Contacts

Paasikivi-Seura ry.
Paasikivi-Samfundet rf.
Paasikivi Society

Kruunuvuorenkatu 4 (2 krs.)
FI-00160 Helsinki
FINLAND

tel. +358 50 599 3252
Office hours 10:00-13:00

etunimi.sukunimi(@)
paasikivi-seura.fi

28.11.2007 Sauli Niinistö, eduskunnan puhemies: Raha ja valta

Puhemies Sauli Niinistö
Raha ja valta
Paasikivi-Seuran vuosikokous 28.11.2007

Hyvät naiset ja herrat!

Ajattelin lähestyä tätä aihettani "raha ja valta" palaamalla ajassa hivenen taaksepäin ja avaamalla sillä tavalla oikeastaan näkökulman siihen, kuinka absurdia tämä kehittyneistä kehittynein maailmanmeno saattaakaan olla. Nimittäin jos viitisen vuotta sitten, jolloin öljytynnyri maksoi 30 dollaria barrelilta, mikä aiheutti maailmanlaajuista taantumaa taloudessa, tai jolloin Yhdysvalloissa havaittiin, että siellä vallitsee niin sanottu kolmoisvaje. Velkaa olivat niin liittovaltio, kansantalous kuin yksityisetkin, tuo kolminkertainen vaje on nyttemmin kolminkertaistunut varmaan sekin. Elikkä jos tuolloin olisi ajateltu, että viiden vuoden päästä kaikessa tässä pahassa eletään kolme kertaa syvemmällä, ja maailmantalous silti kukoistaa, niin kukaan ei olisi sitä voinut uskoa. Hyvin lyhyessä ajassa koko vallitseva mielipide tavallaan kääntyi päälaelleen. Tämä on vain yksi esimerkki, mutta minusta kuvastaa sitä, että niin paljon tietoa kuin maailmassa onkaan, niin paljon viisautta kuin maailmassa onkaan, ei sitä viisautta vielä ole, joka sanoisi, miten asiat ovat viiden vuoden päästä.

Raha ja valtahan ovat aina kulkeneet käsi kädessä. Ei se ole mikään uusi ilmiö, mutta luulen, että nyt sitä ilmiötä ollaan maailmanlaajuisesti katsomassa paljon, paljon entistä vahvempana. On tapahtumassa uusjakoa, newdealia, niin kuin Amerikassa sanottiin, jossa oikeastaan palataan ajassa siinäkin taaksepäin vähän enemmän, vain viitisensataa vuotta. Nimittäin silloinkin oli tilanne, jolloin ne maat, joita me kehittyneet maat, läntinen teollinen, teknisteollinen maailma kutsuu nyt kehittyviksi maiksi. 500 vuotta sitten ne hallitsivat maailman taloutta niin, että maailman bkt:stä noin 70 % oli niiden käsissä, pääosin kiinalaisten vetämänä. Tämä uusi uljas maailma oli kooltaan noin 30 % maailman bkt:stä. Nyt käyrä on kääntynyt päinvastoin. Me olemme palaamassa siihen perustilanteeseen 500 vuoden päähän, jolloinka ne maat, joita me sanomme kehittyviksi, vähän niin kuin vielä kehitysvaiheessa oleviksi, itse asiassa jo hallitsevat maailman taloutta. Niillä on siis enemmän rahaa, jos näin halutaan sanoa. Ja tämä perinteinen läntinen teollistekninen maailma, sen osuus vain kutistuu. Tähän on helppo löytää paljonkin lukuja. On tehty ennusteita siitä, että parinkymmenen vuoden, kolmenkymmenen vuoden säteellä maailman suurimmat taloudet ovat Yhdysvallat ja Kiina. Eurooppalaisia löytyy kymmenen suurimman listalta enää sijoilta kahdeksas, yhdeksäs, kymmenes. Saksa, Britannia, Ranska ehkä vielä pysyttelevät siellä. Venäjä on kivunnut kuudenneksi siinä vaiheessa. Toinen tunnusluku voisi olla vaikka se, että Kiinan keskuspankissa on tällä hetkellä valuuttavarantoa kirkkaasti yli 1 000 miljardia dollaria. Jos sitä jollain tavalla haluaa kuvas-taa, niin sillä ostaisi huomenna kaikki Norjan, Ruotsin ja Suomen pörssissä noteeratut yhtiöt, joka ainoan viimeistäkin osaketta myöden. Venäläisillä on valuuttavarantoa selvästi enemmän kuin kaikilla euromailla yhteensä. Aivan uusi uutinen tähän liittyen oli muistaak-seni tänään. Kansainvälinen kauppakamarijärjestö kiinnitti huomiota siihen, että on olemassa tällaisia valtioitten rahastoja, joiden käyttäytymisestä sijoitusmarkkinoilla ei olla aivan varmoja, koska ne eivät ole kovin läpinäkyviä. Tämä on tällainen sivuhuomio.

Mitä vaikutuksia sillä on, että rahan painopiste muuttuu. Tämä on sitä globalisaatiota. Meillähän ymmärrettiin globalisaatio kovin rajatusti sillä tavalla, että suomalaiset firmat nyt sijoittavat Kiinaan, investoivat sinne, ja se on paha asia. Siitä on varmasti ollut tähän asti meille hyötyä, mutta globalisaation toinen aalto on ihan erinäköinen, nimittäin se raha tulee sieltä takaisin. Ja mihin se sitten suuntautuu, se kulkee aika käsi kädessä minusta myöskin vallan kanssa. Yhdysvalloissa joskus jo tämän vuosituhannen alussa kiinnitettiin huomiota sellaiseen seikkaan, että Kiina on merkinnyt Yhdysvaltain liittovaltion joukkovelkakirjoista merkittävän osan. Siitä joku vähän kyselikin perään, muut eivät paljoa välittäneet. Tänä päivänä tilanne on kuitenkin sellainen, että kiinalaisilla on oikeastaan peukalo päällä tämän Yhdysvaltain liittovaltion velkaantumisen kanssa. Niin kuin me tiedämme, velkojalla on aina myöskin vähän valtaa ja se myöskin näkyy. Jossain vaiheessa ihmeteltiin, että miksi ihmeessä Yhdysvallat ei ole ryhtynyt toimenpiteisiin, jotta se kauppavaje, joka Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä vallitsee, tasaantuisi. Yksinkertainen vastaus tähän saattaa olla se, että velallinen ei esitä yleensä velkojalleen kovin paljoa vaatimuksia. Se suunta on toisin päin. Aivan hiljattain luettiin parin kiinalaisen tutkijan spekulatiivista arviota siitä, että saattaa olla, että jonain päivänä Kiina ei enää ostakaan kaikkia Yhdysvaltain liittovaltion velkapapereita ainakaan siihen tahtiin kuin nykyisin. Oliko se varoitus vai ei, mutta joka tapauksessa tilanne on se, että dollarin sekä arvo että korko ovat kyllä vaakalaudalla, jos tämä dollarilainojen osto Kiinaan loppuisi. Tässä on monesti puhuttu tavallaan kauhun tasapainosta. Se, että Kiinalla on paljon dollareita, ettei niitä mielellänsä annettaisi valua alaspäin sen vuoksi, että siinä tulee omaakin vahinkoa. Kyllä varmasti tulisikin. Tällainen tietynlainen kauhun tasapaino varmasti vallitseekin.

Jos raha on valtaa, niin raha myös tuo tietoa ja tieto puolestaan on valtaa. Äsken viittasin jo siihen, että on tänä päivänä aika helppoa hankkia kaikki mahdollisimman korkealla tasolla oleva tieto. Ei sitä ole välttämätöntä itse kehittää vaan sen voi tehdä esimerkiksi yritysostojen kautta. Tällaista taipumusta onkin ollut näkyvissä mm. Ranskassa, USA:ssa. On käyty aina parlamenttitasoa myöten keskustelua siitä, että pitäisikö olla lainsäädännöllisiä keinoja torjua ulkomainen yritysosto, jos sen oston mukana näyttäisi valuvan paljon kehitettyä tietoa ja osaamista ulos. Hyvin mielenkiintoinen keskustelunaihe markkinataloudessa, siis pyrkiä ehkäisemään osakeostoja. Niistä hankkeista ei tähän mennessä ole kyllä vielä tullut mitään.

Kolmantena vaikutuksena näkyy sitten tietynlainen maailmanlaajuinen sijoittamiskilpailu, joka muun muassa tuolla aikaisemmassa työpaikassani, Luxemburgissa, näkyi sillä tavalla, että kehittyviltä talouksilta, lähinnä Kiinalta, sijoitukset Afrikkaan alkoivat olla varsin korkeaa tasoa. Kaiken lisäksi eivät kaikki sijoitukset ole välttämättä sellaisia, joista voisi odottaa ainoastaan rahallista tuottoa.

On siis tapahtumassa talouden painopisteen muutosta ja silloin kun rahan painopiste muuttuu, silloin kulkee myöskin aina valtaa mukana. Tulee tietynlaista kitkaa, niin kuin aina silloin kun tapahtuu jotakin muutosta vallitsevissa valtasuhteissa. Mitä tästä kitkasta sitten saattaa tulla, kun se näyttää jatkuvan ja jatkuvan? Saattaa olla, että markkinatalous joutuu hyvin mielenkiintoisen haasteen eteen. Itse asiassa markkinatalous tulee haastettua markkinataloutta vastustavien järjestelmien tai järjestelmän toimesta markkinatalouden omin asein ja omalla kentällä. Voisi sanoa näin, että se kolmas maailmansota ei olekaan tähtien sota, vaan se on ehkä setelien sota. Ei ole nimittäin mitään takeita myöskään siitä, että tämä uusi talouden valta käyttäytyy loppuun asti samalla tavalla kuin markkinatalou-dessa on ajateltu. Tyypillinen kaunis ajatusrakennelmahan on kansainvälinen työnjako. Nyt näyttää kuitenkin ehkä paremminkin siltä, että massaltaan mahtava haastaja haastaa tämän läntisen teollisteknisen maailman kaikilla mahdollisilla kentillä, ei pelkästään jakaak-seen työtä vaan kaikilla mahdollisilla työn ja tuotannon sektoreilla.

Kaikki tämä asettaa tietysti tämän meidän eurooppalaisen tai suomalaisen viiteyhteisön Euroopan aika mielenkiintoiseen asetelmaan, yhtä lailla myöskin meidän naapurimme Venäjän. Näyttää nimittäin aika vahvasti siltä, että maailman mahtien joukossa enintään kolmas tila on enää jaossa. Saattaa olla, että pistetiloillekin tulee aika kova kiire. Useasti on mainostettu, etenkin läntisissä puheenvuoroissa, että Euroopalla ja Venäjällä olisi jonkinasteinen kohtaloyhteys niin, että Venäjä on riippuvainen Euroopasta. Kun tätä sitten hivenen tarkemmin perää ja kysyy, että millä tavoin Venäjä on riippuvainen Euroopasta, niin vastaus on helposti, että Venäjä on sillä tavoin riippuvainen Euroopasta, että saadakseen kaiken energian maan alta ylös, Venäjä tarvitsee eurooppalaista teknologiaa viedäkseen sitten sen energian Eurooppaan. Tämä on vähän tällainen oravanpyörä. Venäjä siis tarvitsee Eurooppaa, jotta Venäjä pystyy myymään Euroopalle energiaa. Minä luulen, että rehellisempi vastaus taitaa tässä olla, että Eurooppa tarvitsee Venäjää vähintään yhtä paljon kuin venäläiset tarvitsevat Eurooppaa juuri energian vuoksi.

Minusta tässä yhtälössä, joka ei ole aivan kiistattoman selvä ainakaan kaikkien eurooppalaisten mielestä, Suomella voisi olla melkoisen merkittävä rooli. Parastaikaahan ja jo pitkään on keskusteltu siitä, että pitäisikö Euroopan unionin ja Venäjän saada aikaiseksi vihdoinkin se kumppanuussopimus. Sitä ei Suomen puheenjohtajakautena saatu. Ei saatu Saksankaan, vaikka kummallakin oli eräällä tavalla preferenssinä tuon sopimuksen aikaansaaminen. Jos Suomi jonkin ulkoisen mission, ulkopoliittisen mission Euroopan unionissa ottaisi, niin se pitäisi olla juuri tämä. Saatetaan myös tarvita Euroopassa enemmän ymmärrystä sille, että jos Eurooppa tarvitsee energiaa, Eurooppa tarvitsee myöskin venäläisiä. Ja jos Eurooppa katsoo venäläisten tarvitsevan eurooppalaista teknologiaa, niin lähinnä se sitten tarvitsee sitä Eurooppaa varten.

Toinen myöskin Suomen kannalta mielenkiintoinen kysymys liittyy kaikkein pohjoisimpaan Eurooppaan, tuonne Barentsinmeren alueelle, jossa edelleenkin on mittaamattomia energiavaroja. Niiden kohdalla näyttää, että Euroopan unioni ei sinänsä ole peluri kentällä, mutta kylläkin meidän pohjoismainen yhteistyökumppanimme Norja. Tässä suhteessa tuo pohjoinen ulottuvuus, johon nyt Venäjä, Norja ja Islanti ovat tulleet mukaan, saattaa saada aivan uuden ulottuvuuden ja myös siinä Suomella saattaisi olla hyvin merkittävä rooli.

En ajatellut tässä puheenvuorossa mennä varsinaiseen turvallisuuspolitiikkaan sen syvemmälle, mutta ehkä kuitenkin, kun Euroopan unionista puhutaan, kannattaisi vielä kerran miettiä, että miten me suhtaudumme Euroopan unionin reformisopimuksen sisältämiin turvallisuusklausuuleihin. Näyttää siltä, että Suomessa tällä hetkellä virallinen selitys on se, että me olemme näitten reformisopimuksen klausuulien kautta saaneet jonkin vahvan poliittisen sitoumuksen siitä, että muut ovat meitä kohtaan vähintään solidaarisia, jos jotakin sattuisi. Tällaisen minä olen lukenut moneen kertaan. Minun kysymykseni on, että sisältääkö tällainen vastaus tietynlaisen kehäpäätelmän. Nimittäin me kaikki tiedämme, että sikäli kun Euroopan unioni olisi joitakin turvallisuustakeita antamassa, jos siis olisi se poliittinen vahva sitoumus, mihin meillä on viitattu, niin se kyllä käytännössä toteutuisi niin, että suuret eurooppalaiset maat joutuisivat turvautumaan siinä Natoon, jonka jäseniä ne ovat. Jotenka jos halutaan uskoa, että meillä on todellakin vahva Euroopan unionin sitoumus, niin silloin täytyy osata vastata myöskin siihen, että miten sen täyttämiseen sitten suhtauduttaisiin, jos se tilanne tulisi. Tältä osin tuo hivenen ehkä tekniseltäkin, teoreettiseltakin vaikuttava keskustelu Euroopan unionin turvatakuista on minusta siinä mielessä hyödyllinen, että se paljastaa tällaisen ajatuskatkon tai ajatuksen oravanpyörän, josta sitten se, joka vetoaa vahvaan poliittiseen takuuseen, ei oikeastaan pääsekään eroon ottamatta jotain kantaa myöskin siihen, että siellä takana luuraa se kuuluisa Nato.

Mutta takaisin tähän talouden ja vallan jakautumaan. Tietysti Suomen kannalta on aika mielenkiintoista miettiä sitä, että miten sellainen uudelleen taloudellisen vallan suhteen jakautunut maailma meihin vaikuttaa. Totesin jo, että Euroopan unionille tulee aika kiire, jos aikoo pysytellä, yhteenlaskettuna unionimaat siis, pistesijoilla. Erikseen listalle ei mahdu kukaan. Miten tämä vaikuttaa johonkin pieneen eurooppalaiseen maahan? Tässä haluaisin kiinnittää huomiota sellaiseen ilmiöön, että unionia ja erityisesti rahaliittoa muodostettaessa puhuttiin paljon konvergenssista, yhdentymisestä. Mutta mitä todellisuudessa näyttää tapahtuneen, on talouden kohdalla - ei poliittisesti - talouden kohdalla eriytymistä. Euromaiden menestyskaari tässä maailman menossa on ollut kovin erilainen vuoden 1999 jälkeen ja voisi sanoa, että siellä on tapahtunut myöskin tiettyä uusjakoa. Menestyjien kasvot ovat vaihtuneet. Itse asiassa pienet maat ovat menestyneet keskimäärin hyvin, suuremmat heikommin.

Antaako tämä sitten mahdollisuuden ajatella, että maailmantalouden uusjaossakin edelleenkin pienellä euromaalla olisi täydet mahdollisuudet. Minusta se on juuri näin. Mutta pelkkä pienuus ei riitä. Pitää olla nopea, päättäväinen ja joustava. Meillä on lukemattomia esimerkkejä siitä. Ehkä joustavuudesta käy esimerkiksi sekin, millä tavoin Suomi, siinä vaiheessa kun Neuvostoliiton kauppa menetettiin ja muutoinkin talous sukelsi, millä tavoin Suomi nousi sieltä itse asiassa vain noin viiden, kuuden vuoden vaatimana aikana aivan kärkisijoille Euroopassa. Tai miten Irlanti, joka oli jo tuhoon tuomittu 1980-luvulla, on nyt kakkossijalla Euroopan unionin maitten varallisuustilastossa tai Luxemburg, joka oli aikanaan vain hiili- ja terästeollisuuden varassa, on yhtäkkiä maailman rikkain maa. Kaikilla on oikeastaan - tai uusista jäsenmaista Slovenia, Slovakia ehkä Baltiankin maat - kaikilla näyttää olevan sellainen yhteinen tausta, että päätöksenteko on ollut nopeaa ja joustavaa. On osattu unohtaa lähes kokonaan se mennyt, suunnata kaikki voimavarat yhtäkkiä uudelleen juuri siihen, missä sillä kertaa on sattunut olemaan menestymisen mahdollisuuksia. Juuri tällainen kansallinen strategia, joka on oikeastaan tarkkailustrategia: aina valmiina niin kuin partiolaiset. Se on se, jolla pieni maa tulevaisuudessakin varmasti menestyy.

Viittaisin kuitenkin siihen, että - kun meillä Suomessa nimittäin tämä osaamisstrategia on ollut oikeastaan keskeisessä asemassa - viittasin jo vähän siihen, että osaajakaan ei voi olla enää aivan varma siitä, että se osaaminen, joka maan rajojen sisäpuolella on välttämättä kansallisvarallisuutta, se saattaa olla kokonaan jonkun toisen varallisuutta esimerkiksi yritysostojen kautta. Tämä saattaa olla kysymys, jota joudutaan Suomessakin lähestymään ehkä nyt jo valtionyhtiölainsäädännön aikana, mutta varmasti jossain vaiheessa tulevaisuudessa, ja se on vaikea kysymys lähestyä. Tuntuisi aika oudolta, että markkinatalousmaassa lähdettäisiin ehkäisemään juuri niitä mekanismeja, joihin markkinatalous alun perin on rakentunut.

Olen jossain yhteydessä käyttänyt tämän muuttuvan maailman menon yhteydessä myöskin sellaista ilmaisua kuin omavaraisuus, joka on aika lailla vanhahtava kyllä, mutta taitaa olla tulossa täyttä höyryä uuteen käyttöön. Tällä tarkoitan lähinnä sitä, että valmiudet monipuoliseen kyvykkyyteen ja monipuoliseen osaamiseen pitäisi koko ajan säilyttää. Tämä koskee minusta sitä keskustelua, jota maatalouden kohdalla on käyty. On aivan välttämätöntä, että valmiudet ja osaaminen maassa vähintään silläkin sektorilla säilyvät. Mutta kaikkein tärkeintä on tietysti se, että me pysymme omavaraisina osaamisen suh-teen. Se on työsarka, joka näyttää loppumattomalta: sen mitä tänään osaat, on jo huomenna hivenen vanhentunut.

Aivan lopuksi taas takaisin ehkä vähän vanhaan arvoon. Ihan niin yksinkertainen asia kuin työn tekemisen tärkeys ja työn tekemisen arvostus nousee varmasti arvoonsa. Tämä tarkoittaisi sitä, että paitsi että osaa arvostaa omaa työtänsä, pitää osata arvostaa myöskin muiden työtä, koska vain sillä tavalla esimerkiksi Suomessa, jossa työvoimapula ja työssä viihtyvyys ovat lähiajan suurimpia ongelmia, voidaan jollain tavalla kattaa. Mutta aivan varmasti se työn arvostaminen vaatii myöskin kannustamista ja siinä suhteessa minusta työn verotuksen jatkuva keventäminen olisi jälleen palautettava poliittiselle agendalle.

Arvoisat kuulijat! Luulen, että olen tässä käyttänyt puolituntiseni. Lopettaisin hivenen ehkä kuluneeseen, mutta varsin hyvin kuvaavaan tarinaan. Kun tässä on tullut vähän pessimismiäkin, niin valoisaltahan se kaikki näyttää vähän samalla tavalla kuin Mark Twainille näytti aikanaan, kun häneltä kysyttiin, että mitä mieltä hän on Richard Wagnerin musiikista. Hän ei ollut erityinen musiikkimies ja vastasi, että niin, kyllähän siitä voidaan olla montaa mieltä, mutta yksi asia on varma: se on parempaa kuin miltä se kuulostaa. Minä olen aivan varma, että tulevaisuus on parempi kuin miltä se näyttää.