Contacts

Paasikivi-Seura ry.
Paasikivi-Samfundet rf.
Paasikivi Society

Arkadiankatu 23 B (5 krs.)
FI-00100 Helsinki
FINLAND

tel. +358 50 599 3252
Office hours 10:00-13:00

etunimi.sukunimi(@)
paasikivi-seura.fi

Presidentti J.K. Paasikiven 50-vuotismuistoseminaari

Presidentti J.K. Paasikiven 50-vuotismuistoseminaari
Säätytalo, maanantaina 18.12.2006 klo 10.00-14.30
Tuomo Polvinen:
Nuori Paasikivi ja Venäjä

Syyskuussa 1946 Suomen rauhansopimus oli parhaillaan valmisteilla voittajavaltojen Pariisin konferenssissa. Helsingissä tuloksia odottava iäkäs presidentti J.K. Paasikivi lepuutti hermojaan käymällä päiväkävelyllä Hietaniemen hautausmaalla, jossa tuntui kuin tervehtisi vanhoja ystäviä ja tuttavia. Muistelmissaan hän kertoo erityisesti pysähtyneensä poliittisen mentorinsa valtioneuvos J.R. Danielson-Kalmarin viimeisen leposijan ääreen. Paasikivi kirjoittaa: "Ajattelin, että Danielson-Kalmari kääntyy haudassaan nähdessään, millaisessa patasuomettarelaisuudessa minä, hänen vanha ystävänsä, olen saanut olla ja edelleen olen pakotettu olemaan mukana".

En ryhdy tässä esitelmässä käymään läpi 1900-luvun alun tapahtumahistoriaa ja nuoren Paasikiven osuutta siinä, vaan rajoitun lähinnä kahteen kysymykseen. Ensinnäkin Paasikiven Venäjän-poliittisen linjan hahmottumiseen vuosisadan vaihteessa Danielson-Kalmarin opastuksella ja toisaalta sitten - eräänlaisena käytännön sovellutuksena - tarkastelen Paasikiven idänpoliittista asennoitumista ensimmäisen maailmansodan alkuvuosina ennen Venäjän vallankumousta.

Danielson-Kalmariin Paasikivi tutustui jo ylioppilasvuosinaan 1890-luvulla Hämäläis- Osakunnassa, jonka inspehtorina tämä Helsingin yliopiston yleisen historian professori ja suomalaisen puolueen johtomies silloin toimi. Nuoruudessaan Danielson (vuodesta 1906 Danielson-Kalmari) oli opiskellut Berliinissä kansantaloustiedettä Adolf Wagnerin ja Gustav Schmollerin johdolla ja saanut tällöin vaikutteita ns. sosiaalireformatorisesta suuntauksesta. Myöhemmässä poliittisessa toiminnassaan ja myös Hämäläis-Osakunnan piirissä Danielson korosti, ettei liberalismi sellaisenaan tarjonnut riittävää ratkaisua yhteiskunnan ongelmiin. Alempien kansankerrosten kärsimää puutetta voitiin lieventää vain valtion myötävaikutuksella. Taloudellisessa taistelussa valtion oli suojeltava heikompaa osapuolta, sillä ei voitu kiinnittää huomiota pelkästään varallisuuden lisäämiseen vaan myös sen oikeudenmukaiseen jakautumiseen.

Danielsonin oppi pyrki siten asettamaan "kansakokonaisuuden" edun toisiaan vastaan taistelevien luokkien etujen edelle. Vaarallisen syväksi muodostunutta väestöryhmien välistä kuilua tuli täyttää poistamalla yhteiskunnallisia epäkohtia sekä vahvistamalla kansansivistystä ja laajentamalla edustuksellista demokratiaa niin hyvin valtiollisessa kuin kunnallisessakin elämässä. Ellei näin menetelty, seurauksena saattoi olla patoutuneen tyytymättömyyden raju purkautuminen, joka katkaisemalla historiallisen jatkuvuuden vaarantaisi yhteiskunnan rauhallisen kehityksen. Tämän ajattelutavan kannattajiin liittyi myös nuori J.K. Paasikivi vanhasuomalaisessa puolueessa, jonka johtoportaaseen oppi-isä Danielson veti hänet mukaan jo v.1902.

Danielsonilaisen sosiaalireformismin merkitys ei silti rajoittunut vain suuriruhtinaskunnan sisäpolitiikkaan. Sillä oli myös - ja ennen kaikkea - keskeinen "ulkopoliittinen" ulottuvuus. Keisarikunnan yhtenäistämispyrkimysten voimistuessa Suomen autonomiaa ei pystyttäisi menestyksellisesti puolustamaan ilman kaikkien väestöryhmien panosta. Yhteiskunnan vähäväkisten lojaliteetin varmistaminen edellytti heidän osallistumismahdollisuuksiensa ja yleisten toimeentuloedellytystensä tuntuvaa parantamista. Käytännössä tämä vanhasuomalaisten Danielsonin ja Paasikiven johdolla ajama linja ilmeni valtiollisessa ja kunnallisessa äänioikeusuudistuksessa sekä sosiaalipolitiikan alalla hahmotellussa reformiohjelmassa, jossa torpparikysymys näytteli keskeistä osaa. Humanitaaristen näkökohtien rinnalla sosiaalireformismi merkitsi näin ollen ensi sijassa välinettä yhtäältä Suomen yhteiskuntajärjestyksen ja toisaalta suuriruhtinaskunnan poliittisen autonomian lujittamisessa.

Kun puolueen iäkäs johtaja Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen pyrki voittamaan aikaa kieltämällä kannattajiaan asettumasta vastarintaan bobrikovilaisuutta vastaan, Danielsonin kanta oli toinen. Vuonna 1901 julkaisemassaan, tuolloin suurta huomiota herättäneessä lentokirjasessa, jonka otsikkona oli "Mihin suuntaan?" hän asetti lähtökohdaksi kysymyksen Venäjän hallituksen motiiveista. "Oletan toistaiseksi, ettei järjetön hävityksen halu määrää Venäjän hallituksen toimia Suomeen nähden, ja että siis täyttä totta tarkoittavat sovittelut vielä ovat mahdollisia. Jos tämä olettamus osoittautuu vääräksi, silloin meidän puoleltamme tapahtuvilla myönnytyksillä ei ole mitään järjellistä tarkoitusta."

Torjuessaan myöntyvyyden yleisperiaatteena reaalipoliitikko Danielson veti samalla rajaa myös jyrkkiin perustuslaillisiin päin. "Unohdetaan, että historia säälimättömällä kädellä siirtää syrjään kaikki ne muodolliset oikeudet, jotka eivät enää sovellu oleviin oloihin, ja että sen tähden suhteemme Venäjään lopultakaan eivät tule riippumaan vanhojen julistuskirjojen sisällyksestä, vaan siitä, missä määrin erikoisasemamme keisarikunnan yhteydessä edistää, paitsi oman maamme, myös koko valtakunnan oleellisia etuja."

Baltian maiden ja Mustanmeren pohjoisrannikon valtausta Danielson piti Venäjälle välttämättömänä läntisten ja eteläisten kauppayhteyksien varmistamiseksi. Suomen asema taas oli kokonaan toinen. Hän jatkoi: "Tyyni historiallinen tarkastus johtaa tällä tavoin ehdottomasti siihen käsitykseen, että ainoastaan sotilaallinen näkökohta, huolenpito valtakunnan pääkaupungin ja pohjoisten rajojen turvallisuudesta, se yksinänsä teki Suomen valloituksen Venäjälle tärkeäksi"... Koko 1800-luvun ajan hyvin kohdellut suomalaiset olivat pysyneet lojaaleina ja sortovuosiin saakka järjestelmä toimi hyvin.

Venäjän ja Suomen välille syntynyttä selkkausta Danielson piti luonteeltaan enemmän kansainvälisenä kuin juridisena. Epäedullisten voimasuhteiden vuoksi Suomelle olisi oleellisen tärkeätä käyttää kaikki mahdollisuudet "järkevän kompromissin" aikaansaamiseksi venäläisten kanssa. Siksi voitiin tarvittaessa suostua Suomen autonomiaa kaventaviin mutta ei sitä mitätöiviin vaatimuksiin. Ristiriitaa ei saanut päästää ambitiokysymykseksi.

Kuten voidaan havaita, Danielsonilla on tässä jo pitkälti muotoiltuna juuri ne periaatteet, joita hänen oppilaansa Paasikivi toisen maailmansodan jälkeen sovelsi käytäntöön. Omaan aikaansa kuului Danielsonin vaatimus sillan rakentamisesta, jota pitkin keisari ja Suomen kansa voisivat jälleen löytää toisensa. Toisaalta venäläisiä ei saanut rohkaista vahvistamalla heissä käsitystä, että suomalaiset olisivat ilman muuta valmiita alistumaan. Virkamiesten kohdalla vastustus ei yleisperiaatteena kuitenkaan käynyt päinsä. "Mikään virkamiehistö maailmassa ei ajan mittaan kykene harjoittamaan nk. passiivista vastarintaa. Se syrjäytetään ja sijaan joutuvat ala-arvoiset tahi vieläpä vieraatkin ainekset." - Sillan rakentamisesta oli ennen muuta virkamiesten huolehdittava, kun taas vastarintahengen esiintuominen kuului valtiopäiville, julkiselle sanalle ja suurelle yleisölle. Tähän perustui aikanaan kuuluisaksi tullut danielsonilainen "roolien jako".

Oppi-isänsä linjaa Paasikivi noudatti myös korostaessaan varovaisuuden ja suurvallan intressien huomioon ottamisen merkitystä. Ensi sijassa juridiikan varassa operoiminen ei onnistuisi. Perustuslaillisten luottamus lain pyhyyteen ja oikeuden voittoon oli hänen mielestään sinänsä kaunis. Muistelmissaan Paasikivi kirjoitti:

"Mikä ihana periaate ja elämänohje! Olen aina, sekä sortovuosina että sen jälkeen, kadehtinut niitä onnellisia, jotka voivat asettua tälle suoraviivaiselle ja ihanteelliselle kannalle. Se tekee asiat ja ratkaisut yksinkertaisiksi, selviksi ja helpoiksi. Mutta me vanhasuomalaiset emme valitettavasti löytäneet historian tosiasioista ja kulusta tukea näille suoraviivaisille ja valoisille käsityksille ja väitteille. Oltiin vielä kaukana ihanteellisesta päämäärästä. Emme voineet olla ratkaisevana tekijänä ajattelematta ja ottamatta huomioon mahdollisia seurauksia, joiden mukaan poliittisia tekoja on arvosteltava. - Luonteeni pakottaa minua katselemaan ja miettimään asioita toiselta puolen ja toiselta puolen. Ja ratkaisu on vaikea - näinä voima- ja valtapolitiikan aikoina, jolloin suurvallat, itse ottamansa oikeuden nojalla, eivät ole luopuneet olemasta tuomareina ja tuomioidensa täytäntöön panijoina omissa asioissaan."

Tämä ei tietenkään merkinnyt sitä, että Paasikivi olisi hyväksynyt ja vielä vähemmän ihannoinut suurvaltojen harjoittamaa väkivaltapolitiikkaa. Realistina hänen oli vain pakko tunnustaa syvästi valitettavana pitämänsä tosiasia, että vallitseva käytäntö oli vielä perin kaukana etenkin pienille kansoille tärkeistä rauhan, oikeudenmukaisuuden ja turvallisuuden ihanteista. Toistaiseksi nämä mieltä kohottavat ajatukset olivat vain kauniita toiveita, joita mikään suurvalta ei pitänyt itseään velvoittavina. Kun ulkoista apua ei miltään suunnalta ollut odotettavissa, suomalaisten oli täyden tuhon välttämiseksi löydettävä edellytykset kompromissille mahtavan itäisen naapurinsa kanssa.

Kannattaa panna merkille se, että Paasikivelle jo ylioppilasvuosinaan oli tietyssä määrin kertynyt omakohtaista Venäjän tuntemusta. Suorittaessaan Helsingin yliopistossa ennen juridisia opintojaan fil.kand. tutkinnon hän valitsi pääaineekseen Venäjän kielen ja kirjallisuuden. Kun tuolloin - niin kuin nykyäänkin - kieliopintoihin kuului pakollinen harjoittelujakso asianomaisessa maassa, Paasikivi täytti tämän vaatimuksen matkustamalla keväällä 1891 Novgorodiin, jossa hän viipyi noin puoli vuotta. Nousevalla poliitikolla oli siten myös tietty henkilökohtainen kokemus oloista suuressa naapurimaassa.

Varsinaisessa käytännön politiikassa, jonka yksityiskohtiin en tässä puutu, Danielson-Kalmarin ja Paasikiven välillä muodostui tietynlainen reviirijako. Vanha mestari huolehti tällöin varsinaisista Venäjän-poliittisista linjanvedoista, kun taas nuorempi avustaja - siviilissä lakitieteen tohtori ja valtiokonttorin pääjohtaja - keskittyi koulutus- ja kokemuspohjaansa hyödyntäen lähinnä äänioikeusasiaan sekä talous- ja sosiaalipoliittisten käytännön kysymysten hoitoon.

Vaikka "työnjako" ulkonaisesti katsoen näyttääkin selvältä, voidaan silti lähteä siitä, että parivaljakko keskinäisissä "resonerauksissaan" on jatkuvasti harjoittanut - tietysti usein myös vanhasuomalaisen puolueen muiden sisärenkaan jäsenten kanssa - politiikan suuntaviivojen analysointia, jonka yksilöinti eri osanottajien tilille ei useimmissa tapauksissa enää ole jälkikäteen mahdollista. Kohtuullista on kuitenkin olettaa, että Danielson-Kalmari lähinnä esiintyi tuolloin antavana ja suuntaa viitoittavana osapuolena. Tulevaisuutta ajatellen näistä kokemuksista muodostui Paasikivelle arvokas "elämänkoulu", jonka hyötyä ja merkitystä hän ei koskaan kiistänyt. Vielä vuoden 1918 hallituskuukausien vaikeina hetkinä Paasikivi ajoittain hakeutui pyytämään neuvoja vanhalta, politiikasta jo syrjään vetäytyneeltä valtioneuvokselta.

Maailmansodan aattona, talvella 1911 istui kolme huolestunutta miestä silloisen eduskuntatalon, Heimolan, puhemiehen huoneessa: P.E. Svinhufvud, Jonas Castrén ja J.K. Paasikivi. Polteltiin sikareja ja keskusteltiin surullisesta valtiollisesta tilanteesta. Paasikivi kertoo muistelmissaan: "Yhtäkkiä Svinhufvud sanoi: ‘Tämä elämä ei mene. Me tuhoudumme, ellemme pääse Venäjästä eroon.' Minä: ‘Miten luulet meidän pääsevän Venäjästä eroon?' Svinhufvud: ‘Sitä en tiedä, mutta yhdellä tai toisella tavalla sen täytyy tapahtua.' Siitä syntyi pitempi keskustelu. Castrén kannatti Svinhufvudia. Svinhufvud korosti: ‘ Venäläiset tekevät meistä täydellisen lopun, jos jäämme Venäjän yhteyteen. Ne kuristavat meidät.' Olimme yhtä mieltä, että jos mahdollisuus itsenäisyyteen ilmaantuisi, sitä oli yritettävä käyttää."

Muistelmissaan Paasikivi joutuu kuitenkin samalla myöntämään, etteivät vanhasuomalaiset tuolloin ottaneet laskelmissaan huomioon valtiollista itsenäisyyttä. Ulkoiset edellytykset puuttuivat, vaikka sisäiset valmiudet poliittiseen riippumattomuuteen olivatkin olemassa. 1920-luvun lopulla kirjoittamassaan muistelmakatkelmassa Paasikivi ilmaisee saman asian vielä jyrkemmin: "Minä ... en ottanut asiaa vakavalta kannalta. Eikähän se silloisen todellisuuden kannalta ollutkaan otettavissa, mutta näin jälkeenpäin katsellen oli se ajatus, joka jonkinlaisen välähdyksen tavoin oli Svinhufvudin mielessä, Svinhufvudin, joka sitten jonkun vuoden perästä päätti itse ryhtyä sitä toteuttamaan. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun minä olin mukana keskustelemassa Suomen itsenäisyydestä."

Siirryn nyt esitykseni toiseen osaan, Paasikiven idänpoliittiseen asennoitumiseen ensimmäisen maailmansodan alkuvuosina. Suurvaltojen välisen jännityksen purkautuminen elokuussa 1914 loi myös suomalaisille kokonaan uuden tilanteen. Jo varsin pian kävi kuitenkin selväksi suursodan polttopisteen sijoittuvan kokonaan muualle. Saksan päävoimat oli keskitetty länsirintamalle Antverpeniin ja Pariisiin suuntautuvaan offensiiviin. Venäläisten pelkäämä hyökkäys kohti itää Pietarin valtaukseen tähtäävine merioperaatioineen ei toteutunut, ja Suomen suuriruhtinaskunta näytti ainakin toistaiseksi jäävän varsinaisen sotatoimialueen ulkopuolelle. Keisarikunnan sotilasjohto piti silti jatkuvasti silmällä saksalaisten mahdollisesti myöhemmin Suomeen kohdistamaa invaasiota, jota Ruotsi saattoi omalta osaltaan tukea vallatakseen entisen valtakunnanosan takaisin. Tätä vaaraa silmällä pitäen Venäjän Suomenlahden rannikkoalueeseen kohdistuvat puolustussuunnitelmat ulotettiin vuosina 1914-1915 Pohjanlahdelle (Ahvenanmaa mukaan lukien). Joukkojenkeskitysten lisäksi Suomessa ryhdyttiin myös laajoihin linnoitustöihin.

Maailmansodan yllättämien ja kansainväliseen ajatteluun suhteellisen kouliintumattomien suomalaisten oli tuolloin vaikea arvioida, minkä suurpoliittisen voimaryhmän menestys parhaiten vastaisi heidän maansa etuja. Venäjän voimavaroja korostavat lojalistit katsoivat, että osoittamalla uskollisuutta keisarikuntaa kohtaan suomalaiset saisivat siellä osakseen kiitollisuutta, joka aikanaan ilmenisi ehkä käytännön tekoinakin.

Toisen ryhmän muodosti länsivaltojen tukea etsivä, lähinnä perustuslaillisen sivistyneistön edustajista koostuva suppea joukko, joka "oikeustaistelun" aikaisen suopean suhtautumisen ja myötätunnon muistaen toivoi läntisten suurvaltojen vaikuttavan Venäjään Suomen hyväksi. Yhteydenotot lännen diplomaattiedustajiin Pietarissa jäivät kuitenkin asiallisesti tuloksettomiksi. Sotaa käyvillä suurvalloilla oli ratkottavanaan tärkeämpiäkin ongelmia.

Aktiivista mielenkiintoa voitiin sen sijaan odottaa Venäjän johtavan vihollisen, Saksan, taholta. Berliinin näkökulmasta suomalaisten separatismia oli syytä käyttää hyväksi. Venäläistämispolitiikka seurauksineen palveli siten suoranaisesti Saksan etuja. Sen jatkuminen lujitti suuriruhtinaskunnassa käsitystä sovinnon mahdottomuudesta emämaan kanssa, jolloin kansallisen olemassaolon pelastamista ajatellen ainoaksi keinoksi jäisi turvautuminen Saksaan. Tälle pohjalle rakentui kolmas suomalaisten "ulkopoliittinen" suuntaus maailmansodan aikana - jääkäriliike.

Vanhasuomalaisen puolueen "grand old man" J.R. Danielson-Kalmari suhtautui aktivisteihin kriittisesti. Heidän "uhkapelinsä" saattoi vaarantaa maan tulevaisuuden ja johtaa kaiken senkin menettämiseen, mikä toistaiseksi vielä oli säilynyt. Sen sijaan suomalaisten tuli lojaalisuutensa säilyttäen odottaa yleistilanteen muuttumista, jolloin voitaisiin jälleen yrittää sovittelua ja pyrkiä kompromissein turvaamaan suuriruhtinaskunnan autonominen asema.

Danielson-Kalmarin tavoin Paasikivi piti tärkeänä lojaalisuutta, joka laillisuuden rinnalla kuului Suomen kansan syvälle juurtuneisiin vahvoihin ominaisuuksiin. 1920-luvulla kirjoittamassaan muistelmakatkelmassa hän jopa kirjoitti pitävänsä todennäköisenä, että mikäli Nikolai II olisi noudattanut edeltäjiensä harjoittamaa "hyväntahtoista ja laillista politiikkaa", suomalaiset olisivat luultavasti olleet tyytyväisiä osaansa. Jos Nikolai II olisi alun perin menetellyt isoisänsä Aleksanteri II:n tavoin, hän olisi vuonna 1917 voinut kruununsa menetettyään tulla Helsinkiin ja hallita edelleen Suomen suuriruhtinaana. Ajatuksen käytännöllisiä toteutumismahdollisuuksia Paasikivi ei tosin lähemmin pohtinut.

Sortovuodet olivat kuitenkin Paasikiven mielestä katkaisseet siteet ja vapauttaneet suomalaiset velvollisuuksistaan. Hän korosti, että rikkomalla itse lakeja hallitsija oli poistanut moraalisen ja juridisen pohjan toimenpiteiltään, mikä teki vastarinnan oikeutetuksi.

Syksyllä 1914 julkisuuteen tullutta venäläistämisohjelmaa Paasikivi oli jälkikäteen valmis luonnehtimaan "loistavaksi osoitukseksi venäläisten tyhmästä ja väärästä politiikasta". Voitettuaan ensin sodan Venäjä olisi silloin ollut kyllin mahtava toteuttaakseen Suomen erillisaseman lopullisen nujertamisen. Jos taas keisarikunta kärsisi tappion, koko hävittämisohjelma olisi mieletön. Paasikivi ei tässä ottanut huomioon tai ei tiennyt ohjelman tulleen laadituksi ns. Korevon komiteassa jo ennen sodan puhkeamista. Mietteissään hän päätyi johtopäätökseen, jonka mukaan "Wenäjän heikentyminen oli meidän elinehtomme".

Millä tavoin sitten nämä - tosin vasta 1920-luvulla muistiinmerkityt - kovapintaiset kannanotot soveltuvat yhteen lojaliteettilinjan kanssa? Ensinnäkin on todettava, ettei lojaliteetti Paasikiven ajattelussa, kuten edellä on käynyt ilmi, sisältänyt enää mitään moraalista tai juridista uskollisuusvelvoitetta Venäjää kohtaan. Sen oli tsarismi omalla politiikallaan tuhonnut. Jäljelle jäi siis pelkkä Suomen etuun pohjautuva reaalipoliittinen harkinta.

Paasikivi lähti siitä, että suomalaisten panoksesta kokonaan riippumatta Venäjän voimien kuluminen maailmansodassa oli suotavaa. Lopputuloksena olisi todennäköisesti suurvaltojen välinen kompromissirauha. Sen sijaan Romanovien hallitseman keisarikunnan suoriutuminen sodasta täydellisenä voittajana merkitsi Paasikiven käsityksen mukaan Suomelle pelottavaa, ellei suorastaan tuhoisaa vaaraa. Sittemmin toteutunutta ratkaisua, jolloin sekä Venäjä että Saksa luhistuivat, hän ei laskelmissaan ottanut lukuun.

Suuriruhtinaskunnan tärkeiden kauppakumppanien Englannin ja Ranskan kanssa ei oleellisia ristiriitoja ollut. Silti Paasikivi katsoi länsivaltoihin turvautumisen "naiiviksi". Venäjän liittolaisina nämä eivät haluaisi eivätkä voisi ratkaisevalla tavalla puuttua keisarikunnan sisäisiin asioihin, joihin myös Suomen kysymys kuului. Tämän tulisi hänen mielestään olla selvää jokaiselle ajattelevalle yksilölle. Länsivaltojen propagandasyistä toistama iskulause "pienten kansojen oikeuksien puolustamisesta" tarkoitti tietenkin lähinnä Saksan ja sen liittolaisten alistamia kansallisuuksia eikä suinkaan liittoutuneiden suurvaltojen omia sisäisiä ongelmia.

Suomen täytyi niin muodoin Paasikiven mielestä tulla toimeen venäläisten kanssa länsivalloista riippumatta. Danielson-Kalmarin opin mukaisesti oli tunnustettava tosiasia maan pysymisestä edelleen Venäjän yhteydessä. Keisarikunnan toivottava heikentyminen Saksan iskujen seurauksena saattoi edistää sekä Danielson-Kalmarin että Paasikiven tavoitetta - suuriruhtinaskunnan autonomian takaavan kompromissimahdollisuuden avautumista Venäjän ja Suomen välille.

Vuonna 1914 Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajaksi siirtyneen Paasikiven poliittisen ajattelun joustavuus meni silti vanhaan valtioneuvokseen verrattuna huomattavasti pitemmälle. Erityisesti Paasikiveen vaikuttivat Saksan suuret voitot itärintamalla 1915, joista myös Kansallispankin johdon piirissä paljon keskusteltiin. Kuka takasi, etteikö Venäjä voisi luhistua kokonaan? Saattoiko voittoisa Saksa sittenkin harkita sotilaallisia operaatioita myös Suomessa? Olisiko kenties kaikesta huolimatta mahdollista ajatella Saksan avulla Venäjästä irrotettavaa itsenäistä Suomea?

Purjehduskauden alkaessa keväällä 1915 saksalaisten invaasiota pidettiin siinä määrin reaalisena mahdollisuutena, että Paasikivi ryhtyi harkitsemaan Kansallispankin pääkonttorin evakuoimista taistelujen jaloista sisämaahan, mieluiten Hämeenlinnaan. Kysymys: "Jos saksalaiset tulevat?" alkoi yhä useammin toistua pääjohtajan muistikirjassa.

Erityisesti Paasikiveen näyttää vaikuttaneen hänen kesällä 1915 käymänsä keskustelu vanhan ystävänsä ja entisen hallituskumppaninsa valtioneuvos Edvard Hjeltin kanssa. Tämä jääkäriliikkeen johtava ulkopoliitikko oli vastikään palannut salaiselta matkaltaan Tanskaan, jossa hän oli neuvotellut Saksan ulkoministeriön edustajan Otto von Wesendonkin kanssa. Paasikivi on muistiinpanoissaan luonnehtinut Hjeltin luottamuksellisia kertomuksia "erittäin rohkaiseviksi". Saksalaiset näyttivät vakavasti harkitsevan maihinnousua Suomeen, mikä lisäsi jääkäriliikkeen arvoa pääjohtajan silmissä.

Irrallisessa, päiväämättömässä (maailmansodan jälkeen laaditussa) muistiinpanolapussa Paasikivi kirjoittaa: "Jääkärit - Niiden työ suurin urotyö. Lähtivät 1915-1916. Epätietoista suurimmassa määrin, voisivatko koskaan palata kotimaahan enää. Se oli isänmaallinen uhraus, joka on omiaan runoilijoita innostamaan. Runeberg. Minä en ollut siinä liikkeessä mukana, mutta seurasin tarkasti, ihastuksella." Toisessa yhteydessä Paasikivi perusteli syrjässä pysymistään asemallaan Kansallispankin pääjohtajana. Pankkia ei saanut saattaa vaaraan.

Huolestuneisuus ei ollut täysin tuulesta temmattua. Vuoden 1916 alussa Pohjanmaalla levitettiin huhua, jonka mukaan vanhasuomalaiset liittyisivät Paasikiven johdolla tukemaan Ruotsia, jos se lähtisi mukaan sotaan Saksan puolella. Lähtökohdan ovat saattaneet tarjota Kansallispankin johdon piirissä käydyt epäviralliset ja spekulatiiviset keskustelut Ruotsin mahdollisista hyökkäysaikeista. Tukholmaan matkustanut pankin johtokunnan jäsen Kaarlo Castrén saattoi vihdoin toukokuussa 1916 sähköttää kollegoilleen (etukäteen sovittua peitekieltä käyttäen), ettei Ruotsin sotaan lähtöä ollut syytä ottaa laskelmissa lukuun.

Huhut tulivat myös venäläisten viranomaisten tietoon. Vielä elokuussa 1916 Paasikivi kutsuttiin santarmihallituksessa pidettyyn kuulusteluun, jossa häntä tentattiin Kansallispankin yhteyksistä Saksaan tai sen agentteihin. Kun kuulustelijalta puuttuivat kaikki näytöt, pääjohtaja selviytyi asiasta vastaamalla kysymyksiin jyrkän kielteisesti. Torjuntataisteluaan käyvä Paasikivi oli sikäli lujalla pohjalla, että mitään todisteita hänen osallistumisestaan käytännössä aktivistien toimintaan ei ennen vuotta 1917 todellakaan näytä olevan olemassa.

Paasikiven poliittisessa asennoitumisessa voidaan siis maailmansodan alkuvuosina havaita kaksi eri tasoa, jotka molemmat pohjautuivat Suomen etuun. Näistä ensimmäinen (ja ainoa julkisuudessa näkynyt) oli perinteinen danielson-kalmarilainen linja Suomen pysymisestä edelleen Venäjän yhteydessä ja valmistautumisesta sikäläisen hallituspolitiikan muuttuessa saamaan aikaan pysyvä kompromissiratkaisu, jonka kumpikin osapuoli voisi hyväksyä.

Toisaalta Paasikivi otti huomioon myös Saksan mahdollisen sotilaallisen voiton ja sen avulla toteutettavan Suomen itsenäisyyden. Valinta näiden vaihtoehtojen välillä riippui suursodan tapahtumakehityksestä. Lisäksi Paasikivi katsoi jälkimmäisen vaihtoehdon omaksumisen edellyttävän saksalaisten maihinnousua, jolloin suomalaiset yhdessä keisari Wilhelmin joukkojen kanssa voisivat karkottaa venäläiset miehittäjät. Mihinkään aseellisen kapinan kaltaiseen uhkayritykseen ei suomalaisten kuitenkaan pitäisi ryhtyä vailla varmuutta saksalaisten joukkojen välittömästä osallistumisesta, koska Berliini muussa tapauksessa saattoi vain tyytyä yllyttämään suomalaisia näille ehkä kohtalokkaaseen taisteluun Venäjän voimien sitomiseksi ja kuluttamiseksi.

Kun maihinnousu Suomeen näytti viipyvän, Paasikiven varovaisuus entisestään voimistui. Jääkäriliike merkitsi hänelle silti varteenotettavaa realiteettia, johon kenties jouduttaisiin turvautumaan. Mikäli taas suursodan kehitys johtaisi siihen, että nuo urheat nuorukaiset eivät koskaan voisi palata kotiin, heidän tulevaisuutensa ulkomailla oli ainakin taloudellisesti turvattava.

Hyvät naiset ja herrat

Kesällä 1955, vuotta ennen kuolemaansa, vanha presidentti antoi ruotsinmaalaiselle Dagens Nyheterille haastattelun, jossa hän totesi mm. "Poliitikkona minulla on ollut ikävä taipumus ajatella aina eteenpäin, yrittää tähyillä tulevaisuuteen saadakseni, mikäli mahdollista, vilaukselta nähdä, mitä sillä saattaa olla Suomen varalle." Sama "ikävä taipumus" pitää paikkansa myös nuoren Paasikiven kohdalla. Suomen kohtalo oli riippuvainen suurten maailmantapahtumien kehityksestä ja niiden arvioinnissa valtiomiehellä tuli hänen mielestään olla v.Bismarckin edellyttämä "das politische Augenmass". Vaikka sisäinen rakennustyö oli tietenkin tärkeätä, provinsialismiin ei silti ollut varaa ja ulkopolitiikka kulki aina sisäpolitiikan edellä. Kun siis ratkaiseva merkitys oli maailmanpoliittisilla tapahtumilla, suomalaisilla tuli pienenä kansana riskialttiissa asemassaan olla mahdollisimman pitkälle kehitetyt toimintamallit eri vaihtoehtojen varalta. Korostettakoon tässä yhteydessä vielä kerran Paasikiven katsomusta, jonka mukaan tsarismi oli politiikallaan itse katkonut ne lojaliteettisiteet, jotka Suomea olivat aikaisemmin Venäjään yhdistäneet. Jäljelle jäi siten vain tarkoituksenmukaisuusharkinta. Tietyin edellytyksin Saksa tarjosi tällöin yhden vaihtoehdon. Tämä tausta on syytä ottaa huomioon, kun arvioidaan Paasikiven myöhempää saksalaissuuntausta vuosina 1917-1918.