Contacts

Paasikivi-Seura ry.
Paasikivi-Samfundet rf.
Paasikivi Society

Kruunuvuorenkatu 4 (2 krs.)
FI-00160 Helsinki
FINLAND

tel. +358 50 599 3252
Office hours 10:00-13:00

etunimi.sukunimi(@)
paasikivi-seura.fi

24.5.2007 Georgij Alafuzoff, lippueamiraali: Viron ja Venäjän naapuruudesta

Lippueamiraali Georgij Alafuzoff
Viron ja Venäjän naapuruudesta
Helsingin Suomalainen Klubi 24.5.2007

Saadun tiedon mukaan ongelmat Tönismäellä sijainneen pronssisoturipatsaan kanssa alkoivat kaksi vuotta sitten. Mikä silloin muuttui. Kaksi vuotta sitten alkoivat Viron venäläiset dedushkat ja babushkat, mummot ja vaarit tuomaan patsaalle lapsenlapsiaan. Ehkäpä siksi, että heidän aikansa täällä oli kulumassa loppuun ja he halusivat jättää jälkipolville jonkun perinnön, ehkäpä siksi että Venäjällä erityisen painoarvon voitonpäivän juhlintaan antoi pyöreä luku sodan päättymisestä - 60 vuotta. Venäläisten mielenkiinto kokoontumiseen patsaalle synnytti tiettyjen virolaisten ja erityisesti Viron nationalistipiirien huomion. Tämä synnytti puolestaan uhkan välikohtauksista, pääkaupungin keskustassa. Siihen saakka pronssisoturin tarina oli hiljalleen hiipumassa pois. Kerrotun mukaan Tallinasta vetäytyvien venäläisjoukkojen varuskunnan komentaja oli pyytänyt olla kajoamatta patsaaseen vuosina 1991 ja 1992. Venäläisjoukot vetäytyivät lopullisesti 1994. Tällöin suurin into menneen kauden muistomerkkien poistamiseen oli jo hävinnyt. Itse asiassa vuosina 1994-95 aukio uudelleen päällystettiin jalkakäytävää levennettiin, uusia puita istutettiin ja hautamuistomerkistä vaihdettiin nimikyltti. Vaaleissa voittaneen reformipuolueen edustaja, pääministeriksi valittu Andrus Ansip oli eräänä vaalilupauksenaan luvannut hoitaa patsaskysymyksen pois päiväjärjestyksestä, hyvinkin nopeasti. Patsaaseen liittyvän symboliarvon koettiin horjuttavan muuten vakaata ja onnistunutta yhteiskunnallista kehitystä.

Viimeaikaiset tapahtumat Virossa, Pronssisoturipatsaan siirto, venäläinen huliganismiksi ja vandalismiksi yltynyt kapina Tallinnan keskustassa sekä Viron ja Venäjän välisten suhteiden viileneminen ovat kirvoittaneet kiivastakin mielipiteenvaihtoa niin kyseisissä maissa kuin myös muualla Euroopassa. Pronssisoturitapahtumissa on kaksi erillistä ulottuvuutta. Ensimmäinen ulottuvuus on poliittinen. Se on tarinaa siitä miten poliitikot toimivat ja mitä sanoivat. Miten Viron uusi poliittinen eliitti ratkoi omia haasteitaan, tasapainotellen yhtäältä eurooppalaisen näkemyksen ja EU virallisen politiikan ja toisaalta paikallisten ihmisten enemmän tai vähemmän radikaalien mielipiteiden välillä. Pronssisotilas ei heille tässä keskustelussa ollut tärkeä.

Venäjän poliittinen valtaeliitti (jetset) seurasi erään kuvauksen mukaan iloisesti vikisten tapahtumia Tallinnassa osallistuen käynnistämäänsä kilpailuun siitä kuka voisi ilmoittautua kaikkein isänmaallisemmaksi. Patriotismi ja nationalismi kun ovat ne ismit jotka tänään ovat Venäjällä myötätuulessa. Iskulauseina tulivat muun muassa esiin: luopuminen virolaisen sianlihan ostamisesta ja muut taloudelliset sanktiot. Venäjän duuma esitti jopa diplomaattisuhteiden purkamista. Äärimmillään esitettiin myös Viron lähetystön maan tasalle ajamisesta. Myös tälle kirjavalle joukolle pronssisoturipatsas oli vailla muuta kuin symbolista merkitystä.

Poliittinen keskustelu, arviointi ja spekulointi olivat koko ajan pinnalla. Se sisälsi mitä erilaisimpia arvioita, usein pelkkää spekulointia ja luonnollisesti myös molempien kriisin osapuolien laatimia salaliittoteorioita tapahtumien tosiasiallisiksi väitetyistä taustoista. Kaiken takana väitetään yhtäältä olleen Putinin ja hänen lähipiirinsä joka masinoi nuorisojoukot kylvämään eripuraa ja epävakautta Viroon. Toisaalta erään venäläisen näkemyksen mukaan Viron johto toimi vain välikappaleena yrityksessä jossa pyritään mittaamaan Venäjän toimintakykyä ja herkkyyttä osana suurta peliä jonka lopullisena tavoitteena on Venäjän marginalisointi ja sen raaka-ainevarojen haltuun saaminen. Voidaan ehkä yleistää että koko ajan jatkuvassa informaatio- ja tiedotussodassa pääsimme seuraamaan yhtä tiedostustaistelua. Miten siinä taistelussa kävi on jo spekulaatiota, mutta ainakaan ei Venäjä siitä selvänä voittajan selviytynyt. Se toi uusia ennalta testaamattomia piirteitä ulkopolitiikkaansa, luovuttaen samalla aloitteen vastustajiensa käsiin välinpitämättömällä suhtautumisellaan EU:n ja Natoon kuuluvan maan diplomaatin turvallisuuteen.

Eikä kysymys ole pelkästään siitä, että Viron johto sai tapahtumien aikana tukijoita muista Keski-Euroopan maista. Paljon epämiellyttävämpää on Venäjälle sen ilmeinen välttämättömyys tunnustaa se tosiasia että aivan samoin kuin vuonna 1999 Venäjän ulkopolitiikka oli kykenemätön estämään Belgradin pommitukset ja vuonna 2002 pysäyttämään Naton laajentumisen Baltiaan, vaikuttaa se tänään kykenemättömältä vaikuttamaan lännen käyttäytymiseen ja toimenpiteisiin itselleen periaatteellisissa kysymyksissä. Eikä pelkästään vaikuttamaan, vaan edes tuomaan oman näkemyksensä ja vaihtoehtonsa uskottavalla tavalla esille. Pikkuruinen Viro ei taipunut tuumaakaan. Miten tähän ovat sovitettavissa vakuuttelut palautetusta suuruudesta, itsevarmat julistukset ja kehitteillä oleva energiasuurvallan imago. Eivät mitenkään.

Kiistely poliittisen ulottuvuuden alueella siitä mikä on oikein ja mikä väärin on turhaa ja hyödytöntä ellei jopa mahdotonta. Se ei ole historiallis-objektiivista vaan ideologis-subjektiivista luonteeltaan.

Toinen ulottuvuus, itse asiassa paljon kuvaavampi ja vakavampi oli sen toisasian reaalinen ilmentymä, että on olemassa ainakin kaksi, ja oikeastaan kolme toisistaan poikkeavaa erilaiseen historian muistiin perustuvaa tulkintaa. Nimittäin venäläinen, virolainen ja viron venäläisten tulkinta pronssisoturipatsaasta ja siihen liittyvistä tapahtumista. Ja kysymys ei itse asiassa ole siitä onko jokin tulkinta oikeampi kuin toinen vaan siitä että erilaisten näkemyksien olemassaolo on realismia myös tänään. Kyse ei ole demokratiasta tai autoritäärisestä diktatuurista. Kyse on erilaiseen kokemukselliseen historiaan perustuvista näkemyksistä joilla ei välttämättä ole tekemistä niin sanotun totuuden kanssa.

Venäläisille vuosien 1941-45 sota oli taistelua maahantunkeutujaa vastaan kansakunnan pelastamiseksi, suuri isänmaallinen sota joka ajallisesti sattui samaan aikaan II maailmansodan kanssa. Sotaa natsisaksaa ja fasismia vastaan. Venäläisille Tönismäen muistomerkille haudatut sotilaat olivat suuren isänmaallisen ja toisen maailmansodan taistelijoita jotka taistelivat Hitlerin joukkoja vastaan Venäjällä, Virossa, Ukrainassa, Puolassa ja Saksan maaperällä - tavallisen kansan silmin tarkastelleen ei jotakin valloittaakseen vaan lyödäkseen hyökkääjän.

Rivisotilaat taistelivat varmaankin ryhmän- ja joukkueenjohtajansa käskystä. Maa ja kansakunta taisteli vapautensa puolesta. Vaikka Kremlin yksinäinen asukki saattoikin hyvinä hetkinä uhrata ajatuksen myös maailmanvalloitukselle ja haaveilla kansakunnan mahdista ja suurvaltaimperiumista ei tämä ajatus, varovaisten arvioiden mukaan yli 20 miljoonaa ihmistä menettäneen kansan historiallisessa muistissa ole suinkaan päällimmäisenä - jos ollenkaan läsnä. Venäläisille ei pronssisotilas välttämättä ole Viron vapauttaja mutta vielä vähemmän hän on Viron miehittäjä tai laajenemista ajavan Imperiumin sotilas. Näin rivivenäläiset asian mieltävät ja muistavat.

Jos ylipäätään on mitään josta venäläiset vilpittömästi ja aidosti katsovat voivansa olla ylpeitä viimeksi kuluneiden 100 vuoden aikana niin se on tuo Voitonpäivä. Kaikki siihen liittyvä on pyhää. Jevgeni Primakovin mukaan: Millekään maalle, suurelle tai pienelle, ei tulla sallimaan Venäjän kansan pyhien tuntemuksien loukkaamista.

Asian sivujuonteena on venäläisten kokema uhka toisen maailmansodan tulosten uudelleen arvioinnista jossa Neuvostojoukkojen toiminta ja sen seuraukset mielletään Saksan asevoimien toiminnan kaltaisiksi.

Nuorisoliikehdintä Moskovassa ja sen heijastumat Virossa sai runsaasti julkisuutta. Kyseessä oli joka tapauksessa lopultakin marginaalinen ilmiö joka kuitenkin on eräs oire mielipiteiden muodostumisesta nykyvenäjällä ja siitä potentiaalista joka on tarvittaessa päättävien piirien käytettävissä..

Vironvenäläisten mielissä edellä mainitut ajatukset pronssisoturista ovat läsnä joskin paljon pienemmällä merkityksellisellä painoarvolla. Venäjän venäläiset eivät ehkä lopulta aina ymmärrä missä määrin 15 vuotta on erottanut vironvenäläiset heistä ja missä määrin myös mentaliteetti ja ajattelutapa on muuttunut. Venäjä on vironvenäläisille yhä enemmän vain symboli tai legenda, esivanhempien synnyinmaa ja koti - ei sen enempää eikä vähempää. Kielellinen ja kulttuurinen side on vahva. Pronssisoturi ei heille edusta Venäjän pelastumista tai vielä vähemmän maailman pelastumista natsi-saksalta. Patsas edustaa heille saksalaisten karkottamista Virosta jota he pitävät kotimaanaan. Patsaalla on kuitenkin myös muita lisämerkityksiä. Saksalaisten karkotus oli ehto heidän isovanhempiensa tulolle Viroon. II Maailmansota oli aikaa jolloin heidän yhteisönsä, vironvenäläisten yhteisö, kolmasosa Viron väestöstä, syntyi ja vakiintui. Heidän mielikuvissaan patsas ikään kuin laillistaa heidän olemassaolonsa Viron asukkaina - asian joka heidän mukaansa on kyseenalaistettu jatkuvasti Viron uudelleen itsenäistymisestä lähtien. Heille ei pronssisoturi ole vapauttajasotilas vaan eräänlainen uudisasukas-maahanmuuttaja joka edustaa heidän esivanhempiaan heidän juuriaan. Näin he asian mieltävät ja muistavat.

Todettakoon että valtaosa vandalismiin osallistuneista nuorista olivat iältään 17-22 vuotta vanhoja. Eli heillä ei ole mitään henkilökohtaista muistikuvaa neuvostoajalta. Kellokkaina toimivat ulkopuolelta tuotetut nuoret ja suuri osalla mellakointiin osallistuneista oli tehnyt tuttavuutta poliisin kanssa jo aikaisemmin. Joukko ei siis edustanut viron venäläisten yhteisöä, vaan ehkäpä vain sen äärinäkemyksiä ja oli ainakin osittain maan rajojen ulkopuolelta ohjattu. Todennäköisesti spontaanisti syntynyttä toimintaa käytettiin hyväksi poliittisissa tarkoituksissa.

Entä sitten virolaiset. Virolaisille II maailmansota edustaa vain yhtä ainoaa asiaa. Se edustaa aikaa kun Viro menetti itsenäisyytensä ja joutui epäinhimillisen vierasmaalaisen miehityksen uhriksi.
Kansallisessa muistissa on läsnä kaksi miehitystä 1939-1940 ja 1944-1991. Hieman karrikoiden aikakausi 41-44 jolloin saksalaisjoukot olivat Virossa ei edusta virolaisille miehitystä vaan väliaikaista vapautumista Neuvostovallan vierasmaalaisen kommunistisorron alta. Ja eipä saksalaisia Virossa miehittäjiksi miellettykään, eiväthän he virolaisia neuvostomiehittäjien tapaan kohdelleetkaan. Tapahtumat Tallinnassa syyskuussa 1944 on virallisissa asiakirjoissa nimetty ei suinkaan vapauttamiseksi, eikä edes neutraalilla tavalla haltuunotoksi vaan miehittämiseksi.

Tämän vuoksi venäläinen argumentointi sen suhteen että Tönismäen soturi ei edusta vuoden 1940 tapahtumia vaan on Hitlerin vastaiseen taisteluun osallistuneen soturin patsas ei toimi sitä ei yksinkertaisesti ymmärretä eikä voidakaan ymmärtää. Virolaiset olivat jos nyt eivät aivan eri puolella kuin venäläiset niin eivät kuitenkaan samallakaan puolella. Näin he asian mieltävät ja muistavat. Ja siihen on heillä vankka perusteensa. Kysymys ei ole siitä onko se hyvä vai paha asia.14 kesäkuuta 1941, viikko ennen operaatio Barbarossan käynnistymistä tuhansia virolaisia joukossa vanhuksia, naisia ja lapsia yhden yön aikana kuljetettiin härkävaunuissa leireihin Siperiaan. Ja surmansa saivat tätä seuraavina vuosian nimenomaan ne jotka kyyditettiin eivätkä ne jotka jäivät Viroon saksalaisten komentoon. Samoin vuotta 1944 seuranneet 45 vuotta luovat pitkän ja synkän varjon Viron historian ja menneisyyden ylle.

Ongelman ydin onkin siinä miten elää kun kansanryhmillä on niin toisistaan poikkeava historiallinen muisti. Eikä kysymys ole siitä että venäläiset eivät haluaisi muistaa kielteisiä tapahtumia ja virolaiset puolestaan olisivat kyvyttömiä näkemään mitään hyvää neuvostoajalta. Kysymys on pitkälle siitä että venäläinen osapuoli tietäen historian synkät puolet ei kuitenkaan ole valmis uhraamaan kansallista suhtautumistaan Suureen isänmaalliseen sotaan ja siinä taistelleiden sotilaiden muistoon. Ei myöskään virolaisille ole juurikaan annettu mahdollisuutta toisenlaiseen suhtautumiseen. Se koettaisiin välittömästi nöyristelynä, antautumisena tai jonain vieläkin pahempana.

Mutta miten konkreettisella tasolla asia olisi hoidettava ja onko se hoidettavissa. Erään tunnetun venäläisen toisinajattelijan ja neuvostovaiheen poliittisen vangin sanoin. On tilanteita joissa kansallisen menneisyyden tapahtumien tulkinnat ovat vastakkain. Ehkäpä silloin olisi paikallaan tukeutua yleisinhimilliseen muistiin. Ajatus on sinänsä hyvä mutta pitää sisällään sekin eripuran siemenen. Miten käy silloin jos tämä niin sanottu yleisinhimillinen muisti esimerkiksi kansainvälisen kehityksen seurauksena saa uuden historiallisen tulkinnan.

Eräiden arvioiden mukaan Euroopassa on kasvamassa ja kehittymässä psykologinen vieraantuminen Venäjästä. Nykyajan eurooppalainen kosmopoliitin on äärimmäisen vaikea ymmärtää uutta Venäjää jossa patriotismi ja kansalliset intressit ovat erottamaton osa poliittista retoriikkaa ja voiton päivä kansakunnan suurin juhla. Venäjä näyttäytyykin eurooppalaisille vanhan Euroopan sirpaleena ajalta ennen ensimmäistä maailmansotaa. Onko siis yllättävää, että useat EU:n edustajat ovat toistuvasti todenneet, että Venäjälle ei ole sijaa yleiseurooppalaisessa rakennusprojektissa. Venäjän presidentin hallinnon korkean virkamiehen sanoin: "Vain poliittinen itsemurhakandidaatti voi tänään verhoutua pro -venäläisiin mielipiteisiin."

Tosiasiallisesti suhteita kuvastaakin tietty kiristyminen ja viileneminen talouden ollassa hyvinkin tiiviissä vuorovaikutussuhteessa ja keskinäisen kehityksen tiellä.

Vuoden 2006 tulosten mukaan Venäjä on kolmannella sijalla Viron kauppakumppaneista ja ykkösenä EU:n kuulumattomien maiden joukossa. Kauppavaihto maiden välillä oli noin 1,5 miljardia euroa. Tämä edustaa noin kymmenettä osaa Viron koko taloudesta. Maiden välillä on säilynyt Viron kannalta epäedullinen kauppatase. Viro ostaa Venäjältä enemmän kuin mitä se myy.

Joka tapauksessa Dmitri Treninin mukaan kapitalismin kehitys, jolla tiellä Venäjä on ja tulee olemaan, johtaa perustuslaillisen järjestyksen, oikeuslaitoksen ja jopa demokratian asteittaiseen vahvistumiseen. Taloudellinen kehitys voi ajan mittaan johtaa myös moraaliset kysymykset ja yksilölliset ratkaisut huomioivaan ulkopolitiikkaan. Prosessi on hidas, eikä ulkomaailma sitä juurikaan voi edistää tai nopeuttaa. Isonveljen tavoin opettamaan pyrkivät länsimaat vain voimistavat länsivastaisuutta johon Venäjän kansassa on vahvat perinteet ja jota valtaeliitin on helppo hyödyntää.