Contacts

Paasikivi-Seura ry.
Paasikivi-Samfundet rf.
Paasikivi Society

Kruunuvuorenkatu 4 (2 krs.)
FI-00160 Helsinki
FINLAND

tel. +358 50 599 3252
Office hours 10:00-13:00

etunimi.sukunimi(@)
paasikivi-seura.fi

Paasikiven linja ja ulkopoliittinen ajattelu

 

Paasikiven linja ja ulkopoliittinen ajattelu

Paasikiven linja edustaa erästä poikkeusolojen sävyttämää vaihetta Suomen ulkopolitiikassa. Näin ajatellen paino on käsitteen ensimmäisessä osassa, J. K. Paasikiven henkilössä. Se voidaan ymmärtää myös poliittiseksi traditioksi, joka luo pohjaa ulkopoliittiselle ajattelulle. Silloin korostetaan sanaa linja, joka tarkoittaa ajattelun ja käytännön ratkaisujen muodostamaa historiallista kokonaisuutta.

Paasikivi-Seuran toiminnassa nämä molemmat puolet ovat olleet esillä. Etenkin toiminnan alkuvaiheessa tuotiin esille Paasikiven henkilö. Samalla kuitenkin haluttiin edistää Paasikiveen nojaavaa ulkopoliittista ajattelua ja koota laaja ulkopoliittinen konsensus sen periaatteiden tueksi.

Suomalainen viittaa molemmissa tapauksissa käsitteenä johonkin muusta erottuvaan ja alkuperäiseen. Tätä voidaan kutsua Paasikiven linjaan sisältyväksi autenttisuuden ongelmaksi. Toisaalta Paasikiven linja on myös tapa kuulua johonkin, paikan etsimistä kansainvälisissä suhteissa.

Käsitteenä Paasikiven linja vakiintui toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina ja se tarkoitti tuolloin Paasikiven johdolla harjoitettua ulkopolitiikkaa. Kysymys Paasikiven linjasta jakoi kuitenkin mielipiteitä pitkään. Keskeiseksi jakajaksi muodostui 1950-luvun lopulla kysymys hajoitetun politiikan jatkuvuudesta. Monien mielestä Paasikiven politiikka oli poikkeusolojen sanelemaa ja siten luonteeltaan ohimenevää. Paasikivi-Seura syntyi tuolloin pääosin sen ajatuksen varaan, että Paasikiven linja edustaa jotakin pysyvämpää ja eri aikoihin soveltuvaa suhtautumistapaa.

Paasikiven ulkopolitiikan perimmäisenä tavoitteena oli poistaa vuoden 1944 välirauhan tuoma poikkeustila ja palauttaa Suomelle täydet suvereenit oikeudet. Tämä edellytti, että Suomi solmii rauhansopimuksen liittoutuneiden kanssa sekä täyttää solmitun sopimuksen ehdot. Käytännössä tämä politiikka ulottui paljon odotettua pitemmälle, sillä vuoden 1947 Pariisin rauhansopimukseen sisältyi sellaisia Suomen turvallisuuspolitiikkaa ja sisäistä ilmaisuvapautta sääteleviä määräyksiä, joista Suomi irtautui vasta Neuvostoliiton hajoamisen ja kylmän sodan päättymisen jälkeen. Tässä mielessä presidentti Urho Kekkonen jatkoi edeltäjänsä politiikkaa noudattaessaan näitä määräyksiä ja yrittäessään johdonmukaisesti saada niitä liittoutuneita edustavien Neuvostoliiton ja Iso-Britannian suostumuksella tulkituiksi, muutetuiksi tai kokonaan kumotuiksi.

Rauhansopimus kytki sisäpolitiikan kiinteästi kylmän sodan ajan ulkopolitiikkaan, sillä se takasi sotia edeltäneenä aikana maanalaisena toimineen kommunistisen puolueen toimintavapauden sekä kielsi liittoutuneisiin kohdistuvan propagandan ja niille vihamielisen järjestötoiminnan. Rauhansopimukseen nojaava ulkopolitiikka edellytti siten, että Suomi pysyttelisi syrjässä kylmän sodan sävyttämistä suurvaltain erimielisyyksiä ja sille ominaisesta ideologisesta vastakkainasettelusta.

Pariisin rauhansopimuksen näkökulmasta tarkastellen Paasikiven linja erottuu useimpien muiden vastaavassa asemassa olleiden maiden ulkopolitiikasta ja yleisemminkin kansainvälisessä politiikassa siinä johdonmukaisuudessa, jolla lähes viiden vuosikymmenen ajan valtakunnan kansainvälinen asema ja uskottavuus rakennettiin voittajien saneleman sopimuksen kunnioittamiseen ja noudattamiseen. Kyse ei ollut tietenkään alistumisesta vaan välttämättömyyden kääntämisestä hyveeksi. Tämä eettiskäytännöllinen periaate yhdisti Paasikiven ja hänen seuraajiensa harjoittaman käytännön ulkopolitiikan suomalaisen kansallisuusaatteen ja -liikkeen juuriin 1800-luvun puolivälissä, J. V. Snellmanin hegeliläiseen yhteiskuntafilosofiaan ja valtio-oppiin.

Suomen kansainvälisen aseman perusta ratkaistiin toisen maailmansodan loppuvaiheessa liittoutuneiden neuvotteluissa, joiden nojalla liittoutuneiden intressejä edusti Suomessa Neuvostoliitto. Suomen kylmän sodan aikainen erityisasema syntyi pääosin siitä, että siitä tuli ainoa Jaltan julistuksen tarkoittamista maista, johon Jaltan periaatteita sovellettiin käytännössä ja joka myös itse pyrki pysyttelemään niiden luomassa vähäisessä tilassa kylmän sodan aikana. Paasikiven ulkopoliittisen linjan lähtökohtana oli käsitys, että Suomen oli luotava hyvät ja toimivat naapuruussuhteet Neuvostoliittoon. Se olisi mahdollista vain rakentamalla pitkäjännitteisesti keskinäiseen luottamukseen perustuvaa valtiollista suhdetta. Paasikiven perusajatuksena oli, että tällainen luottamus voitaisiin saavuttaa tunnustamalla Neuvostoliiton legitiimit turvallisuusintressit Suomen suunnalla. Tämähän ei sinänsä mennyt sen pitemmälle kuin minkä läntiset suurvallat olivat Jaltan julistuksessaan tunnustaneet, jos kohta ne näistä asetelmista sitten kylmän sodan tiivistyessä pian luopuivat.

Paasikivi oletti, että Neuvostoliitolla oli Suomen suunnalla vain rajoitettuja puolustuksellisia intressejä. Tältä kannalta hän pyrki myös tulkitsemaan historiaa murtaakseen sen luomia poliittisia ja psykologisia esteitä Suomessa. Neuvostoliiton legitiimien turvallisuusintressien turvaaminen selitti myös sen, että Paasikivi taipui Neuvostoliiton 1948 esittämään poliittiseen sopimukseen Suomen ja Neuvostoliiton välisestä ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta. Paasikiven mielestä siinä ei sanottu mitään sellaista, mikä ei käytännössä tapahtuisi joka tapauksessa, jos Neuvostoliitto joutuisi sotilaallisesti uhatuksi Suomen taholla.

Paasikiven luonteenpiirteisiin kuului syvä pessimismi silloin kun kysymys oli siitä, miten suurvallat käyttävät poliittista ja sotilaallista voimaansa kansainvälisessä politiikassa. Tämä koski myös sitä, missä määrin niiden omien intressiensä vuoksi pienille antamiin lupauksiin ja takuisiin voitiin luottaa. Siksi YYA-sopimuksen perustavaa tosiasiaa ei kannattanut kiistää. Myönteisenä puolena Paasikivi kirjasi sen seikan, että Neuvostoliitto puolestaan hyväksyi sopimukseen sellaisia rajauksia, joiden nojalla Suomella olisi oikeus sopia sopimuksen soveltamisen käytännön yksityiskohdista kussakin tapauksessa erikseen.

Paasikiven persoonallinen optimismi tuli esille uskossa, että poikkeustilanteista voitiin selvitä neuvotellen kunhan suhteiden perusta olisi kunnossa. Tähän perustui hänen suhtautumisensa YYA-sopimukseen. Siinä oli kysymys poliittisista suhteista ja päätöksistä, ei oikeudellisista näkökohdista. Paasikiven ajattelun valossa olisi kovin kyseenalaista politiikkaa, jos Suomi ei suostuisi neuvottelemaan naapurinsa kanssa, jos se katsoisi olevan sotilaallisesti uhattuna Suomen taholta. Paasikivi piti selvänä, että Suomen oma turvallisuuspolitiikka ei kävisi Neuvostoliitto vastaan. Hänen mielestään tämä ei kuitenkaan riittänyt, sillä historian valossa yhtä tärkeätä oli, että mikään kolmas osapuoli ei käyttäisi Suomen aluetta hyväkseen Neuvostoliittoa vastaan.

Paasikiven seuraaja Urho Kekkonen lavensi edeltäjänsä viitoittamaa hyvän naapuruuden politiikkaa. Hän lähti siitä olettamuksesta, että neuvostojohto voitaisiin saada vakuuttuneeksi turvallisuustakuiden lisäksi Suomen erityisaseman Neuvostoliitolle tarjoamista muista eduista. Ideologisesti Suomi tarjosi näyteikkunan Neuvostoliiton Stalinin kauden jälkeen propagoimasta yhteiskuntajärestelmiltään erilaisten valtioiden rauhaomaisesta rinnakkain olosta. Tästä Kekkonen eteni ajatukseen, että Suomi voisi toimia poliittisena ja taloudellisena sillanrakentajana idän ja lännen välillä pitämällä yllä hyviä suhteita molempiin suuntiin. Näin Kekkonen tarttui Paasikiven luonteen optimistiseen puoleen ja kehitti Paasikiven linjaa neuvottelujen ja etujen yhteen sovittamisen tietä. Edeltäjästään Kekkonen poikkesi siinä, että hän rakensi suorat poliittiset suhteet korkeimpaan neuvostojohtoon kun taas Paasikivi pitäytyi mieluummin perinteisiin valtiollisen kanssakäymisen muotoihin.