Contacts

Paasikivi-Seura ry.
Paasikivi-Samfundet rf.
Paasikivi Society

Kruunuvuorenkatu 4 (2 krs.)
FI-00160 Helsinki
FINLAND

tel. +358 50 599 3252
Office hours 10:00-13:00

etunimi.sukunimi(@)
paasikivi-seura.fi

3.4.2007 Antti Sierla, suurlähettiläs: Globaalimpi NATO ja uudistuva kumppanuus

Suurlähettiläs Antti Sierla
Esitys Paasikivi-seurassa 3.4.2007
Globaalimpi NATO ja laajeneva kumppanuus

Jäsenyys ei ole kiireellisin Suomen Nato-yhteistyöhön liittyvä kysymys

Suomessa keskustellaan varsinkin mediassa siitä, tulisiko Suomen liittyä Naton jäseneksi, vai jatkaa liittoutumattomana. Asia ei kuitenkaan näytä ratkeavan vielä moneen vuoteen. Aikaa ja aihettakin olisi pohtia nyt sitä, millä tavoin Nato on muuttunut ja muuttuu edelleen, ja millainen kumppani Natolle Suomi haluaa jatkossa olla kumppanuudenkin muuttuessa.

Olemme saaneet seurata Ruotsin äskeisten vaalien jälkeen voimistunutta pyrkimystä syventää maan jo valmiiksi tiivistä yhteistyötä Naton kanssa. Ruotsin ajatukset tunnetaan toki Suomessakin hyvin, maamme ovat tehneet jatkuvasti Natossa hyvin läheistä yhteistyötä. Suomi ja Ruotsi ovatkin monessa suhteessa Naton kanssa läheisintä yhteistyötä tekevät kumppanimaat, vaikka niillä ei olekaan järjestöön sellaista kahdenvälistä poliittista suhdetta kuin Venäjällä ja Ukrainalla. Naton jäsenkandidaatit ja sellaisiksi pyrkivät maat tavoittelevat luonnollisesti omalta osaltaan mahdollisimman läheistä yhteistyötä Naton kanssa, mutta niiden valmiuksissa on vielä kehittämisen varaa.

Nato on päättänyt arvioida uudelleen niin rauhankumppanuuden sisältöä. Samalla se pohtii muitakin yhteistyöjärjestelyjään Välimeren maiden, Persianlahden maiden ja kehittyneiden ns. kontaktimaiden kuten Australia tai Japani kanssa. Kontakteja on luotu laajemminkin, paitsi Afganistaniin myös Pakistaniin, Intiaan ja Kiinaan päin. Nato näkeekin nyt olevansa aiempaa selvästi globaalimpi toimija ja kehittää toimintaansa sen mukaisesti. Myös monet muut maat ovat todenneet Naton entistä globaalimman roolin, mikä on lisännyt yhteydenottoja Natoon.

Muutos aikaisempaan verrattuna on merkittävä.

Naton toiminnan kolme vaihetta

Nato saavuttaa näinä päivinä kansainväliseksi järjestöksi kunnioitettavan 58 vuoden iän. Nato perustettiin vuonna 1949 vastaamaan Neuvostoliiton taholta tulleeseen hyökkäysuhkaan. Kylmän sodan aikana Naton toiminta-ajatus oli selvä: estää ulkopuolista maata tai liittoutumaa hyökkäämästä Naton alueelle. Välineeksi valittiin niin vahvan puolustuskyvyn ylläpitäminen, että se estäisi hyökkäykseen ryhtymisen. Tässä Nato myös onnistui.

Tälle ensimmäiselle vaiheelle oli ominaista tehtävän selkeys, intressien samankaltaisuus niin pohjoisamerikkalaisten kuin eurooppalaistenkin jäsenmaiden näkökulmasta, ja varustautuminen ilman varsinaisia sotatoimia.

Kaikki muuttui nopeasti neljäkymmentä vuotta myöhemmin Berliinin muurin murruttua. Naton olemassaolon oikeutus asetettiin monella taholla kyseenalaiseksi, ja varsinkin eurooppalaisissa jäsenmaissa puolustusmenoja alenettiin rajusti. Nykyisin ne ovat suunnilleen kolmanneksen tasolla kylmän sodan aikaan verrattuna, ja tuolloin puhuttiinkin rauhanosingosta.

Puhuttiin myös historian päättymisestä, sotien jäämisestä historiaan. Nato loi nopeasti yhteistyöpuitteet entisten Varsovan liiton jäsenmaiden kanssa perustamalla Pohjois-Atlantin yhteistyöneuvoston. Euroopan liittoutumattomista maista Suomi haki neuvostolta tarkkailijan asemaa, ja saikin sen vuonna 1992. Kahta vuotta myöhemmin perustettiin Naton rauhankumppanuus, johon myös Ruotsi, Itävalta ja Irlanti liittyivät. Vuonna 1997 perustettiin Euro-Atlanttinen kumppanuusneuvosto, jonka jäsen Suomi on ollut alusta pitäen. Nykyisin neuvoston jäseninä ovat käytännöllisesti katsoen kaikki ns. euro-atlanttisen alueen maat Etelä-Kaukasusta ja Keski-Aasiaa myöten.

Kuten tiedämme, maailma ei saanut pitkään nauttia rauhan tilasta. 90-luvulla puhkesi kymmeniä aseellisia yhteenottoja eri puolilla maailmaa. Ne olivat nyt kuitenkin suureksi osaksi valtioiden sisäisiä, eivät niinkään valtioiden välisiä. Euroopassa Neuvostoliiton hajoaminen tapahtui lopulta hyvin verettömästi, mutta Jugoslavian kohtalo muodostui synkäksi. YK:n ja eurooppalaisten epäonnistuttua rauhan turvaamisessa alueella tarvittiin lopulta Naton väliintuloa YK:n valtuuttamana Daytonin sopimuksen toimeen panemiseksi. Nato toteutti ensimmäisen sotilaallisen operaationsa oman alueensa ulkopuolella, ei torjuakseen hyökkääjää, vaan lopettaakseen silmittömän verenvuodatuksen.

Sotilaallisesta kriisinhallinnasta oman alueen ulkopuolella tuli osa Naton sotilaallista doktriinia Washingtonin huippukokouksessa keväällä 1999. Voimavaroja ryhdyttiin kehittämään uutta tehtävää vastaavasti: nyt tarvittiin aiempaa kevyempiä yksiköitä, joita voitaisiin siirtää nopeasti kauaskin oman alueen ulkopuolelle. Operaatioissa tarvittiin entistä suurempaa yhteentoimintakykyä monikansallisissa yhtymissä.

Rauhankumppanit kutsuttiin osallistumaan Naton johtamiin kriisinhallintaoperaatioihin, ja Suomi olikin mukana alusta pitäen.

Nine Eleven, terrorihyökkäykset Yhdysvaltoja vastaan

Syyskuun yhdennentoista vuonna 2001 varmaan useimmat muistavat uutiskuvista päivänä, jolloin kaapatut matkustajakoneet syöksyivät tuhoisin seurauksin New Yorkin World Trade Centerin kaksoistorneihin ja Pentagoniin Washingtonissa. Yhdysvallat ei vieläkään ole täysin toipunut tuosta järkytyksestä. Ensimmäistä kertaa se koki hyökkäyksen itseään vastaan omalla mantereellaan.

Ensimmäistä kertaa Nato päätti yhteisen puolustuksen velvoitteen täyttymisestä, kun yhtä jäsenmaata vastaan oli hyökätty. YK:n valtuuttamana Yhdysvallat halusi kuitenkin itse ryhtyä johtamaan terrorismin vastaista sotilasoperaatiota Afganistanissa, jonne Kabulin turvaksi perustettiin myös YK:n rauhanturvaoperaatio. Nato siirsi tutkakoneitaan valvomaan Yhdysvaltain aluetta ja aloitti edelleen jatkuvan Välimeren alueen partioinnin ja laivojen tarkastuksen.

Afganistanin ISAF-operaatio liukui asteittain lähemmäksi Natoa, ja Nato-johtoinen operaatio siitä tuli kaksi vuotta perustamisensa jälkeen. Nyt ISAF on laajentunut kattamaan koko Afganistanin alueen, ja liittoumalla kumppaneineen on maassa 35.000 sotilasta. Yhdysvallat jatkaa rinnalla pienemmässä mittakaavassa edelleen terrorismin vastaista operaatiota sekä kouluttaa Afganistanin omia puolustusvoimia.

Tälle kolmannelle vaiheelle ovat luonteenomaisia vastustajan epämääräisyys, perinteisestä sodankäynnistä merkittävästi poikkeavat terrorisminkin keinot, uhkien syntyminen kaukana omalta alueelta ja niin muodoin tarve kehittää entistä liikkuvampia ja paremmin varustettuja joukkoja. Afganistanista onkin tullut Naton sotilaallisen muutoksen eli transformaation koekenttä ja ajuri.

Toinen tärkeä muutoksen väline on nopean toiminnan joukkojen konsepti. Jäsenmaiden puolustusvoimiin halutaan luoda entistä paremmin harjoitelleita ja varustettuja yksiköitä, jotka kykenevät lähtemään tehtäviin hyvinkin lyhyellä varoitusajalla. Nopean toiminnan joukkoa on kerran jo käytettykin, Pakistanin maanjäristyksen tuhojen lievittämisessä.

Nato on ollut pitkään Kosovossa, ja Afganistaninkin operaatiosta on tulossa pitkä. Tähänastinen järjestely, jonka mukaan kukin osallistuva maa kattaa omat kustannuksensa, ei enää kaikilta osin vastaa ajan vaatimuksia. On kallista kierrättää esim. helikoptereita tiettömien taipaleiden taakse muutamaksi kuukaudeksi ja tuoda ne sitten uusien toisesta maasta tulevien tieltä taas pois. Ilmakuljetusten järjestäminen olisi järkevämpää, jos olisi yhteisesti rahoitettuja kuljetuskoneita. Johtamis- ja viestintäjärjestelmätkin kannattaisi rakentaa pidemmäksi aikaa kuin kerrallaan puoleksi vuodeksi.

Kansalaisten näkökulmasta uhka on aiempaa hämärämpi ja kaukaisempi. Sen torjunnan keinoista ei myöskään olla niin yksimielisiä kuin oltiin kylmän sodan aikana. Toisaalta Nato on jo Länsi-Balkanilla mutta varsinkin Afganistanissa tunnustanut sotilaallisten keinojen riittämättömyyden. Päivän iskusana onkin kokonaisvaltainen lähestymistapa, jossa sekä kansainväliset järjestöt, yksittäiset maat että kansalaisjärjestöt tekevät mahdollisimman saumatonta yhteistyötä keskenään koordinoiden. Vakautta ei synny, ellei ole kehitystä. Kehitystä ei synny, ellei ole vakautta. Tästä yhteistyön tarve.

Kumppanuus laajenee, monipuolistuu ja syvenee

Rauhankumppanuuden alkuperäisenä tarkoituksena oli ennen kaikkea tarjota Naton jäseniksi pyrkiville entisille sosialistisen leirin maille mahdollisuus läheiseen yhteistyöhön Naton kanssa. Yhteistyön avulla oli määrä myös luoda näille maille edellytykset päästä Naton jäseniksi. Nato onkin sittemmin laajentunut kahteen otteeseen. Jäljellä on kolme jäsenyyteen valmentavassa ohjelmassa olevaa Länsi-Balkanin maata, viisi läntisen Euroopan liittoutumatonta maata sekä joukko entisestä Neuvostoliitosta itsenäistyneitä maita Venäjä mukaan lukien. Sangen kirjava joukko siis.

Tällä hetkellä kumppanuus nähdään Natossa toisaalta ns. turvallisuutta tuottavien maiden ja toisaalta ns. turvallisuutensa rakentamisessa apua tarvitsevien maiden näkökulmista. Naton rinnalla turvallisuutta jo tuottaville maille kuten Suomelle tarjotaan mahdollisuutta entistä tiiviimpään yhteistyöhön.

Samalla Nato alkaa soveltaa kumppanuuden työkaluja myös laajemmin eri yhteistyömaidensa kanssa tehtävään yhteistyöhön. Ns. kontaktimaat kuten Australia, Uusi Seelanti, Japani ja Korean tasavalta halutaan tuoda lähemmäksi liittokuntaa silloin, kun ne osallistuvat operaatioihin Naton rinnalla. Muita yhteistyömaita autetaan mm. puolustusvoimiensa demokratisoinnissa ja kansainvälisen kriisinhallintakyvyn kehittämisessä. Nato on myös ollut aktiivinen vanhojen aseiden ja ammusten hävittämisessä.

Suomen lähiajan haasteet Naton kumppanina

Suomi on ollut vahvasti mukana Nato-johtoisissa kriisinhallintaoperaatioissa alusta pitäen. Enimmillään suomalaisia on ollut Nato-johtoisissa operaatioissa yhtä aikaa noin tuhat, ja silloin olimme väkilukuun suhteutettuna jopa eniten joukkoja Nato-operaatioihin luovuttanut maa. Nyt panoksemme Natossa on 400 rauhanturvaajaa Kosovossa ja 100 Afganistanissa.

Naton rinnalle ovat tulleet EU:n kriisinhallintaoperaatiot ja EU:n nopean toiminnan joukot varalla oloaikoineen. Suomen sotilaallisen kriisinhallinnan panokseksi vuosittain on nyttemmin sovittu noin 100 miljoonaa euroa ja noin tuhat sotilasta. Onko siitä tosiaan vain alle kymmenen vuotta, kun meillä pelättiin rauhanturvalain säätämän 2000 sotilaan enimmäismäärän hetkellistä ylitystä rotaatioiden vaihdon yhteydessä! Toki nykyiset operaatiot ovat kalliimpia ja vaativat enemmän ammattihenkilöstöä. Afganistanissa yksikkökustannukset sotilasta kohden ovat viitisenkymmentä prosenttia korkeammat kuin Kosovossa. Perinteemme ovat joka tapauksessa kunniakkaat Natonkin puolella: suomalainen rauhanturvaaja on lähtenyt Nato-johtoiseen operaatioon jo yli 10.000 kertaa. Se on lähes neljännes kaikesta rauhanturvaamisestamme yli viidenkymmenen vuoden aikana.

Naton tärkein operaatio on nyt ISAF Afganistanissa. Riian huippukokouksessa Nato päätti tarjota kehittyneimmille kumppanimailleen mahdollisuutta osallistua täydentävästi nopean toiminnan joukkoihin. Rikkailta kumppanimailta odotetaan panosta köyhimpien auttamisessa Naton rinnalla. Eräitä puolustusmateriaalihankkeita on avattu myös kumppanimaille. Lisäksi Nato tarjoaa entistä paremmat mahdollisuudet kumppanimaidenkin upseereille toimia Naton esikunnissa.

Tähän Naton ja sen kumppanuuden kehitykseen myös Suomi tulee ottamaan kantaa. Se tehtävä meillä on tässä ja nyt.