Contacts

Paasikivi-Seura ry.
Paasikivi-Samfundet rf.
Paasikivi Society

Kruunuvuorenkatu 4 (2 krs.)
FI-00160 Helsinki
FINLAND

tel. +358 50 599 3252
Office hours 10:00-13:00

etunimi.sukunimi(@)
paasikivi-seura.fi

 

Paasikivi-Seuran perustaminen
Alustus 3.9.2008  Paasikivi-seuran ja ulkoasiainministeriön seminaarissa Suomi ja Eurooppa 1958 Säätytalolla

Osmo Apunen
emeritusprofessori, Tampereen rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus

Kun Paasikivi-Seura astui julkisuuteen

Tosiasiallinen päätös Paasikivi-Seuran järjestäytymisestä tehtiin 29.10.1958, kun professori Jan-Magnus Janssonin luotsaama Paasikivi-piiri kokoontui presidentti Kekkosen luokse iltapalalle Tamminiemeen. Seuran varhaisen toimihenkilön, vakuutusjohtaja Wolf Halstin mukaan tämä jo vuosi ennen seuran perustamista ravintola Victorian kabinetissa syntynyt ryhmä päätti astua julkisuuteen.   Seura toisin sanoen oli jo olemassa, ennen kuin se järjestäytyi virallisesti.

Tarve tällaiseen julkiseen esiintymiseen johtui Janssonin Tamminiemessä esittämän alustuksen mukaan siitä, että Paasikiven ulkopoliittinen linja oli jäänyt pienen vähemmistön varaan.  Liian monet suhtautuivat siihen kylmästi tai välinpitämättömästi luottaen, että valtiojohto pitäisi huolta ulkopolitiikasta. Maassa oli Janssonin mukaan vallinnut jo parin vuoden ajan "vaara ohi"-tunnelma.  Mikä pahempaa, poliittista ilmapiiriä sävytti eräänlainen poliittinen resentimentti, pyrkimys takaisin vanhaan. Lokakuussa 1957 Kekkonen puhui kirjeessään Janssonille poliittisen kiihkoutumisen ajasta. Kolme viikkoa tuon kirjeenvaihdon jälkeen marraskuussa 1957 ravintola Victorian kabinettiin kokoontui 15 miestä pohtimaan, mitä pitäisi tehdä.  Sen pohdinnan pohjalta syntyi kokoonpanoltaan hieman vaihteleva keskustelupiiri, jota yhdisti huoli Kekkosen asemasta ja Paasikiven aikana aloitetun ulkopolitiikan jatkuvuudesta. 

Wolf Halstin mukaan seuran perustamisella oli syksyllä 1958 "tulipalokiire".  Mitään kiirettä ei kuitenkaan ollut vielä edellisenä kesänä, kun Victorian piirin nuoremmat jäsenet Kalervo Siikala, Jaakko Iloniemi ja Lars Dufholm puuhasivat järjestäytymistä.  Varttuneempi väki lähti asialle vasta syyskuun puolivälissä, jolloin Suomen idänsuhteet ja sisäpolitiikka olivat ajautuneet syvään kriisiin.  Kekkoselle ei enää riittänyt, että pieni piiri valistuneita ja vaikutusvaltaisia ihmisiä supisi kabinettien kätköissä ulkopolitiikan saloista.  Hän tarvitsi laajapohjaista ja julkista tukea, joten Victorian piiri sai luvan ryhtyä toimeen.

J.K. Paasikiven syntymäpäivänä 27.11.1958 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talolla perustettu Paasikivi-Seura lähetti vielä samana yönä presidentti Urho Kekkoselle tervehdyssähkeessä, jossa se ilmoitti vaalivansa presidentti Paasikiven muistoa ja hänen poliittista perintöään.  Seura toivotti Kekkoselle jatkuvaa menestystä hänen ohjatessaan kansakuntaa suuren edeltäjänsä viitoittamien suuntaviivojen mukaan kohti ulkonaisesti turvallista ja sisäisesti eheytynyttä tulevaisuutta.

Tähän Kekkoselle osoitettuun toivotukseen olikin aihetta, sillä juuri seuran perustamispäivänä maalaisliitto jätti idänsuhteissa syntyneen kriisin vuoksi Fagerholmin enemmistöhallituksen.  Syntynyt hallituskriisi jakoi kansakunnan syvästi Kekkosen kannattajiin ja hänen vastustajiinsa. 

Victorian piirissä tunnettu huoli Paasikiven ulkopoliittisen linjan jatkuvuudesta johtui siitä, että Kekkosen vastustajat pitivät Paasikiveä sodan aiheuttamien poikkeusolojen synnyttämänä ylimenokauden poliitikkona.  Olojen vakiinnuttua 50-luvun puolivälissä vaadittiin paluuta normaalioloihin.  Itse asiassa myös venäläiset pitivät Paasikiveä ylimenokauden poliitikkona. Victorian piiri puolestaan pohti vuoden ajan kokouksissaan, mitä Paasikiven linja oikeastaan tarkoitti ja miten sitä pitäisi jatkaa uusissa oloissa. Tosiasiassa kysymys oli alun alkaen kolmesta toisiinsa liittyvästä linjasta. Jansson painotti Paasikiven ulkopoliittista linjaa kun taas Vilkuna asettui jo vuoden 1956 presidentinvaalien kampanjan aikana Paasikiven-Kekkosen linjalle.  Vilkunan suhde 50-luvun lopun Paasikiven-Kekkosen linjaan oli puhtaasti käytännöllinen.  Se soveltui Kekkosen vaalityössä tarvittavaan poliittiseen propagandaan sen seikan osoittamiseksi, että Kekkonen olisi luonnollisin Paasikiven työn jatkaja.  Myöhemmin Vilkuna ryhtyi seuran kautta markkinoimaan Kekkosta Paasikiven valtiomiestyön edeltäjänä. 

Venäläiset puolestaan hahmottelivat jo hyvissä ajoin ennen maalaisliiton vaalikampanjaa Paasikivi-Kekkosen linjan, jonka poliittisen tarkoituksena oli tiivistää Suomen ja Neuvostoliiton suhteita siitä, mihin Paasikiven aikana päästiin.  Venäläisten Paasikivi-Kekkosen linjalla ja Suomessa vakiintuneella Paasikiven-Kekkosen linjalla oli ajan mittaan niin monia yhtymäkohtia, ettei niiden erottaminen aina ollut helppoa Kekkoselle itselleenkään.  Mutta syksyllä 1958 näiden kahden käsiteparin suhde oli vielä vakiintumaton, jos kohta Vilkunan ja venäläisten linjat näyttivät vievän samaan suuntaan. 

Vuoden 1956 vaalien edellä Kekkonen ja Vilkuna tekivät venäläisten kanssa sellaisia poliittisia välipuheita, joiden perusteella venäläisillä oli hyvä syy odottaa, että Kekkonen etenisi Paasikiven linjalta Paasikivi-Kekkosen linjan suuntaan, jos hänet valittaisiin Paasikiven seuraajaksi. Mutta näiden välipuheiden sisällöstä tiedämme toistaiseksi valitettavan vähän.  Jollakin tavoin tätä aihetodistelua tukee Johannes Virolaisen muistelmissaan esittämä vihjaus, että yöpakkasten aikana Kekkonen "meni pitemmälle kuin Paasikivi" ja että tämä myöntyväisyys jäi vaivaamaan Kekkosta.

Yöpakkassyksyn tapahtumia on voittopuolisesti venäläisten osalta tulkittu NKP:n tekemien "torjuntapäätösten" valossa.  Sen mukaan venäläiset painostivat Kekkosta uhkaavan länsiliukuman torjumiseksi.  Tässä mielessä on aika vaikea kuvitella, miten Kekkonen olisi syksyllä 1958 mennyt pitemmälle kuin lännen suhteissaan ylen varovainen Paasikivi.  Markkinoihan Kustaa Vilkuna Kekkosen jo 50-luvun alusta lähtien Suomen pohjoismaihin orientoituneen puolueettomuuspolitiikan arkkitehtinä. 

Venäläisten 1953-54 hahmotteleman Paasikivi-Kekkosen linjan taustana oli "kimmokepäätös", jonka tarkoituksena oli syventää Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteita. Neuvostoliiton ja Suomen ystävällisten suhteiden jatkuvan kehittämisen tuloksen idän ja lännen välillä realistista "kolmannen tien" politiikkaa harjoittava Suomi siirtyisi ajan mittaan "ystävien" muodostamaan edistyksellisten voimien leiriin. Venäläisten Paasikivi-Kekkosen linja erottui näin sitä edeltäneestä Paasikiven linjasta, joka pidettiin ylimenovaiheen ilmiönä.  

Presidentti Kekkoselle 27.11.1958 lähettämässään tervehdyssähkeessä seura tuskin tarkoitti Paasikiven linjan jatkamisella muuta kuin että se tunnusti Kekkosen Paasikiven valtiomiestyön jatkajaksi.  Mutta Kekkosen lähipiiri tiesi, että venäläisillä oli oma versionsa Paasikiven-Kekkosen linjasta, joka tähtäsi Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteiden syventämiseen.

NKP:n "kimmokepäätöksen" tarkoittama historiallinen siirtymä ei ollut mikään sikäläisten propagandanikkarien keksintö Stalinin jälkeistä maailmaa varten, vaan johdonmukainen säie Neuvosto-Venäjän Suomen-politiikassa 1930-luvun suurpoliittisesta kriisistä lähtien.  Venäläisten lokakuussa 1939 Moskovan neuvotteluissa esittämässä muistiossa vaadittiin, että neuvostohallituksen tulisi saada "varmuus siitä, että Suomi tulee ystävällisten suhteiden pohjalta olemaan lujassa yhteydessä Neuvostoliiton kanssa." Vasta tämän poliittisen yleistavoitteen jälkeen muistiossa yksilöitiin ne järjestelyt, joiden avulla neuvostohallitus saisi "rautaiset takeet" turvallisuudestaan.

Jälkimietteissään Paasikivi arveli, että tähän epämääräiseen virkkeeseen sisältyi jonkinlainen neuvostohallituksen Suomen-politiikan ohjelma. Sen tarkoitus jäi hämäräksi Moskovan neuvotteluissa, kun suomalaisten vastarinnan vuoksi päähuomio kohdistui aluevaatimuksista syntyneisiin erimielisyyksiin. Boris Jartsevin huhtikuussa 1938 aloittamien salaisten tunnustelujen perusteella oli kuitenkin selvää, että Stalinin ja Molotovin vaatima "luja yhteys" tarkoitti toimenpiteitä, joilla neuvostohallitus torjuisi Suomen suunnalla pelättävissä olevan epäsuoran hyökkäyksen uhkan.

Jartsev sai Stalinilta ja Molotovilta neuvottelujaan varten ohjeet, jotka perustuivat ulkoasiainkomissariaatin laatimaan muistioon.  Tässä 30-luvun "kimmokepäätöksessä" epäiltiin, että hyvästä tahdostaan huolimatta Suomen hallitus ei kykenisi vastustamaan kotimaisten fasististen ainesten painostusta.  Siksi neuvostoasiamiesten tulisi käyttää hyväksi kesällä 1939 pidettäviä eduskuntavaaleja neutraloidakseen valtaan päässeen keskustasuuntauksen avulla Saksan vaikutuksen Suomessa ja vetääkseen maan Neuvosto-Venäjän vaikutuspiiriin. Tätä silmällä pitäen Suomen kanssa olisi saatava aikaan naapuruussuhteita koskeva poliittinen sopimus.

Jartsevin välimiehenä toiminut Arvo Inkilä ymmärsi, että Jartsevin tehtävänä oli käydä "alustavia keskusteluja Suomen ja Venäjän suhteiden järjestämiseksi niin että kumpikin voi luottamuksellisesti suhtautua toiseen yleiseurooppalaisen tilanteen kärjistyessä".

Näistä Jartsevin ohjeista erottuvat vallan mainiosti ns. Abramovin muistioista 1950-luvulla alkunsa saaneen "kimmokepäätöksen" ääriviivat.  Cajander, Holsti ja Tanner eivät silloin ottaneet kuuleviin korviinsa, että Suomi luopuisi pohjoismaisesta orientaatiosta kehittääkseen luottamuksellisia suhteita Neuvosto-Venäjään.  Sen seurauksena Jartsev siirsi keskustelut "todellisiin sotilaallisluonteisiin takuisiin", jotka tarkoittivat keskinäistä sopimusta sotilaallisesta avunannosta sekä sen toimeenpanon edellyttämiä käytännön järjestelyjä, joiden tarkemmasta sisällöstä ulkoasiainkomissariaatti ja pääesikunta voisivat erikseen sopia suomalaisten kanssa.

Talvisodan alkaessa Stalin sitten näytti, mitä lokakuinen vaatimus kiinteästä yhteydestä tarkoitti.  Neuvostohallitus solmi itse asettaman "Suomen kansanvaltaisen tasavallan" hallituksen kanssa avunanto- ja ystävyyssopimuksen, jonka tarkoituksena oli likvidoida Suomen "entisen rahavaltaisen" hallituksen luoma, imperialistisia valtioita hyödyttävä sodan pesäke.  Molotov lisäsi avunantosopimusta koskevaan luonnokseen omakätisesti sanan ystävyys, joka tarkoitti, että sopimus oli luonteeltaan sekä sotilaallinen että poliittinen.

Tammikuun lopulla 1940 neuvostohallitus joutui toteamaan, ettei sen laatima "kimmokepäätös" niissä oloissa toimisi.  Kuusisen nukkehallituksen sijasta rauhansopimus neuvoteltiin pahoin parjatun Mannerheimin-Rytin-Tannerin klikin kanssa.  Moskovan rauhassa Stalin sai tavoittelemansa sotilaalliset takuut mutta ei poliittista sopimusta kiinteästä yhteydestä.  Hangon tukikohdan ja Baltian miehityksen avulla venäläiset mursivat strategisesti tärkeän Pietari Suuren merilinnoituksen Suomenlahdella ja järjestivät puna-armeijalle arvokkaan sivustayhteyden Laatokan pohjois- ja länsipuolelle.  Niistä asemista käsin Suomi oli vuoden 1939 rajoihin verrattuna helpompi ottaa sotilaalliseksi etumaastoksi suursodan sattuessa.

Stalinin ja Molotovin yritykset järjestää Suomen ja Neuvosto-Venäjän välinen luja yhteys Kuusisen hallituksen avulla perustui saksalaisten kanssa elokuussa ja syyskuussa 1939 tehtyihin etupiirisopimuksiin, joissa neuvostohallitus sai oikeuden järjestellä oloja neljässä Baltian maassa - Suomessa, Virossa, Latviassa ja Liettuassa - sekä Puolan itäosissa.  Jatkosodan aikana Stalin asetti liittosuhteensa ehdoksi, että länsivallat tunnustaisivat neuvostohallituksen Molotovin-Ribbentropin sopimuksella saavuttamat edut.  Baltian maiden osalta ulkoministeri Eden taipui jo joulukuussa 1941 Baltian maiden miehitykseen vaikka se pääministeri Churchillin mielestä oli useammallakin tavalla länsivaltain hyväksymän Atlantin liittokirjan vastainen.  Teheranin huippukokouksessa marras-joulukuun vaihteessa 1943 länsiliittoutuneet hyväksyivät sen, että neuvostohallitus vastaisi Suomen osalta aselepo- ja rauhanneuvotteluista.  Tämä tarjosi Stalinille jälleen mahdollisuuden tavoitella kiinteätä yhteyttä Suomen ja Neuvosto-Venäjän välille.

Suunnilleen näihin aikoihin alkoi hahmottua se ulkopoliittinen orientaatio, jota myöhemmin kutsuttiin Paasikiven linjaksi. Jonkinlaisena taitekohtana oli kesä 1943, jolloin Paasikivi jättäytyi syrjään rauhanopposition kirjelmästä. Osaksi syynä oli Paasikiven lojaalius sotakabinettia kohtaan, mutta päätökseen liittyi myös epäily, että rauha pitäisi jälleen neuvotella suoraan Stalinin ja Moltovin kanssa.  Rauhanopposition ja siitä kevään 1943 aikana irronneen pienen aktivistiryhmän toiveena taas oli, että Suomi voisi Yhdysvaltain avulla irtautua Saksasta ja saada länsivaltain poliittiset ja sotilaalliset takuut sodan jälkeisen ajan varalta.

Suomen läntinen orientaatio ei tietenkään vastannut Stalinin ja Molotovin odotuksia kiinteämmästä yhteydestä, joten he torpedoivat kevään 1943 aikana Yhdysvaltain ja Ruotsin yritykset ryhtyä Suomen erillisrauhan välittäjiksi.  Muotoutumassa olevan Paasikiven linjan ydinajatuksen muotoili hämmästyttävän selkeästi Ruotsin Moskovan-lähettiläs Wilhelm Assarssonin raportissaan Kyiby?evistä jo tammikuun lopulla 1943.  Hän ennusti, että jos Suomi pysyttelisi akselivaltojen rinnalla loppuun asti, Stalin tulisi ottamaan Suomen tavalla tai toisella suoran vaikutusvaltansa alaiseksi.  Mahdollisesti se voisi tapahtua miehittämällä Suomi ja tekemällä siitä neuvostotasavalta, mutta liittoutuneiden ja Atlantin julistuksen vuoksi todennäköisempää oli, että muodollisesti itsenäiseen Suomeen perustetaan Moskovalle uskollinen hallitus.

Tällainen Suomen muodollisen suvereniteetin takaava poliittinen ratkaisu helpottaisi länsiliittoutuneiden asemaa.  Liittyessään Saksan hyökkäyksen jälkeen Yhdistyneisiin Kansakuntiin Stalin nimittäin edellytti, että sodan jälkeen Neuvosto-Venäjän rajat palautettaisiin sellaisiksi kuin ne olivat Saksan hyökätessä 1941 ja 1914.  Käytännössä tämä Stalinin formula tarkoitti, että länsivallat lunastaisivat sen, minkä natsi-Saksan ulkoministeri von Ribbentrop lupasi Molotoville elokuussa 1938.  Länsivaltain huoleksi jäi, miten tämä alueellinen järjestely sovitettaisiin yhteen Yhdysvaltain ja Britannian elokuussa 1941 hyväksymän Atlantin julistuksen kanssa.  Sehän kielsi rajojen muuttamisen väkivalloin ja ilman kansalaisten suostumusta.

Suomen osalta venäläiset asettivat jo joulukuussa 1941 sodanpäämääräkseen vuoden 1940 rajat eikä niistä sitten tingitty.  Liittoutuneille kerrottiin myös, että Suomen ja Romanian odotettiin solmivan neuvostohallituksen kanssa avunantosopimukset, joiden toteuttamista varten tarvittaisiin joitakin tukikohtia.  Tämän sopimusjärjestelyn vuoro tuli 1948, kun edellisenä vuonna allekirjoitettu rauhansopimus varmisti, ettei siitä enää tarvitsisi neuvotella liittoutuneiden kanssa.

 Epävarmuutta vuosien 1943-44 rauhanprosessissa aiheutti se, mitä Stalin oikeastaan tarkoitti vuoden 1914 rajoilla.  Stalin itse ei tätä hämmennystä yrittänyt lieventää, sillä hän vakuutti Teheranissa liittolaisilleen, että neuvostohallitus kyllä kunnioittaisi Suomen itsenäisyyttä ja suvereenisuutta elleivät suomalaiset itse antaisi aihetta muuhun.  Ovi kiinteämpään yhteyteen oli siten avoinna.

Ruotsin aloitettua varsinaisen välitystoiminnan vuodenvaihteessa 1943-44 kävi pian selväksi, etteivät Stalin ja Molotov enää toista kertaa tekisi rauhaa Suomen sodanaikaisen hallituksen kanssa.  Boris Jartsevin seuraaja Jelisei Jelisejev ilmestyi helmikuussa 1944 Tukholmaan valmistelemaan vallansiirtoa Suomessa.  Venäläiset osasivat jo silloin erottaa vuohet lampaista.  Paasikivi kyllä kelpaisi, mutta Ryti ja Tanner saisivat mennä.  Ruotsalainen välittäjä Erik Boheman onnistui puristamaan madame Kollontain kautta Kremlistä lupauksen, että marsalkka Mannerheim säästettäisiin sotasyyllisyysprosessissa, jos hän asettuisi rauhanhallituksen johtoon.  Bohemanin mukaan tämä oli ainoa lupaus, jonka Stalin piti. 

Helmikuussa 1945 liittoutuneet Jaltan konferenssissaan vahvistivat ne hyvän naapuruuden politiikan periaatteet, joita liittoutuneet soveltaisivat entisiin Saksan liittolaisiin ja miehitettyihin maihin.  Stalinin lokakuussa 1939 vaatima kiinteä yhteys Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä saattoi näin nojautua voittajavaltioiden yhteisesti hyväksymiin periaatteisiin.  Pian Jaltan julistuksen jälkeen neuvostolähettiläs Pavel Orlov huomautti Paasikivelle, että Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa tulisi edetä välirauhansopimuksen oikeudellisia velvoitteita pitemmälle.  Pitäisi päästä eroon käsityksestä, että Venäjä on Suomen perivihollinen.  Valvontakomission puheenjohtaja ?danov sanoi saman asian hieman toisin: Konjunktuuripoliitikot tulisi syrjäyttää julkisista tehtävistään.  Tämä tarkoitti tietenkin osuuskauppaliikkeeseen vetäytynyttä Tanneria, mutta yhtä lailla konjunktuurien varassa oli Rytin sijalle elokuussa 1944 valittu Mannerheim. Kipein kohta hävittyä sotaa seuranneessa puhdistuksessa tietenkin oli sodanaikaisen johdon syyttäminen ja tuomitseminen sotaan syyllisinä.

Paasikivi vastasi kevään 1945 eduskuntavaalien alla Orlovin ja ?danovn aloitteisiin suhteiden syventämisestä. Hän vaati uusia kasvoja sotapolitiikan kuluttamien poliittisten johtajien tilalle ja vetosi suomalaisiin, että he ulkopoliittisista syistä jättäisivät sikseen kaikki puheet venäläisistä Suomen perivihollisina.   Tähän periaatteeseen sisältyi koko joukko asioita, joista ulkopoliittisista syistä tuli vaieta.  Tätä hiljaisuuden politiikkaa on syytä arvioida näin suuremman ajallisen etäisyyden päästä. 

Yya-sopimuksen solmimisen johdosta pitämässään tulkintapuheessa huhtikuussa 1948 Paasikivi rivien väleissä myönsi, että hävityn sodan jälkeen neuvostohallitus varmistaisi sotien aikana vaatimansa perustavat turvallisuusetunsa - Leningradin lähipuolustus, Suomi Luoteis-Venäjän sotilaallisena etumaastona ja Suomenlahden esteettömyys - joka tapauksessa suursodan sattuessa, oli siitä sopimus tai ei.  Ruotsi ja länsivallat osoittivat talvi- ja jatkosodan aikana, ettei Suomen hallitus voinut niiden tuen varaan laskea yhtään mitään. 

Jan-Magnus Janssonin käsitykset Paasikiven linjasta muotoutuivat 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla Nya Arguksen piirissä, jossa erityisesti Eirik Hornborg tarjosi vahvan henkisen siteen sodanajan liberaalien ajatteluun.  Hornborg näki talvi- ja jatkosodan välillä kiinteän syy-yhteyden eikä hän uskonut, että Suomella oli alun alkaen mahdollisuuksia säilyttää puolueettomuutensa. Talvisota ei siten ollut - kuten Paasikivi väitti - Erkon sota, sillä se johtui yleisemmistä syistä.

Paasikiven ulkopolitiikan taakse 50-luvun alkuvuosina ryhmittyneet ruotsinkieliset liberaalit pohtivat Nya Argusin palstoilla, pitäisikö Paasikiven linja kirjoittaa erikseen vai yhdysviivalla.  Ilman viivaa se tarkoittaisi Paasikiven toimintaan perustuvaa historiallista ilmiötä, viivan kanssa oppirakennelmaa.  Ryhmä valitsi linjan ilman viivaa, historiallisen Paasikiven. Tämän mukaisesti Nya Argusin piiri hyväksyi ajatuksen Neuvosto-Venäjän legitiimeistä turvallisuuseduista Karjalan kannaksella ja Suomenlahdella, mutta Suomea se ei tunnustanut Luoteis-Venäjän sotilaalliseksi etumaastoksi.  Saksalaissuuntauksen johtomiesten tuomitseminen hyökkäyssotaan ryhtymisestä 1940-41 hyväksyttiin, mutta hyvityssodasta vuoden 1939 rajoille asti vaiettiin.

Syyskuun alussa 1958 Jansson ilmaisi Nya Argusissa huolensa, että suomalaiset antautuisivat idän ja lännen välisen ideologisen sodan välikappaleiksi ja tarjoaisivat Suomea jälleen lännen sotilaalliseksi etuvartioksi itää vastaan.  Tällaiselle aatteelliselle kuohunnalle Jansson tarjosi järkevänä vaihtoehtona historiallisen Paasikiven linjan.    

Mutta aatteiden taustalla vaikuttivat myös raadolliset voimat. Paasikivi-Seura astui julkisuuteen yöpakkasten poliittisesti arimpana ajankohtana, jossa kenties tiivistyi se, mitä Virolainen tarkoitti, kun hän sanoi Kekkosen menneen Paasikiveä pitemmälle.  Ylioppilaslehdessä saman epäilyn ilmaisi tohtori Mauno Koivisto, joka ehdotti, että rajattaisiin kiistatta suomalaisten omaan päätäntävaltaan kuuluvat asiat ja ne, "joita suostumme pitämään vain näennäisesti ominamme."  Jos hallituksen muodostaminen kuului jälkimmäisiin, Koivisto ehdotti, että naapurisovun säilyttämiseksi kehitettäisiin vastaisuudessa uusia tapoja muodostaa hallitus.

Näitä uusi tapoja Kekkoselle hahmotteli neuvostojohtaja Hrushtshov, joka puhui Leningradissa herra Fagerholmin leveästä selästä.  Sen takaa venäläiset näkivät Tannerin ja hänen seuraajansa, jotka tunnettiin vihamielisyydestään Neuvostoliittoa kohtaan.  Olennaista eivät olleet hallituksen vakuutukset ulkopoliittisen linjan jatkumisesta, vaan ne todelliset voimat, joihin hallitus nojautui.  Venäläisten kannalta Suomi olikin yöpakkasten jälkeen kiinteämmässä yhteydessä neuvostovaltioon, kun suomalaiset itse ottivat huolehtiakseen toistensa ulkopoliittisen luotettavuuden.

Paasikivi-Seuran järjestäytymiskokoukseen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talolle koottiin marraskuussa 1958 huomattavasti Victorian piiriä laajempi ja arvovaltaisempi joukko perustajajäseniä, joiden tuli todistaa Paasikiven linjan laajasta kannatuksesta. Joukossa oli sellaisiakin, joiden järjestäjien mielestä olisi pitänyt ulkopoliittisista syistä ymmärtää olla tulematta.  Jatkossa seura sitten huolehti, että jäseniksi otettiin vain hakijoita, joita kaksi seuran jäsentä piti ulkopoliittisesti luotettavina.  Näin se omalta osaltaan asettui hyvien idänsuhteiden takuumieheksi.