Contacts

Paasikivi-Seura ry.
Paasikivi-Samfundet rf.
Paasikivi Society

Kruunuvuorenkatu 4 (2 krs.)
FI-00160 Helsinki
FINLAND

tel. +358 50 599 3252
Office hours 10:00-13:00

etunimi.sukunimi(@)
paasikivi-seura.fi

Presidentti J.K. Paasikiven 50-vuotismuistoseminaari

Presidentti J.K. Paasikiven 50-vuotismuistoseminaari
Säätytalo, maanantaina 18.12.2006 klo 10.00-14.30
Hannu Soikkanen:
Paasikivi ja Suomen poliittinen vasemmisto

Alustukseni otsikkoon liittyy kolme vastakohtaparia, konservatiivi- radikaalit, porvari- sosialistit ja vasemmisto - oikeisto. Vaikka jätän konservatiivisuuden käsittelyn Martti Häikiölle, niin totean valvontakomission puheenjohtajan Andrei Zdanovin pitäneen Paasikiveä "konservatiivina luihin ja ytimiin". Se johtui siitä, että hän vastusti ns. demokraattista kehitystä, kommunistien vaikutusvallan kasvua. Paasikiven konservatiivisuus oli muutakin kuin vastustusta, se oli muuttuvien tilanteiden pohjalta tehtyjä arvioita uuden toimintamallin pohjaksi". Yrjö Leino määritteli tämän siten, että Paasikivi odotti, mihin vaaka kallistui.

Porvari Paasikivi luonnehti yhteiskunnallista käsitystään "realismiksi ",ja erotukseksi omastaan hän nimitti sosialistien käsitystä "sosiaaliseksi utopiaksi". Polvisen mukaan Paasikivi piti yhteiskuntakäsitystään myös "idealistisena", koska painotti sosiaalista reformia, ensi sijassa kuitenkin välineenä, kansallista yhteenkuuluvuutta lisäävänä. Sosialisteilla yhteiskunnan perusteellinen reformi oli keskeinen ja paremman elämän edellytys, mutta heilläkin myös väline mm. yhteiskunnallisen jännityksen lieventäjänä. Punamultahallituksen valtiovarainministerinä Tannerilla sosiaaliset reformit olivat myös maanpuolustustahdon edellytyksiä. Hänen sanojensa mukaan täytyi olla puolustettavaa.

Oikeistolaisena vanhasuomalainen Paasikivi erosi keisarivallan aikaisesta sosialidemokraattisesta vasemmistosta kannattaessaan sovittelua tsaarinvaltaan. Vasemmisto taas oli yhteistoiminnassa vallankumouksellisten kanssa. Käytännön politiikassa sosialidemokraatit olivat varovaisia tukemaan Venäjän vallankumouksellista liikettä. Suomessa julkisesti toimivalla työväenliikkeellä oli myös menetettävää, ja sen piirissä ajateltiin kansallisesti. Keskeisenä yhteiskunnallisena ongelmana pidetyssä torppariasiassa vanhasuomalainen Paasikivi ja sosialidemokraatti Sulo Wuolijoki esittivät torpparien kannatuksesta kilpailevat ratkaisunsa. Toistuvien vaalien ilmapiirissä kummankin sanakäyttö oli terävää. Wuolijoen mukaan suomettarelaiset "kettuilivat" asiassa. Paasikivi puolestaan otsikoi kirjoituksensa "Sosialistien puoluejuonittelu torpparien kustannuksella". Eduskunnan hajotukset, vähäiset valtaoikeudet ja poliittisen yhteistoiminnan puute lykkäsivät ohjelmien toteuttamista.

Vuoden 1917 raju murros ja 1918 sota veivät Paasikiven ja poliittisen vasemmiston jyrkästi vastakkain, vaikka hän oli osoittanut ennakkoluulottomuutta saapumalla 24.3.1917 Pitkänsillan yli työväentalolle sos.dem. puoluetoimikunnan kokoukseen luomaan edellytyksiä kokoomussenaatille. Se ei pystynyt ohjaamaan voimia, joita mm. Venäjän vallankumous ja järjestyksenpitokoneiston romahdus saivat aikaan. Kun Paasikivi läksytti kapinasta syrjässä pysytellyttä senaattoritoveriaan Väinö Wuolijokea siitä, että hänen puoluetoverinsa olivat vieneet eduskunnan "haaksirikkoon", tämä vetosi Venäjän vallankumoukseen, "suuren kolossin sortumiseen naapurissa". Paasikivi väitti sen luoneen vain edellytykset. Wuolijoen mukaan olosuhteet määräsivät, kun Paasikiven mielestä kysymys oli poliittisesta kyvyttömyydestä, jonka hän sijoitti vastapuolelle.

Senaatin puheenjohtajana Paasikivi kannatti saksalaisen ruhtinaan valintaa Suomen kuninkaaksi ja joutui vastakkain ei vain vasemmiston, vaan myös porvarillisen keskustan kanssa. Hän oli pettynyt kansanvaltaan, jolle jarruksi tarvittiin kuningas ja saksalainen kuningas vastapainoksi Venäjälle. Suomen itsenäisyys oli Paasikiven mielestä kansainvälispoliittisen tilanteen antama onnenkantamoinen, jonka turvaamiseen tarvittiin kilpailevan suurvallan tuki. Saksan romahdus hautasi nämä hankkeet. Toki Paasikivi sai jotain kotimaista vastapainoa uuden hallitusmuodon suurilla valtaoikeuksilla varustetussa presidentissä.

Kuningasta kannattaneen Paasikiven kykyjä tarvittiin. Presidentti Ståhlberg halusi hänet Tarton rauhan neuvotteluvaltuuskuntaan. Siellä hän yhdessä sosialidemokraatti Tannerin kanssa "saladiplomatian" keinoin hoiti rauhansopimuksen syntymisen bolsevistisen neuvosto- Venäjän kanssa. Paasikivi palasi vanhalle linjalleen, varovaisuuteen Venäjää kohtaan. Siinä hän sai vasemmiston tuen.

Pankkimies Paasikiven toi takaisin poliittiseen elämään oikealta ja vasemmalta tulevat demokratian vastaiset liikkeet ja kansainvälistä vakautta häirinnyt Hitlerin valtaannousu. Hänen vuonna 1934 kokoomuksessa suorittamansa rajanveto IKL:ään ja osallistuminen seuraavana vuonna Suomen turvallisuuspoliittisen linjan määrittelyyn pohjoismaiseksi suuntaukseksi loivat siltoja sosialidemokraatteihin ja pohjaa suomalaisen yhteiskunnan eheytymiselle. Paasikiven ja Tannerin kirjeenvaihto vuoden 1939 kesältä osoitti heidän ajattelevan samoin suhteista Venäjään, kuten he Neuvostoliittoa nimittivät. Ne eivät olleet sellaiset kuin piti olla. Tässä vaiheessa Paasikivi epäili Tanneria enemmän Neuvostoliiton aikeita. Tanner sosialidemokraattina uskoi rationaalisempaan maailmaan, hänen sanansa ovat jääneet osoitukseksi hyväuskoisuudesta, "niin järjettömäksi maailma ei voi tulla".

Talvisodan puhjettua syksyn neuvotteluissa yhtä mieltä olleet Paasikivi ja Tanner joutuivat ihan eri asemaan neuvostopropagandassa, Paasikivi hyväksyttynä ja Tanner arkkivihollisena. Riittävä selitys tälle voisi olla Max Jakobsonin käsitys, että Tanner työväenjohtajana oli Stalinin tiellä. Mikko Majander on liittänyt lisäperusteen. Neuvostojohdon mukaan Tanner päästi tilanteen sotaan eli hän jätti tekemättä sellaista, joka olisi estänyt. Tanner, Paasikivi ja myös Mannerheim halusivat reagoitavan Neuvostoliiton ehdotuksiin myönteisesti, mutta eivät tulleet julkisuuteen. Toki sota ja taipumattomuus eivät olleet suomalaisilla vaihtoehtoina.

Kommunistien ja myös Neuvostoliiton vihamielinen suhtautuminen Tanneriin näkyi mm. sotasyyllisoikeudenkäynnin vauhdittamiseksi järjestettyjen kokousten pöytäkirjoissa vuoden 1945 syyskesältä. Niistä useissa pääsyytetty ohi Rytin oli Tanner ja perusteena, että vain hän saattoi saada työväestön mukaan. Samaan viittaa Erkki Tuomiojan uudessa kirjassaan Häivähdys punaista mainitsema Hella Wuolijoen viha Tanneria kohtaan sodan jälkeen.

Talvisota ja varsinkin Baltian miehitys jakoivat suomalaisen vasemmiston lähes vastakkaisiin leireihin. Vielä sodan aattona sosialidemokraatit arvostelivat sisäministeri Kekkosen otteita kommunisteja kohtaan, mutta kesällä 1940 he erottivat Vapaan Sanan ryhmän puolueesta peläten näiden rohkaisevan Neuvostoliittoa. Sehän oli eräs talvisodan syttymisen sosialidemokraattisista tulkinnoista. Paasikivikin oli vakuuttunut SNS 1:n ja Neuvostoliiton yhteispelistä ulkoministeri Molotovin asetuttua seuran tueksi, ja Molotovhan myös painosti Tannerin eroamaan hallituksesta. Moskovan lähettiläänä Paasikivi kuitenkin arvosteli tukeutumista Saksaan. Polvisen mukaan hänen varovainen politiikkansa johtui siitä, ettei hän Moskovassa tiennyt Saksan tuesta. Arvosteleva asenne Saksan tukeen nojaamiseen oli tunnettu ja vahvisti Neuvostoliitossa Paasikivestä saatua kuvaa Sitä osoitti Stalinin hänelle henkilökohtaisena lahjana antama 20 000 tonnin erä vehnää.

Sodan jälkeen Paasikiven toiminta ja myös suhteet kommunisteihin ja sosialidemokraatteihin vaikuttivat siihen, ettei Suomesta tullut kansandemokratiaa. Tämä kontrafaktuaalinen kysymyksenasetteluhan on hallinnut viimeisiä tutkimuksia. Paasikiven panos olisi kommunistien etenemisen torjujan, sosialidemokraattien tukijan ja Neuvostoliiton suhteiden hoitajan niin, että riitti yya-sopimuksen hyväksyminen riitti eikä se voinut edetä pitemmälle ilman kansainväliseen tilanteeseen liittyviä riskejä. Paasikiven strategiana oli reagointi muuttuvaan tilanteeseen, mutta myös pitkän tähtäimen ohjelma, antaa perään ja sitten kiristää.

Sodan päätyttyä Paasikiven suhteet kommunisteihin olivat myönteisen odottavat. Hän sai SNS-seuraa puuhaavilta Mauri Ryömältä ja Aimo Rikalta mieleisen vakuutuksen, että he olivat Suomen itsenäisyyden kannalla. He pyysivät 6.lokakuuta 1944 Paasikiveä seuran kunniapuheenjohtajaksi. Seuran luonne olikin muuttunut, 1940 se oli kumousorgaani, mutta 1944 sen takana oli hallitusrintama. Paasikiven pyrkimyksenä oli myönnytyksin kytkeä kommunistit suomalaiseen yhteiskuntaan. Siinä edettiin Paasikiven aloitteestakin poistamalla sota-ajan johtoa ja myös eräitä virkamiehiä asemistaan sekä antamalla erilaisille vasemmistolaisille paikkoja mm. ulkoministeriössä.

Paasikiven ja kommunistien välisen luottamuksen horjumiseen vaikutti kaksi kommunistien organisoimaa joukkoliikettä, joista ensimmäinen virkakoneiston puhdistamiseen tähtäävä oli alkukesällä 1946 ja toinen rauhakriisiksi nimitetty saman vuoden syyskesällä. Ensimmäinen huipistui 7. kesäkuuta 1946 eduskuntatalon ympärille. Hurjimpien arvioiden mukaan eduskunnan edessä olisi ollut jopa 50 000 osanottajaa. Veli-Pekka Leppäsen mukaan hanke oli lähtenyt liikkeelle jo ennen naapurista tulleita nuhteita, joten sillä oli työpaikoilla aitoa kannatusta. Paasikivi ihmetteli päiväkirjassaan kommunistien aikeita epäillen Neuvostoliitosta tulleita signaaleja. Tosin joukon into laski sen saatua vain epämääräisiä lupauksia. Joukkojen eteen tuli kyllä Hertta Kuusinen, kun taas pääministeri Mauno Pekkala antoi vain lupauksen puhua radiossa. Pekkalan rooliksi muotoutui iskunvaimentajan eikä innostajan.

Tätä ennen sosialidemokraatit olivat jo aloittaneet vastatoimet. SAK: valtuusto päätti 26.toukokuuta kommunistien vaalivilppiin vedoten siirtää edustajakokouksen seuraavaan vuoteen. Suuren mielenosoituksen jälkeen Paasikivi kääntyi Kekkosen ja Fagerholmin puoleen esittäen mietittäväksi toimia, ettei suistuttaisi kommunistien valtaan. Paasikiven mielestä Fagerholm oli toiminut reippaasti. Sosialidemokraattien ylimääräisessä puoluekokouksessa 27.-28. kesäkuuta puoluejohdon miehittivät kommunisteja vastustavat ja sinne tuli aikaisempaa useampia asevelisosialisteja.

Syyspuolen joukkoliikkeen aiheena oli suomalaisen rauhanvaltuuskunnan esiintyminen Pariisissa. Vapaa Sana ja Työkansan Sanomat olivat aluksi käsitelleet suopeasti Enckellin puhetta siellä, mutta Neuvostoliiton paheksuttua suomalaisten esiintymistä ja Hertta Kuusinen saavuttua Moskovasta mukanaan uudet ohjeet käynnistyi liikehdintä. Nyt SAK ja SDP kielsivät jäseniään osallistumasta. Paasikiven luo saapui työpaikkalähetystö, jonka kanssa hän omasta mielestään keskusteli ystävällisesti, mutta lähetystön jäsen Matti Matilainen piti valtion päämiehen käytöstä sopimattomana jopa Neuvostoliittoa parjaavana. Kommunistien kannanmuutos teki heistä Paasikiven ja muidenkin mielestä Neuvostoliiton käsikassaroita, Paasikiven sanoin "bobrikoffeja". Syksystä 1946 käynnistyi sosialidemokraattien vastaisku, Taistelevan sosialidemokratian- ja Jo riittää- kampanjat. Kommunistit menettivät aloitteen, yliotteen, ja heitä uhkasi eristys.

Paasikiven ja sosialidemokraattien yhteistoiminta tiivistyi, kun Fagerholmin hallitus nimitettiin kesän 1948 vaalien jälkeen. Hallituksen muodostamisen taustaan kuuluivat Prahan tapahtumat, huhut kommunistien aikomasta kaappauksesta ja heidän ylimitoitetut vaatimuksensa hallituspaikoista, pohjalla kuitenkin heidän vaalitappionsa. Hallituksen kaatamiseksi käynnistyi sekä kotimaassa että Neuvostoliitossa lehtikampanja, yritykset eduskunnassa ja sitten 1949 lakkoliike. Kun sekin osoittautui tehottomaksi, aloite siirtyi Neuvostoliitolle. Jatkossa siihen kuului Paasikiven pelottelu ehdokkuudesta vetäytymiseksi, mutta hän kesti paineen.

Paasikiven ja sosialidemokraattien suhteen viilenemiseen vaikutti Paasikiven linjanmuutos. Vaikka Paasikivi oli valittu sosialidemokraattien tuella, hän antoi Kekkoselle keskiryhmiin nojautuvan vähemmistöhallituksen muodostamistehtävän, kun sosialidemokraatit olivat hylänneet Kekkosen tarjoaman ja Paasikiven kannattaman vaihtoehdon, että Kekkosesta tulisi pääministeri ja kommunistit otettaisiin hallitukseen. Paasikiven muuttunut linja sisälsi suhteiden kohentamisen Neuvostoliittoon ja kommunisteihinkin. Fagerholm kuittasi uuden taktiikan sanoilla, "ukko on juoni". Molempien työväenpuolueiden siirtyminen oppositioon loi uuden tilanteen. Paasikiven ei tarvinnut olla niiden välissä, mutta hänelle ei jäänyt pelitilaa.

Stalinin kuoltua Neuvostoliiton uusi johto pyrki yhteistyöhön lännen kanssa, ja sen mukana suhde Paasikiveen muuttui. Häntä pyrittiin hyvittämään mm. Leninin kunniamerkillä. Kaikki huipentui Porkkalan palautukseen ja sen yhteydessä Paasikiven Neuvostoliitosta saamiin tunnustuksiin. Sosialidemokraatit olivat tyytymättömiä joutuessaan sivummalle Paasikiven ja Kekkosen yhteistyön katveeseen. Skog yritti lisätä heidän otettaan asioista tekemällä Karjalaa koskevia ehdotuksia ja Simonen vähätteli Porkkalan palautusta. Vaikka Neuvostoliitto etsi yhteyksiä myös sosialidemokraatteihin, niin se vain lisäsi puolueessa hajaannusta. Vasemmiston vaikutusvallan neuvostosuhteissa korvasivat realistiset porvarit, Paasikiven - Kekkosen linja.

Presidentinvaalien lähestyessä eri tahoilla suunniteltiin Paasikivelle jatkoa, vaikka ikä jo painoi. Neuvostoliitto ja kommunistit torjuivat hänellä Tanneria ja sosialidemokraatit Kekkosta. Vaalitulokset nostivat Kekkosen mahdollisuuksia, 88 valitsijamiestä. Vielä viisi päivää ennen ratkaisua Moskova ja SKP olivat Paasikiven kannalla, mutta sitten Kekkonen ja Vilkuna saivat KGB:n miehet, Rentolan ilmaisua käyttäen "tavalla tai toisella", vakuuttuneeksi Kekkoseen satsaamisen kannattavan. Ensin Hrutsev sen hyväksyi ja sitten Molotov sähkeellä vahvisti. Kommunistit noudattivat siinä annettua ohjetta jakaa äänensä niin, että Paasikivi putosi jatkosta.

Paasikiven, johtavan oikeistolaisen valtiomiehen suhde poliittiseen vasemmistoon ja sen eri ryhmiin, sosialidemokraatteihin ja kommunisteihin, on vaihdellut vihamielisyydestä liittolaisuuteen. Tämä on osaksi johtunut vasemmiston syvästä jakautumisesta niin, että eri ryhmät ovat olleet aatetovereita, mutta myös katkeria vihamiehiä. Suomalaisen yhteiskunnan ulkopuolta tulevat rajut haasteet ovat vaikuttaneet enemmän kuin yhteiskuntamme sisäiset tekijät. Paasikiven syvälle ulottuva vaikutus suomalaiseen politiikkaan myös hänelle tavallaan vastakkaisen ja etäisen vasemmiston kautta selittyy hänen realistisesta ja ehkä luovaksikin luonnehdittavasta poliittisesta ajattelusta.

Yhteenveto Hannu Soikkasen alustuksesta Paasikivi-seminaarissa 19.12.2006

Konservatiivin, porvarin ja oikeistolaisen Paasikiven ja poliittisen vasemmiston suhde on vaihdellut poliittisen vastapoolin, kilpailijan, vihamielisen vastustajan, mutta yhteistyökumppanin ja liittolaisen välillä. Tämä vaihtelu kuvaa Suomen poliittisissa tilanteissa tapahtuvaa muutosta. Paasikiven ja vasemmiston suhde määräytyi yhteiskunnallisista lähtökohdista lähinnä keisarivallan aikana.

Vuoden 1917 murros ja sitten vuoden 1918 sota heittivät Paasikiven ja vasemmiston jyrkästi vastakkain, vaikka Paasikivi 1917 osoitti ennakkoluulotonta vaihtelevien tilanteiden tajua. Vielä selvemmin kuin suhteessa tsaarinvaltaan Paasikivi oli sitä mieltä, että Suomi pienenä erikoislaatuisessa kansainvälisessä tilanteessa itsenäistyneenä maana tarvitsi Venäjän varalle toisen suurvallan, Saksan tukea ja siksi saksalaisen prinssin Suomen kuninkaaksi. Kansanvaltaan pettynyt Paasikivi halusi kuninkaasta myös kotoisen jarrumiehen vasemmalta nousevia vaatimuksia vastaan. Saksan romahdus heitti sekä kuninkaan että Paasikiven syrjään.

Tarton rauhanneuvotteluissa Paasikivi sosialidemokraatti Tannerin kanssa eräänlaisen salaliiton avulla toi rauhantilan bolsevistisen Venäjän kanssa. Vahvistuvaan suurvaltaan oli pyrittävä luomaan siedettävät suhteet, uskoi sitten neuvostovallan säilymiseen tai ei. Rauhantekijän rooli solmi siltoja vasemmistoon.

Paasikiven paluu pankkimiehen roolista takaisin valtiomiehen rooliin alkoi 1930-luvun puolivälissä. Puolueensa palauttaminen oikeistolaisen aktivismista poluilta varovaiseen konservatiivisuteen avasi yhteyksiä demokraattiseen rintamaan. Tätä vahvisti mukana olo pohjoismainen suuntauksen toteuttamisessa. Paasikivien kaltaiset konservatiivit olivat osa suomalaisen yhteiskunnan eheyttämistä, joka tapahtui demokratian pohjalta ja jossa yhtenä luontevana osana olivat sosialidemokraatit.

Talvisotaan vieneen ulkopolitiikan arvostelu toi Paasikivelle pisteitä niin Neuvostoliitossa kuin vasemmallakin. Siihen liittyi neuvottelukumppanin ja sosialidemokraattien henkisen johtajan Väinö Tannerin joutuminen Neuvostoliiton ja kommunistien arvostelun kohteeksi. Sodan jälkeen vahan polven konservatiivi Paasikivi johti pääministerinä ja presidenttinä Suomea, jossa vasemmiston vaikutusvalta oli sodan seurauksena kasvanut. Hänen kykynsä selviytyä tässä tilanteessa perustui ulkopoliittiseen ajatteluun ja yhteiskunnalliseen realismiin.

Siihen sisältyi ohjelma antaa aluksi poikkeuksellisen ajan nostamille radikaaleille vasemmistovoimille tilaa ja yrittää sopeuttaa ne yhteiskuntaan. Sitten Neuvostoliiton ja kommunistien taholta tulevan paineen kasvaessa Paasikivi linnoittautui lakien ja eduskunnan taakse ja yhteistyössä sosialidemokraattien kanssa torjui taloudelliseen ja poliittiseen järjestelmään kohdistuvan uhan. Näin Paasikiven panos olisi tärkeälisätekijä siinä, ettei Suomesta tullut kansandemokratiaa. Stalinin kuolema ja sen mukana Neuvostoliiton toimintatapojen muutos vaikutti Paasikiven ja vasemmiston puolueiden suhteisiin. Ne jäivät porvarillisen realismin alle. Siihen vaikutti myös sosialidemokraattien alkava hajaannus.