Contacts

Paasikivi-Seura ry.
Paasikivi-Samfundet rf.
Paasikivi Society

Kruunuvuorenkatu 4 (2 krs.)
FI-00160 Helsinki
FINLAND

tel. +358 50 599 3252
Office hours 10:00-13:00

etunimi.sukunimi(@)
paasikivi-seura.fi

Presidentti J.K. Paasikiven 50-vuotismuistoseminaari

Presidentti J.K. Paasikiven 50-vuotismuistoseminaari
Säätytalo, maanantaina 18.12.2006 klo 10.00-14.30
Dosentti Martti Häikiö
Paasikivi-Seuran valtuuskunnan jäsen
Puoluejohtaja Paasikivi ja konservatismin aate

Arvoisat kuulijat,

"En ole koskaan ollut kiivas puoluemies", aloittaa J. K. Paasikivi sortovuosien eli 1900-luvun alkua käsittelevät muistelmansa. 1

Lähdekriittinen lukija kysyy aina ensimmäiseksi, missä yhteydessä ja missä tarkoituksessa lähde on syntynyt. Paasikiven muistelmateos julkaistiin vuonna 1957 siinä muodossa, johon Paasikivi oli ehtinyt ne saada ennen joulukuussa 1956 tapahtunutta kuolemaansa. Tämän Paasikiven lausuman osalta on ilmeistä, että 86-vuotias valtiomies halusi jättää itsestään kuvan historiaan puolueriitojen yläpuolella olevana kansakunnan kokonaisedun ajajana. Kun kuitenkin tutustumme hänen elämäntyöhönsä lähemmin, on meidän todettava, että Paasikivi oli puoluemies sanan syvimmässä merkityksessä, ja jos hänen luonteestaan jotakin voidaan sanoa, niin kiivaus lienee ensimmäisenä mieleen tuleva piirre.

On toisin sanoen paljon hedelmällisempää tarkastella hänen elämäntyötään siitä näkökulmasta, että Paasikivi aina oli kiivas puoluemies. Tempperamenttinsa kiivaudessa hän vetää vertoja suurille edeltäjilleen ja esikuvilleen, suomalaisuusliikkeen luojalle J. V. Snellmanille ja Suomalaisen Puolueen perustajalle G. Z. Yrjö-Koskiselle. Heitä Paasikivi pyrki seuraamaan myös aatteiltaan ja menettelytavoiltaan. Politiikassa vähintään yhtä tärkeää kuin se, mitä tavoitellaan, on se, miten eli mitä keinoja käyttäen tavoitteeseen pyritään.

Paasikivi luonnehtii muistelmissaan omaa aatteellista kasvuaan ajaksi, jota leimasivat eduskuntauudistus, torppariasia, kunnallinen äänioikeus sekä hallitusmuodon uudistaminen. Hän sanoo saaneensa kansantaloudellisen koulutuksen "liberalismin aatteissa", mutta etenkin agraarikysymys johdatti hänet toteamaan, että "yhteiskunta ei voi olla, ainakaan eräillä aloilla, tarttumatta taloudellisen elämän kulkuun, turvatakseen yhteiskuntataloudellisen tasapainotilan". Paasikiven ajatteluun ja toimintaan vaikutti koko elämän ajan Suomalaisen Puolueen sosiaalireformismi. Se pyrki uudistusten avulla tasoittamaan yhteiskuntakehitystä.

Ennen kuin tarkastelen lähemmin Paasikiven toimintaa puoluejohtajana, otan esille kaksi hänen aatemaailmaansa muovannutta ja sitä kuvaavaa tapahtumasarjaa.

Ensimmäinen niistä koskee Paasikiven ulkopoliittisen linjan ytimenä tunnettua menettelytapaa eli myöntyvyyttä ja sen rajojen vetämistä. Paasikivi kuului 1900-luvun alussa vanhasuomalaisiin, joiden linjaa hän kuvasi: "Me vanhasuomalaiset katselimme Suomen-Venäjän ristiriitaa vähemmän valtio-oikeudelliselta, mutta pääasiallisesti poliittiselta ja kansainväliseltä kannalta." Paasikivi kuvasi myöntyvyyssuunnan periaatteita seuraavasti: "Yleensä oli katsottu, että - toivossa saada ristiriita selvitetyksi - senaatti [valtioneuvosto] oli pidettävä suomalaisten hallussa, koska se, paitsi maan sisäisten asioiden hoitamiseksi, oli edellytys ristiriidan ratkaisemiseksi välttämättömien neuvottelujen vuoksi ja ylipäänsä välien liiallisen kiristymisen estämiseksi Venäjän kanssa."

Mutta kuinka pitkälle myöntyvyydessä voidaan mennä ilman, että se muuttuu yksipuoliseksi alistumiseksi toisen osapuolen vaatimuksiin? Tämän vaikean rajan vetäminen on Paasikiven kohdalla erityisen mielenkiintoista. Vuonna 1909, niin sanotun toisen sortokauden käännekohdassa, Paasikivi ja hänen vanhasuomalaiset senaattoritoverinsa erosivat senaatista. He olivat viimeisenä puolueena jääneet yrittämään sopua Venäjän kanssa. Eroaan vanhasuomalaiset perustelivat sillä, että heillä ei enää ollut eduskunnan eikä edes sen porvarillisten ryhmien enemmistön tukea ja että he eivät enää uskoneet neuvotteluratkaisun mahdollisuuteen. Senaattorien ero johti eduskunnan hajottamiseen ja yhä syvenevään ristiriitaan Suomen ja Venäjän välillä.

Vastaavaa myönnytysten rajan vetämistä - tähän saakka vaan ei yhtään edemmäs - voidaan nähdä Paasikiven osalta vuoden 1948 käänteessä. Silloin presidenttinä toiminut Paasikivi suostui Neuvostoliiton vaatimaan turvallisuussopimukseen, mutta sen jälkeen hän irrotti määrätietoisesti kommunistit Suomen hallitusvallasta ja eristi Neuvostoliiton ohjauksen Suomen sisäpolitiikkaan. Näin hän sai käännetyksi Suomen yhteiskunnallisen kurssin pois kansandemokratiaan johtavalta tieltä.

Hyvät kuulijat,

Toinen valtiollisen elämän, ja yleisemmin yhteisten asioiden hoitamisen, suuri rajankäyntiongelma koskee toimeenpanovallan roolia. Siihen liittyy Paasikiven maineeseen usein liitetty tahra, monarkismi. Hän oli pääministerinä ajamassa Suomeen monarkistista hallitusmuotoa ja valitsemassa Suomelle saksalaista kuningasta loppuvuodesta 1918.

Voiko monarkismista - "kuningasseikkailusta" kuten sitä joskus kutsutaan - puhua vakavasti, vai onko se tabu, josta on viisainta vaieta? Mistä oli kysymys?

Ensinnä kannattaa muistaa, että monarkia oli tuon ajan hallitseva valtiomuoto Euroopassa. Sosiaalidemokratian mallimaiden Ruotsin ja Englannin valtionpäämiehet ovat vielä tänäkin päivänä kruunupäitä. Näin ollen on vaikea väittää, että monarkismi sinänsä olisi nykyaikaan soveltumaton hallitusmuoto. Olennaista on perinnöllisen kuninkaan tai kuningattaren valta ja suhde kansanvaltaan ja parlamentarismiin.

Olen ottanut Paasikiven kuoleman 50-vuotispäivän johdosta painettuun dokumenttikokoelmaan Suomen eduskunnan 7.8.1918 hyväksymän monarkistisen hallitusmuodon. Siihen kirjattujen kuninkaan valtaoikeuksien vertaaminen vuotta myöhemmin kesällä 1919 hyväksyttyyn tasavaltaiseen hallitusmuotoon on hyvin valaisevaa. Paradoksi on, että presidentille annettiin Suomen tasavallassa vähintään saman verran valtaa kuin oli määrä antaa kuninkaalle. Merkittävintä oli oikeus nimittää hallitus ja hajottaa eduskunta eli rajoittaa parlamentarismia.

Suomi heilahti täysparlamentaarisuudesta puolipresidentiaaliseen järjestelmään Paasikiven pääministerikaudella. Mistä tämä johtui ja mitkä jäljet tämä jätti Paasikiven aatemaailmaan? Vaikka hän uskoi koko elämänsä eduskuntaan ja parlamentarismiin, hän kuului niihin, jotka halusivat lujaa toimeenpanovaltaa ja epäili eduskunnan kaikkivaltaa. Syy hänen jyrkkään kantaansa löytyy juuri vuoden 1918 alkupuolen tapahtumista.

Venäjän keisarin luovuttua vallasta keväällä 1917 ja etenkin Suomen itsenäistyttyä saman vuoden joulukuussa uskottiin Suomessa yleisesti, että vahvaa valtionpäämiestä ei Suomessa tarvita. Lainsäädäntötyön halvaannuttaneesta ja eduskunnan vähän väliä hajottaneesta yksinvaltaisesta keisarista oli saatu enemmän kuin tarpeeksi. Asenteet muutti kuitenkin tammikuussa 1918 Helsingissä tehty aseellinen vallankaappaus. Punakaartit ottivat ensin haltuunsa Suomen Sosialidemokraattisen puolueen ja miehittivät sitten koko julkisen vallan Etelä-Suomessa.

Suomessa muistellaan paljon - ja aivan oikeutetusti - sosialistisen vallankumouksen kukistamiseksi tarvitun sisällissodan hävinneen puolen uhreja. Mutta jos joku asia nykypäivän Suomen historiassa on vielä tabu eli lähes täydellisesti vaiettu aihe, se on tammikuun 1918 sosialistinen vallankumous. Se syrjäytti maailman kansanvaltaisimpiin kuuluvan yhteiskuntajärjestelmän. Bolshevikkien yllytyksestä ja mallin mukaan tehty vallankumous oli Suomessa käydyn sisällis- eli veljessodan todellinen ja ainoa syy.

Yksi ilmentymä käsitteiden hämärtymisestä on se, miten Suomessa puhutaan jatkuvasti "valkoisesta" ja "punaisesta" armeijasta, ikään kuin kyse olisi kahdesta tasavertaisesta puolueesta. "Valkoisten" osalta vältetään sanomasta, että se olivat hallituksen armeija, joka puolusti laillista yhteiskuntajärjestystä eli palautti hallitusvallan vaaleilla valitulle eduskunnalle ja sen luottamusta nauttivalle hallitukselle.

Vallankumouksen synnyttämä epäluulo täyttä parlamentarismia kohtaan säilyi Suomessa niin suurena, että eduskunta pääsi ehdonalaisesta vapaudestaan eli presidenttivaltaisuudesta luovuttiin vasta vuoden 2000 perustuslaissa.

Paasikivi oli kevään 1918 sosialistikapinan jälkeen hyvin täydellisen torjuva vallankumoukseen ja hyvin epäluuloinen sosialismiin ja sosialistisiin puolueisiin nähden. Sosialistisen vallankumouksen ja sitä edistävän Neuvostoliiton torjunta muodostui Paasikiven johtavaksi aatteeksi hänen elämänsä loppuun saakka. Sen sijaan hän oli mitä läheisin ystävä ja työtoveri Väinö Tannerin kanssa. Tanner oli sanoutunut irti kapinasta ja perustanut sisällissodan jälkeen parlamentarismiin nojaavan Sosialidemokraattisen puolueen uudelleen ja vetänyt jyrkän rajan kommunismiin. Sosiaalireformistina Paasikivellä ei ollut vaikeuksia jatkaa Tannerin kanssa jo ennen vallankumousta kymmenen vuotta harjoitettua yhteistyötä järkevien uudistusten aikaansaamiseksi.

Se taas, miksi Paasikivi ja valtionhoitaja Svinhufvud halusivat Suomen kuninkaaksi nimenomaan saksalaisen prinssin, oli ulkopoliittinen. He halusivat, että Saksa ainoana riittävän lähellä olevana suurvaltana sidottaisiin Suomen turvaksi ja vallankumousta vyöryttävän Neuvosto- Venäjän vastapainoksi. Kun myöntyvyyspolitiikka oli ajanut karille, pani Paasikivi viimeisen toivonsa suurvaltojen voimatasapainoon.

No, kuten tiedämme, Saksa hävisi marraskuussa 1918 maailmansodan, minkä johdosta prinssiä kehotettiin luopumaan Suomesta tarjotusta kruunusta. Tarvittiin nopea käännös. Suomen ulkopoliittinen kurssi muutettiin, pääministeri ja valtionhoitaja vaihdettiin, ja uuden valtionhoitajan Mannerheimin johdolla Suomi lähti hakemaan tukea maailmansodan voittajista Englannista ja Ranskasta.

Hyvät kuulijat,

Valtioneuvos ja presidentti, kansallisen historiamme keskeisimpiin vaikuttajiin kuuluva J.K. Paasikivi oli talousmies, Valtiokonttorin ylijohtaja ja Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja. Mutta hän oli siis myös puoluemies. Hän osallistui valtiolliseen elämään puolueen - Suomalaisen Puolueen ja sen seuraajan Kansallisen Kokoomuksen edustajana. Mutta hän oli puoluemies tavanomaista enemmän, nimittäin puoluejohtaja. Paasikivi toimi Kokoomuksen puoluevaltuuskunnan puheenjohtajana vuosina 1934-1936. Tuona aikana tehtävä tarkoitti puolueen puheenjohtajan asemaa. Nojaudun esityksessäni näiltä osin dosentti Vesa Vareksen painovalmiiseen ja ensi vuonna julkaistavaan käsikirjoitukseen Kansallisen Kokoomuksen historian toiseen osaan vuosilta 1930-1944.

Paasikivi valittiin Kokoomuksen puheenjohtajaksi toukokuussa 1934. Puolue oli tuolloin kannatuksensa aallonpohjassa. Vuoden 1930 vaalivoitto eli 42 paikkaa oli vaihtunut aallonpohjaan eli 18 paikkaan vuoden 1933 vaaleissa. Perussyy oli IKL eli Isänmaallinen Kansaliike, joka oli lohkaissut huomattavan osan puolueen kannatuksesta.

Paasikiven ensimmäinen ja tärkein tehtävä puoluejohtajana oli määritellä uudelleen Kansallisen Kokoomuksen suhde IKL:ään ja sen taustalla vaikuttaneisiin Keski-Euroopan nouseviin aatteisiin Saksan kansallissosialismiin ja Italian fascismiin. Kun presidentiksi vuonna 1931 valittu P. E. Svinhufvud veti jyrkän rajan oikeistoradikalismiin kukistamalla Mäntsälän kapinan, tuki Paasikivi hänen toimintaansa tekemällä yhtä jyrkän pesäeron puoluetasolla.

Paasikivi katsoi, että IKL oli "koko rakenteeltaan fascismiin viittaava". Siinä oli "sosialistisia" massayhteiskunnan ja sivistystason laskun piirteitä. Hänen vastalääkkeensä oli konservatismi. Se lähti yksilön oikeuksista ja velvollisuuksista. Paasikivi torjui kaikenlaiset totalitarismit, myös ne, joissa oli mukana sinänsä hyvinkin hyväksyttäviä elementtejä, kuten kommunisminvastaisuus, suomalainen kansallismielisyys ja maanpuolustustahto. Perustuslaillisten menettelytapojen ja demokratian noudattaminen ja kunnioittaminen on Paasikiven mukaan ainoa tie.

Toisella äärilaidalla Paasikivi vastusti sosialismia, jonka vikana oli, kuten hän sanoi, "luokkataistelun, vihan, kateuden ja kiihkon saarna: kansallisen solidaarisuuden puute ja kansanyhteyden hajottaminen". IKL oli hänen mukaansa pahin este laajalle porvarillisten puolueiden yhteistyölle, jota hän piti välttämättömänä sosialismin torjumiseksi.

Paasikivi piti lokakuussa 1934 laajalle levitetyn linjapuheen Demokratia vai diktatuuri? Mitä Kansallisen Kokoomuspuolueen periaatteet sisältävät. Puheessaan hän määritteli konservatismin englantilaisen esikuvan mukaan: 1) menneisyyden perinteiden, traditioiden kunnioittaminen, 2) valtakunnan ylläpitäminen ja puolustaminen, 3) huolenpito kansan menestyksestä ja hyvinvoinnista. Paasikivi lisäsi: "Näihin on katsottava sisältyvän meidän maamme erikoisista oloista johtuen tehtävä, suomalaisuuden asian edistäminen ja voimaansaattaminen."

Konservatismille oli Paasikiven mukaan ominaista "vissi varovaisuus - 'tasainen edistys' - ja mullistusten välttäminen uudistusten nimellä." Hänelle konservatiivinen periaate vaatii "uudistusten perustamista oleviin oloihin, joten ne ovat niiden kehittämistä eikä mullistamista. Varsinkin on todella suurissa asioissa muutoksia tehtäessä erikoista varovaisuutta ja harkintaa noudatettava." Esimerkkinä hän mainitsi valtiosäännön muuttamisen, johon hänen mielestään tarvittaisiin 90 prosentin enemmistö.

Talouspolitiikassa Paasikivi oli jyrkkä arvostellessaan sosialismin, kommunismin ja fascismin valtiokeskeistä talousoppia. Nämä uudet aatesuunnat luulivat, että ankaralla suunnitelmataloudella ja yksityistaloudellisen vapauden syrjäyttämisellä oli mahdollista asettaa yhteisetu yksityisetujen edelle. Paasikivi ivasi: "Mikä yhteisetu on, sen määrää milloin joku kokous, milloin virasto, milloin 'johtaja'."

Puoluejohtajan on määriteltävä erityisesti oman puolueensa ideologia. Kokoomuspuolueen aatemaailman Paasikivi tiivisti seuraavasti:

"Suomalaisen kansallishengen ja isänmaallisen yhteistunnon kohottaminen sekä valtion ja yhteiskunnan lujittaminen, sen, mikä kansamme on aikaisemmilta sukupolvilta arvokasta perinyt, kansan uskonnon, tervehenkisen perhe-elämän, elinvoimaisen talonpoikaisviljelyksen ja säästäväisyyden säilyttäminen; oikeusjärjestyksen ja vapauden ylläpitäminen ja suojeleminen; maan itsenäisyyden puolustaminen; yksityiseen yritteliäisyyteen ja toimeliaisuuteen perustuvan taloudellisen työn ylläpitäminen."

Paasikiven aatemaailman ytimessä oli kuitenkin pragmatismi, vaikeasti määriteltävä järjen käyttö. Se oli enemmän kuin niin sanottu talonpoikaisjärki. Sillä tarkoitettiin maailmanhistorian perimmäistä juonta, kaitselmusta. Ollen syvällisesti perillä Snellmanin ja hänen oppi-isänsä Hegelin järkeä sekä toisaalta Yrjö-Koskisen historianfilosofisesta uskosta, jonka mukaan järki lopulta pääsee yhteiskunnassa voitolle. Paasikivi sanoi samassa puheessaan vielä:

"Puolueemme kanta on lyhyesti määritellen se, mitä Snellman sanoo olevien olojen järjellisen kehityksen puolustamiseksi. Toisessa paikassa Snellman käyttää sanontaa: positiivinen toiminta järjellisen kehityksen hyväksi. Olevien olojen puutteiden osoittaminen on yleensä helppoa. Vaikeampi on järkevien keinojen löytäminen niiden poistamiseksi. Siihen pyrkii Kokoomuspuolue. Yhteiskunnallisten ja valtiollisten olojen puoskaroimista se vastustaa."

Hyvät kuulijat,

Paasikivi ei kuitenkaan ollut ensi sijassa filosofi, vaan käytännön talousmies. Hänen perimmäinen oppinsa oli taloudellisen kehityksen edistäminen. Sen vuoksi haluan lopuksi nostaa vielä yhden Paasikiven ideologisen linjauksen. Se liittyy elimellisesti hänen nimeään kantavaan ulkopoliittiseen linjaan toisen maailmansodan jälkeen. Noustuaan toisen kerran pääministeriksi Paasikivi piti tärkeän, ehkä koko uransa kaikkein tärkeimmän ja mielestäni yhden Suomen historian kaikkien aikojen merkittävimmistä poliittista puheista itsenäisyyspäivänä 1944.

Paasikiven linjana tunnetun ulkopoliittisen, hyvin pitkälle vuosisadan alun myöntyvyyspolitiikan perusaatteita seuranneen Venäjän-poliittisen linjan ulkokuoren sisällä oli toinen, talous- ja yhteiskuntapoliittinen linja. Suomen itsenäisyys ja riippumattomuus lepäsi ennen kaikkea itsenäisen ja vahvan talouden varassa. Puheessaan Paasikivi sanoi:

"Yksi on kuitenkin kaiken perusedellytys: Työtä on tehtävä, tarmokasta ja uutteraa työtä. Tuotanto on saatava mahdollisimman voimakkaaseen käyntiin." Hänelle yhteiskunnallisen elämän tärkeysjärjestys oli selvä: "Varsinkin päästyämme ensi vaikeuksista ja saatuamme tuotantokoneistomme täyteen käyntiin on meillä yhä enemmän mahdollisuuksia vahvistaa ja laajentaa pohjaa tulevaiselle hyvinvoinnille."

1. Paasikiven muistelmia sortovuosilta. I osa. WSOY 2. painos 1986.