttu siitäkin syystä, että hallituksen eronpyyntö presidentinvaalin jälkeen jatkui maan tapana Kekkosen kauden loppuun saakka. Fagerholmin hallituksen eron todelliset syyt olivat kuitenkin vuonna 1950 muualla. Paasikiven elämäkerran kirjoittajan professori Tuomo Polvisen mukaan "ulkopoliittiset vaikeudet merkitsivät realiteettia, joka oli tunnustettava". Paasikivi turvautui Urho Kekkoseen hallituksen muodostajana, koska hän arvioi Kekkosen johdolla päästävän siitä ulkopoliittisesta umpikujasta, johon Fagerholmin hallitus oli ajautunut. Kekkosen vähemmistöhallitus onnistui idänsuhteiden vakauttamisessa, ja tämän jälkeen Paasikivi merkitsi eri tilanteissa päiväkirjaansa, että Kekkonen oli hänen seuraajaehdokkaistaan numero yksi.

Vuoden 1956 presidentinvaalin yhteydessä Paasikivi oli kiinnostunut jatkamaan valtionpäämiehenä. Vaalipäivänä hän kirjoitti päiväkirjaansa: "Maalaisliitto on niin suuri ja tärkeä tekijä, että ilman sen kannatusta en katso olevani velvollinen suostumaan." Mutta aivan samoin kuin kuusi vuotta aikaisemmin Paasikivi asetti kuitenkin toiveita siihen, että osa maalaisliittolaisista valitsijamiehistä siirtyisi hänen taakseen.

Näyttääkin siltä, että Paasikivellä oli edelleen kuva maalaisliitosta samanlaisena löyhänä ryhmittymä, jota se oli vuosikymmeniä aikaisemmin. Vuonna 1956 Maalaisliitto oli sisäisistä jännitteistä huolimatta poliittinen toimija, jonka politiikkaa tahditti Urho Kekkonen.

Tasavallan presidentti Urho Kekkosen hienotunteisuus edeltäjäänsä kohtaan lievensi Paasikiven apeutta presidentinvaalin jälkeen. Kekkonen esitti toivomuksen "saada jatkuvasti kääntyä puoleesi neuvonpyynnöillä". Paasikivi oli selvästi iloinen ilmoittaessaan olevansa valmis neuvonantajan tehtävään. "...En muista meillä olleen koskaan poliittisia erimielisyyksiä Sinun kanssasi, vaikka paljon olemme yhdessä toimineet..."

Näin Paasikivi kirjoitti maaliskuussa 1956, vaikka toki ristiriitoja oli ollut Kekkosenkin kanssa ja maalaisliittolaisten kanssa yleisemmin aivan "hirmuisiakin" erimielisyyksiä.