Contacts

Paasikivi-Seura ry.
Paasikivi-Samfundet rf.
Paasikivi Society

Kruunuvuorenkatu 4 (2 krs.)
FI-00160 Helsinki
FINLAND

tel. +358 50 599 3252
Office hours 10:00-13:00

etunimi.sukunimi(@)
paasikivi-seura.fi

SDP:n puheenjohtaja, kansanedustaja Jutta Urpilaisen puhe Paasikivi-Seurassa 14.4.2009

Paasikivi-seura 14.4.2009

SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen

Puheenjohtaja, arvoisat Paasikivi-seuran jäsenet, on kunnia saada puhua tämän perinteikkään seuran tilaisuudessa.

Talouden globalisaatio on ollut Suomelle hyvästä, mutta tällä hetkellä se näyttää nurjia puoliaan. Nyt onkin oiva hetki pysähtyä hetkeksi keskustelemaan siitä, miltä kansainvälisen politiikan tulevaisuus näyttää.

JOHDANTO

Kansainväliset laatulehdet pohtivat kapitalismin kehitystä, poliittiset päättäjät yrittävät koordinoida elvytystä ja kansalaiset pelkäävät oman työnsä puolesta. Luottamus on rikkoutunut, eikä ihmisillä ole selvää tulevaisuushorisonttia, jonka varaan rakentaa elämäänsä.

Käynnissä olevassa talouden rakennemuutoksessa on kyse maailmanmuutoksesta. Politiikan ja markkinoiden suhde, kehittyvän ja kehittyneen maailman tasapaino, protektionismin uhka ja kapitalismin muutos muovaavat koko maailmaa. On mahdollista, ettemme ole vielä nähneet paljoakaan tulevasta. Maailmankuulu ekonomisti Nouriel Roubini visioi vuoden ensimmäisessä Foreign Policy -lehdessä, että olemme vasta kriisin alkuvaiheessa. Roubini toisti huomion siitä, ettei tässä lamassa ole kysymys muutaman kehittyneen tai nousevan maan vaikeasta tilanteesta, vaan globaalista taantumasta.

Roubini avartaa myös perspektiiviä kriisin vaikutuksista. Kiinasta hän toteaa, että myönteisen kehityksen jatkuminen edellyttää yli kymmenen prosentin talouskasvua ja että kasvu on jäämässä selvästi sen alle. Kiinassa se tarkoittaa hetkessä kymmeniä miljoonia työttömiä. Poliittiset seuraukset saattavat olla arvaamattomia. Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n pääjohtaja Dominique Strauss-Kahn on ennakoinut kriisistä suurta taantumaa, "jonka aikana poliittisten välikohtausten vaara kasvaa." Strauss-Kahn saattaa olla pelottavan oikeassa.

Osallistuin huhtikuun alussa Global Progressive Forumiin Brysselissä, jonne kokoontui sosialidemokraatteja Euroopasta, demokraatteja Yhdysvalloista ja keskustavasemmistolaisia ympäri maailmaa. Tarkoituksena oli muotoilla yhteistä edistyksellistä visiota vaihtoehdoksi konservatiiviselle ja uusliberalistiselle visiolle, joka on osoittanut puutteensa. Tarvitsemme demokraattista ohjausta, joka vastaa markkinoiden taloudellisesta, sosiaalisesta ja ekologisesta kestävyydestä.

Keskustelimme siitä, kuinka demokratia voi kansainvälisesti turvata avoimen globalisaation ja vapaan kaupan hyväksyttävyyden. Presidentti Bill Clintonin johdolla pohdimme, kuinka ehkäisemme epävarmuuden kehittymistä epävakaudeksi? Kuinka vastaamme samanaikaisesti teollisuusmaiden ja kehitysmaiden haasteisiin sekä talouskriisiin ja ilmastokriisiin? Tai kuinka vahvistamme rahoitusmarkkinoiden globaalia sääntelyä?

Toiseksi keskustelimme siitä, mitä edistyksellinen politiikka on valtion tasolla. Myös Suomessa käydään keskustelua modernista sosialidemokratiasta, jolla voimme luoda kestävää talouskasvua ja työllisyyttä. Tuoreessa Hämeenlinnan kokouksessaan SDP:n kenttäväki keskusteli näistä suomalaisen työn menestyseväistä. Itse kiteytin ne kolmeen sanaan: luovuus, luottamus ja luonto. Dynaamiset työmarkkinat edellyttävät sosiaalista turvallisuutta - luottamusta. Suomalaisten tuotteiden ja palveluiden kilpailukyky edellyttää osaamista ja innovaatioita - luovuutta. Ilmasto- ja energiakriisi on haaste, joka samalla avaa teollisuudellemme uusia mahdollisuuksia vihreään talouskasvuun - luonto.

Huolehtiminen Suomen talouden ja suomalaisen työn kilpailukyvystä on sitä kansallisen edun politiikkaa, jota me globalisaation oloissa tarvitsemme.

Erilaisista arvoista syntyy erilaisia ratkaisuja. Itse haluan edistää sellaista suomalaista unelmaa, jossa taloudellisesti kestävä kehitys ei ole ristiriidassa sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden kanssa. Tätä pohjoismaista mallia sosialidemokraatit haluavat edistää myös Euroopan unionissa, jolle kansalaiset näyttävät suuntaa kesäkuun vaaleissa.

Arvoisat kuulijat,

Tänään haluan kuitenkin keskustella kansainvälisen politiikan haasteista ja Suomen ulkopolitiikan valinnoista. Kannatan Suomen linjaksi tavoitteiltaan arvopohjaista ja keinoiltaan realistista ulkopolitiikkaa. Mikä sitten on realismia tämän päivän maailmassa? Lähtökohtana on edelleen valtiollisuus, mutta vahvistuvia trendejä ovat alueellisuus ja globaalisuus. Suomen kaltaiselle pienelle valtiolle realismia onkin mielestäni eurooppalainen globalismi.

Perustelen tätä linjausta toimintaympäristömme muutoksella. Paasikiveä mukaillen ulkopolitiikkaamme on syytä kehittää muuttuvien tosiasioiden mukaisesti. Miten toimintaympäristömme on sitten muuttunut:

1) Maailmaa ei enää määritä kahden ideologian välinen globaali kilpailu eikä Suomen tarvitse tasapainoilla näiden ideologisten suurvaltojen välimaastossa. Suomi valitsee itsenäisesti ja avoimesti oman arvopohjansa, jolle se on uskollinen ulkopolitiikassaan.

2) Tulevaisuuden maailmanjärjestys ei ole yksinapainen vaan suurten kehittyvien talouksien nousun vuoksi moninapainen. EU-jäsenenä Suomi pyrkii vahvistamaan EU:n globaalia asemaa ja kehittämään EU:lle hyviä suhteita muihin suurvaltoihin.

3) Keskinäisriippuvuuden maailmassa monet turvallisuus-, talous- ja ympäristöhaasteet ovat yhteisiä eikä Suomen kansallista etua voi erottaa erityistapaukseksi. Suomi tukee monenkeskisen yhteistyön lisäämistä ja EU:n johtajuutta globalisaation demokraattisen hallinnan vahvistamisessa.

TOIMINTAYMPÄRISTÖN KUVAUS

1. Arvot

Minusta kansainvälinen politiikka ei siis eroa muusta politiikasta siinä, että se rakentuu arvojen varaan.

Toisen maailmansodan jälkeinen liberaalidemokratian ja kommunismin taistelu päättyi Neuvostoliiton romahtaessa edellä mainitun voittoon. Historioitsija Francis Fukuyama näki tuolloin historian loppuvan, koska suurten ideoiden ja talousjärjestelmien taistelu olisi ollut ohitse. Liberaalidemokratialla ei ollut enää vastapainoa. Läntiset arvot voittivat.

Suomessa tarvitaan avointa keskustelua ulkopolitiikkamme arvopohjasta. Mitkä ovat niitä arvoja, joiden edistäminen maailmassa vahvistaa Suomen turvallisuutta? Itse näkisin, että näitä arvoja ovat demokratian ja ihmisoikeuksien edistäminen, globaali oikeudenmukaisuus, kestävä kehitys ja kansainvälisen oikeuden kunnioittaminen. Näiden periaatteiden edistäminen vahvistaa rauhaa ja turvallisuutta niin lähialueilla kuin maailmassa.

Arvopohjaisen ulkopolitiikkamme ensisijainen foorumi on EU. Minusta nimittäin turvallinen Eurooppa luo edellytykset Suomen turvallisuudelle, ja oikeudenmukainen maailma tukee Euroopan turvallisuutta. Yksi perustava kysymys Suomen turvallisuudelle on siis, millaisia arvoja haluamme EU:n edistävän maailmassa.

Arvojen edistäminenkään ei ole vailla jännitteitä. Amerikkalainen tutkija Samuel P. Huntington kirjoitti 1990-luvulla kuuluisan artikkelin ja sittemmin kirjan sivilisaatioiden törmäyksestä. Huntingtonin arvion mukaan aiemman ideologisen ristiriidan sijaan jännitteet syntyisivät kylmän sodan jälkeen sivilisaatioiden keskinäisestä kitkasta. Moni katsoi syyskuun 11. päivän vuonna 2001 merkinneen Huntingtonin teorian tulemista todeksi.

Itse haluan kyseenalaistaa sen perustavan ajatuksen, että kansainvälisessä politiikassa, jonka ydin on kanssakäymisessä, kulttuurit automaattisesti ajautuisivat keskenään konfliktiin. Tämän päivän monikulttuurinen Eurooppa on hyvä esimerkki. Saksan monimiljoonainen turkkilaisväestö elää hyvin ja menestyy.

Arvoihin pohjautuva ulkopolitiikka on yhteistyöhakuisempi lähtökohta lähestyä kumppaneita, vaikka arvopohjan edistämisellä olisikin yhteys myös kansallisen edun tavoitteluun.

2. Moninapaisuus

Hyvät ystävät, maailma, jossa Suomi ulkopolitiikkaa harjoittaa, on muuttunut myös voimasuhteiltaan. Väestönkasvun epätasainen jakautuminen tulee kärjistämään näitä voimasuhteiden muutoksia, kun maapallon väkiluku nousee nykyisestä 7 miljardista lähes 10 miljardiin ennen kasvun tasaantumista. Tulevaisuuden maailmanjärjestys on väistämättä moninapainen. Yksinapaisuuden haastaminen on näkynyt. Kylmän sodan jälkeinen suojasää on päättynyt ja asevarusteluun käytetyt verovarat ovat olleet viime vuosina jyrkässä nousussa. Otteet ovat koventuneet.

Tänä päivänä Yhdysvalloilla on edelleen sotilaallinen hegemonia, mutta mitaten bruttokansantuotteella, väestönkasvulla ja teknologiankehityksellä ns. vanhat vallat eli Yhdysvallat, Japani ja erityisesti Eurooppa menettävät valta-asemiaan. Kun otetaan öljy ja kaasu huomioon, tulevaisuuden valtiaat ovat Iran ja Venäjä - suurasiakkainaan Kiina ja Intia. On kuitenkin huomattava, että Kiinan BKT suhteessa väestöön on tällä hetkellä jotakuinkin Albanian tasoa. Kiina on siis edelleen vasta kehittyvä maa, joka valtavan kokonsa avulla vahvistaa asemaansa.

Financial Times julkaisi noin viikko sitten mielenkiintoisen tulevaisuustaulukon. Siinä valtioiden valta-asemaa oli mitattu neljän eri muuttujan avulla. Vertailemalla BKT:ta, puolustusmenoja, väestöä ja teknologista kehitystä oli maailman mahdit asetettu vieri vieren. Havaittavissa oli selkeä trendi vertailuvuosien 2005 ja 2025 välisessä kehityksessä. Suhteellisesti eniten valtaa menettää EU ja eniten sitä kasvattaa Kiina, joka nousee Yhdysvaltojen jälkeen toiseksi. Voittajiin kuuluvat myös Intia, Venäjä ja Brasilia, kun taas häviäjiin luetaan Japani ja myös Yhdysvallat, joka tosin säilyttäisi vielä selvän ykkösasemansa. Maailma on kuitenkin väistämättä suuressa muutoksessa.

Voimasuhteiden muutosta nopeutti presidentti Bushin monin tavoin epäonnistunut politiikka. Hän ajoi rikkaiden veronalennuksilla, löysällä rahapolitiikalla ja Irakin sotaretkellä Yhdysvaltojen talouden kuralle. Säästämisen sijaan Yhdysvallat eli velaksi. Velkaa otettiin Kiinalta. Kun tämän lisäksi huomioi Kiinan voimakkaan ekspansiivisen politiikan esimerkiksi Afrikassa, niin voidaan perustellusti puhua isosta muutoksesta.

Suomen kannalta on tärkeää, että Euroopan unionilla on globaalin vaikuttajan asema voimasuhteiden muuttuessa. Suomen etu on ulkosuhteissaan vahva Euroopan unioni.

3. Keskinäisriippuvuus

Keskinäisriippuvuuden maailmassa yksikään valtio ei voi tavoitella kansallista etuaan täysin irrallaan muista. Perinteisemmän turvallisuuspolitiikan puolella tämä pätee erityisesti terrorismin vastaiseen taisteluun ja joukkotuhoaseiden leviämisen estämiseen.

Keskinäisen riippuvuuden olemme nähneet hiljattain myös säätelemättömien finanssimarkkinoiden horjuttaessa maailmantaloutta ja tapahtumaketjun saattaessa maailman päättäjät yhteiseen pöytään etsimään yhteisiä ratkaisuja. G20-kokouksen kaltainen yhteistyö lisää uskoa monenkeskisyyden vahvistumiseen.

Euroopan ei kuitenkaan kannata sortua liialliseen optimismiin monenkeskisen yhteistyön osalta, vaikka Euroopan turvallisuusstrategia perustuukin YK-järjestelmän ja monenkeskisen yhteistyön tukemiseen. Eurooppalainen postmoderni asenne kansainväliseen oikeuteen ja rauhanomaiseen yhteistyöhön ei nimittäin ole ainoa, kuten EU:n ulkosuhteista vastaava pääjohtaja Robert Cooper on todennut. Teoksessaan The Breaking of Nations (2003) hän määrittelee esimerkiksi Kiinan, Brasilian ja Intian moderneiksi, koska ne pitävät kiinni suvereniteetistaan ja tulkitsevat maailman resursseista kilpailevien toimijoiden taistelukentäksi. Esimoderneiksi hän nimittää ns. sortuneita valtioita, joissa valtiokoneisto on murtunut ja sisällissodat riehuvat.

Yhdysvallat on ollut luokituksen ongelma. Välillä on näyttänyt, että EU ja Yhdysvallat ovat "Venus" ja "Mars" kuten Robert Kagan on asian ilmaissut. Monenkeskisyyspessimismiin olikin aihetta, kun Bushin Yhdysvallat irtautui moderniin unilateralismiin. Nyt Obaman Yhdysvallat näyttäisi olevan palaamassa Euroopan tielle. Olikin erittäin positiivinen ensimmäinen askel Yhdysvaltojen ja Venäjän uuden yhteistyön polulla sopia uusista Start-neuvotteluista ydinaseiden vähentämiseksi edelleen. Tämä on juuri sen kaltaista keskinäisen luottamuksen vahvistamista, mitä kansainvälinen yhteisö tarvitsee. Obaman uusi ulkopolitiikka on kestävää ulkopolitiikkaa. Hänen määrätietoinen tapansa hakea keskusteluyhteyttä, irtisanoutua kansainvälisen oikeuden vastaisista toimista ja halu johtaa maailmaa esimerkillä, eikä voimalla, on ihailtavaa. Emme saa tietenkään harhautua ajattelemaan, että Yhdysvaltojen ulkopoliittinen linja olisi täysin muuttunut.

"Smart power" -ulkopolitiikka on kuitenkin askel siihen suuntaan, että monenkeskinen ongelmien ratkaisu voi olla palaamassa. Muissakin kysymyksissä kansainvälinen yhteisö odottaa Yhdysvaltojen liikahtamista - kuten ilmasto- ja energiapolitiikan megahaasteessa.

EU:n ja myös Obaman johtaman USA:n suurin haaste ilmastoneuvotteluissa on nyt näyttää tietä omalla esimerkillään sekä löytää keinot ja vaikuttaa BRIC-maiden päästömääriin ja vahvistaa köyhien maiden kykyä sopeutua ilmastonmuutokseen. On suuri haaste ratkaista oikeudenmukaisella tavalla pulma: miten auttaa kehittyviä maita vaurastumaan, mutta torjua heiltä teollisuusmaiden kivihiilivetoinen ja saastuttava tie?

Ilmastoneuvottelut ovat osoitus siitä, että valtiot käyttävät YK:ta kansainvälisen toimintansa foorumina. Joulukuussa maailman kokoontuessa Kööpenhaminaan tehdään mahdollisesti tämän vuoden pisimmälle vaikuttavia päätöksiä. Positiivista oli huomata Obaman ensimmäisessä budjetissa voimakas panostus uusiutuvaan energiaan. Ehkä idut uudelle alulle ilmastopolitiikassa on jo viljelty, mutta niiden itäminen talouslaman oloissa vaivalloista.

TULEVAISUUS

Hyvät ystävät, maailma on siis muuttunut. Arvojen ja suurvaltojen kilpajuoksun rinnalla paine monenkeskiseen yhteistyöhön on kasvamassa monien globaalien kriisien keskellä. Miten voisimme sitten arvioida kansainvälisen politiikan kehittyvän seuraavan viiden vuoden aikana? Mahdollisia skenaarioita ja kehityspolkuja on useita. Takanamme, mutta yhä hyvässä muistissa on aika, jolloin Reagan ja Thatcher aloittivat uusliberalismillaan sääntelyn vähentämisen pankkivalvonnasta. Bush jatkoi samaa linjaa.

Tänään kärsimätön kapitalismi saattaa olla polvillaan, mutta moni muu trendi elää: Yhdysvallat haluaa rakentaa ohjuskilven Eurooppaan, Kiinan asema jatkaa vahvistumistaan, öljyn hinnan muutokset vaikuttavat Venäjään ja ilmastonmuutos etenee. Useat tutkijat ovat sitä mieltä, että Yhdysvallat puolestaan pystyy vastaamaan historialliseen haasteeseensa uuden maailmanjärjestyksen rakentamisessa. Kansainvälisten instituutioiden yhä heijastellessa toisen maailmansodan jälkeistä maailmaa, muutokset ovat väistämättömiä.

Reaalitaloudessa puolestaan pahinta ei ole vielä nähty. Maailman parhaiden asiantuntijoiden arvioiden mukaan laman pohja ei vielä ole ehkä lähelläkään ja toipuminen vie pitkään sekä on hidasta. Minne siis olemme menossa?

Hahmottelen seuraavassa skenaarioita lähivuosien kansainvälisen politiikan mahdollisista kehityskuluista:

1) Uuden yhteistyön ja laman skenaario

Ajaisiko maailmanlaajuisen talouslaman torjunta, jonka pohjaa ei liene vielä saavutettu, suurvallat uuteen yhteistyön aikakauteen? Taittuuko asevarustelumäärärahojen kasvu suurvalloissa, josta nyt on merkkejä? Onnistuuko Yhdysvaltain uusi rakentava asenne lisäämään luottamusta niin, että se alkaisi tuottaa tuloksia mm Lähi-idässä ja Iranin suhteen? Hellittääkö kilpailu luonnonvarojen käytöstä mm. Afrikassa nyt, kun niiden kysyntä heikkenee? Talouslama pidentyy toimenpiteistä ja yhteistyöstä huolimatta.

2) Protektionismin ja syvän laman skenaario

Vai onko todennäköisempää, että talouslama vielä syventyessään johtaa protektionismiin? Maailmankauppa supistuu voimakkaasti ja "osta kotimaista" -kampanjoita on pantu toimeen monessa maassa. On mahdollista että tämä johtaa kauppasotiin, sanasotiin autoteollisuuden tukiaisista, kuten on jo tapahtunut EU:n sisälläkin, vaikka kaikki kyllä ymmärtävät, että yhteiset sisämarkkinat ovat sen arvokkain kruununjalokivi, sokkeli, jonka rapauttaminen on kaikkien etujen vastaista. Obama tuskin lähtee toteuttamaan vaalikampanjassaan lupaamaansa protektionismia eräille aloille, mutta ei sekään ole vielä poissuljettua mikäli talouskriisi entisestään syvenee ja pitkittyy. Talouskriisin pidentyminen saattaa aiheuttaa myös useissa maissa sisäisiä levottomuuksia, jotka sitten vaaleissa voivat purkautua kansallismielisten ääripuolueiden kannatukseksi.

3)Talous-, turvallisuus- ja ilmasto-optimismin skenaario

Mikäli talouslama hellittäisi 2 - 3 vuoden kuluessa ja uusi nousu alkaisi vaikkakin lievänä niin kansainvälisen politiikan näyttämön voidaan arvioida palautuvan vähitellen entiselleen. On mahdollista, että Obaman hallinto saa Irakin sotaretken vähitellen päättymään, Afganistanin tappiollisen sotaretken hallintaan ja Lähi-idän rauhanprosessiin raiteille. Vain tässä optimistisessa skenaariossa ilmastonmuutoksen hidastamiseen liittyvät toimet nousevat kv-politiikan areenan keskiöön.

Skenaariotarkasteluissa lähden tietysti siitä, etten arvele minkään niistä toteutuvan sellaisenaan. Tarkastelun ansiona on kuitenkin se, että oletukset kärjistetään ja asetetaan kysymyksiä. Mikäli onnistumme löytämään oikeat kysymykset, niin olemme oikeiden vastausten jäljillä.

SUOMEN LINJA

Hyvät ystävät, siirryn globaalista perspektiivistä kansalliseen keskusteluun.

Ulkopolitiikan suuri linja on siis se, että Suomi sitoutuu edistämään eurooppalaisia arvoja. Tämä linja on vahvistunut Martti Ahtisaaren ja Tarja Halosen presidenttikausille erityisesti EU-jäsenyyden myötä. Tähän linjaan on sitouduttava rohkeasti, koska uskomme sen edistävän turvallisuutta. Tämän rinnalla ulkopolitiikalla edistetään myös Suomen etuja. Suomalaisten työpaikkojen puolustaminen edellyttää hallitukselta ennakkoluulotonta yhteistyötä suomalaisyritysten kanssa. Työ kaupanesteiden purkamiseksi on tärkeää isänmaan palvelua. 

Etujen ajamiseen kuuluu myös hyvät suhteet suurvaltoihin. Paljon keskusteltu kysymys on, miten tulisi toimia silloin, kun etujen ajaminen ja arvojemme edistäminen ei näytä onnistuvan samaan aikaan. Missä määrin Suomen kaltainen pieni valtio voi toimia "pragmaattisesti" suurvaltasuhteissaan, jos kansallinen etu tuntuu sitä vaativan.

Otetaan ensin Yhdysvallat, jossa lähtökohdat yhdistävät mutta käytännöt joskus erottavat. USA on arvolähtöisen ulkopolitiikan kannalta Suomelle ja Euroopalle luonteva kumppani, koska jaamme USA:n ulkopolitiikan julkilausutun arvolähtökohdan - eli demokratian ja ihmisoikeuksien edistämisen. Käytäntö on kuitenkin joskus toinen. Republikaanipresidentti Bushin kaudelta on monia jo edelläkin mainitsemiani esimerkkejä, joissa EU ja Suomi olivat eri linjoilla. Yhdysvaltain jäämistä Kioton ilmastosopimuksen ja Kansainvälisen rikostuomioistuimen ulkopuolelle on arvosteltu. Irakin sotaa on pidetty kansainvälisen oikeuden vastaisena, ja Guantanamon vankileiriä on vaadittu lakkautettavaksi ihmisoikeussyistä. Monissa näissä ongelmakohdissa odotamme muutoksia demokraattipresidentti Obaman hallinnon aikana. Kaikki näkemykset eivät kuitenkaan muutu yhdessä yössä, joten EU tulee pitää rohkea arvolähtöisyys tavoitteena jatkossakin.

Venäjä on toisenlainen haaste. Venäjä on kyllä liittynyt Kioton sopimukseen ja Kansainväliseen rikostuomioistuimeen, mutta sen käsitys demokratiasta on julkilausutusti erilainen. Venäjän johto on todennut edustavansa "suvereenia demokratiaa", eikä venäläisten ihmisoikeudet aina toteudu eurooppalaisten näkökulmasta riittävästi. Myös toimintaa Kaukasiassa on arvosteltu kansainvälisen oikeuden vastaisena. Tässä tilanteessa Suomelle on haaste toisaalta olla johdonmukainen arvopohjaisessa ulkopolitiikassa ja toisaalta ylläpitää hyviä suhteita naapurisuurvaltaan.

Miten Suomi sitten luovii arvopohjaisen ulkopolitiikan ja pragmatismin välillä? Kaikki ovat varmaan samaa mieltä siitä, että arvopohjaisen ulkopolitiikan nimissä ongelmakohdista tulisi avoimesti puhua - mutta ystävien kesken.


Esimerkiksi tästä arvopohjaisen ulkopolitiikan ja pragmaattisuuden yhdistämisestä kelpaa tasavallan presidentti Tarja Halonen. Hän nosti jo ministeriaikanaan 90-luvulla ihmisoikeudet keskeiseen asemaan Suomen ulkopolitiikassa. Hän on ollut aktiivinen myös ilmastonmuutoksen torjunnan ja oikeudenmukaisen globalisaation kysymyksissä. YK-foorumien lisäksi hänen arvopohjainen ulkopoliittinen linjansa on näkynyt suurvaltasuhteissa. Hän on arvostellut kansainvälisen oikeuden vastaisia toimia ja ottanut esille ihmisoikeusongelmia niin Venäjän kuin Yhdysvaltain toiminnassa. Toisaalta hän on tukenut Yhdysvaltain demokratian edistämisaloitteita ja käynyt Venäjän kanssa dialogia, joka on johtanut toimenpiteisiin esimerkiksi suomensukuisten kansojen oikeuksien osalta. Halosen tyyli on ollut pragmaattinen - ystävien kesken ongelmilla ei elämöidä, vaikka niitä nostetaankin rohkeasti esiin.

Arvopohjaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tärkein välineemme on Euroopan unioni. Unioni on turvallisuusyhteisö, jonka jäsenenä olemme sitoutuneet yhteisvastuuseen myös ulkoisen hyökkäyksen tilanteessa. Ulko- ja turvallisuuspoliittisesti olemme siis jo liittoutuneita, vaikka olemmekin yhtä mieltä siitä, että Suomi pitää kiinni uskottavasta itsenäisestä puolustuskyvystä.

Miten EU on sitten arvotavoitteissaan onnistunut? Ihmisoikeusasioissa unionin ansiot ovat selviä. Paras esimerkki on Kansainvälinen rikostuomioistuin, jota ei olisi saatu perustettua ilman EU:n johtajuutta. Myös ilmastonmuutoksen vastaisessa työssä EU:n rooli on ollut kiistaton. EU:n johtava rooli oli edellytys Kioton sopimuksen synnylle. Kehitysyhteistyössäkin EU on asettanut aikataulun, jossa YK:n asettama suositus on tarkoitus saavuttaa jäsenmaissa.

Suomen onkin osaltaan pidettävä näistä sitoumuksista kiinni, kuten presidentit Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen yhdessä äskettäin vetosivat. Esitänkin, että puolueet sopisivat yhdessä sitovalla tavalla kehitysyhteistyöpanostuksen kasvattamisesta kansainvälisten sitoumustemme mukaisesti - ensin 0,51 prosenttiin tämän vaalikauden aikana ja seuraavaksi 0,7 prosenttiin vuoteen 2015 mennessä. Tämän sopimuksen mukaiset määrärahat tulisi ottaa sellaisenaan kulloiseenkin valtion budjettiehdotukseen ja kehysbudjetteihin. Näin loppuisi ainainen epävarmuus siitä, pysymmekö antamissamme sitoumuksissa. Sosialidemokraatit ovat tällaiseen sopimukseen valmiita ja sitoutuvat sen mukaisiin määrärahoihin.

Suomen on oltava myös aktiivinen ja aloitteellinen EU:ssa. EU-selonteon tahtotila "EU:n globaalista johtajuudesta" oli sinänsä oikeaan osunut, mutta moni jäi kaipaamaan konkretiaa. Hallitus voisi toimia aktiivisesti, jotta demokratian edistämistyössä EU:n profiili olisi kirkkaampi. Myös oikeudenmukaisen globalisaation edistämisessä odotan hallitukselta EU-aloitteita, joita Kokoomus peräänkuulutti kritisoidessaan Helsinki-prosessia. Globalisaation demokraattisen hallinnan kehittämisessä odotetaan EU:n johtajuutta - jo unionin oman luonteen vuoksi, kuten Yhdysvaltain demokraattien ex-puheenjohtaja Howard Dean asian muotoili. Vaikka finanssikriisi haastaa hallitusta uudenlaiseen otteeseen, hallitus ei ole osoittanut erityistä aktiivisuutta EU:ssa. Kaikki puhuvat finanssimarkkinoiden paremmasta ja tehokkaammasta säätelystä, mutta toimia vielä odotetaan. Suomen rooli globaalikriisissä on ollut toistaiseksi vain toimia varoittavana esimerkkinä edellisestä kalliisti hoidetusta pankkikriisistä.

Myös suurvaltasuhteita on hoidettava EU:n kautta - ja Suomen on oltava aktiivisesti ja aloitteellisesti tässä mukana. Suomella on EU:n jäsenmaana erityinen intressi Venäjä-suhteiden kehittämiseen sekä maantieteellisistä että taloudellisista syistä. Myös Yhdysvallat-suhteessa EU:n tulisi olla Suomen ensisijainen osallistumiskanava. Suomen asennetta transatlanttisten suhteiden kehittämiseen on leimannut tietty ulkopuolisuus, vaikka atlantismi on paljon enemmän kuin NATO. Perinteisen turvallisuuspoliittisen atlantismin ulkopuolella oleva politiikan ja talouden alue on kokonaisuus, josta Suomellakin tulisi olla selkeä näkemys. Suomelle olisi luontevaa olla aktiivinen EU-USA-suhteiden rakenteiden uudistamisessa ja atlanttisen talousalueen rakentamisessa. Tähän liittyen kannatan ajatusta siitä, että hallitus laatisi päivitetyn atlantismistrategian.

EU on mahdollisuus, mikäli se osataan ja halutaan hyödyntää. Ulkopolitiikan saralla tästä potentiaalista on vielä paljon käyttämättä. Eurooppalaista ja globaalia vaikuttamista ei voi asettaa vastakkain, vaan ne täydentävät toisiaan. Tältä osin olen eri mieltä puheenjohtaja Jyrki Kataisen kanssa, joka oli seuranne vieraana vuonna 2005. Jos Katainen valitsi eurooppalaisuuden ja hylkäsi globalismin, niin minä valitsen molemmat. Tavoitteiltaan arvopohjaista ja keinoiltaan realistista ulkopoliittista ajatteluani voidaankin kuvata "eurooppalaiseksi globalismiksi".

Sen sisälle lukeutuvat niin kansainväliset päätökset terrorismin ehkäisemiseksi ja joukkotuhoaseiden leviämisen estämiseksi, G20:n julistama uusi finanssisääntely, Kööpenhaminassa tehtävät ilmastolinjaukset, ihmisoikeuksien edistäminen, kehityspolitiikka kuin myös työoikeuksien kansainvälinen puolustaminen, reilu kauppapolitiikka sekä kansainvälinen kriisinhallinta- ja humanitaarinen työ. Tärkeiden tavoitteiden kannalta on oleellista, että työkalut toimivat.

LOPETUS

Hyvät ystävät,

Suomi on kaikilta osin länsimainen demokratia. Useilla alueilla olemme maailman huippua. Kilpailukykyvertailut, OECD:n Pisa-tutkimukset ja korruption vähäisyys ovat maailman huippuluokkaa.

Presidentti Martti Ahtisaari pyysi taannoin suomalaisia poliitikkoja vastaamaan kysymykseen "onko Suomi heidän mielestään läntinen demokratia joka jakaa länsimaiset arvot?" Monet eivät ymmärtäneet kysymystä. Hänen vastauksensa on tietenkin se, että mikäli vastaus on myönteinen, niin Suomen olisi loogisesti liityttävä muiden länsimaiden turvallisuus- ja kriisinhallintajärjestöön Natoon.

Tähän voidaan tietysti replikoida, että eiväthän Ruotsi, Itävalta tai Sveitsi kuulu Natoon. SDP ei näe Suomella tarvetta Nato-jäsenyyden hakemiselle. Rauhankumppanuus toimii erinomaisesti ja mahdollisuudet erilaiselle yhteistyölle ovat auki. Turvallisuusympäristömme muutoksia on tarkasteltava herkällä korvalla. Euroopan unioni on tänä päivänä Suomen turvallisuuspoliittisen aseman ankkuri numero 1.

Nato-keskustelua tulee jatkaa, mutta sitä tulisi mielestäni käydä uudelta pohjalta. On keskeistä pohtia sitä, millä toimilla ja panostuksella hyödyttäisimme parhaiten sekä kansallista että globaalia turvallisuutta - joko ilman Nato-jäsenyyttä tai mahdollisen Nato-jäsenyyden aikana. Jäsenyyspäätöksen kannalta merkittävintä on se, mitä tahtoen jäämme Naton ytimen ulkopuolelle tai mahdollisesti liitymme sen jäseneksi. Tämän vuoksi keskustelun sisällölläkin on väliä. Olisi ankeaa tehdä ratkaisuja talvisodan tai kylmänsodan asetelmia korostellen, niin kuin joissakin keskustelunavauksissa on ollut nähtävissä.

Tämän vaalikauden tärkein painopiste Suomelle on edistää arvopohjaista ja moninapaiseen maailmaan päivitettyä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa EU:ssa. Unionin ulkopolitiikan monipuolista välineistöä on käytettävä tarkoituksenmukaisesti. "Pehmeä valtakin" perustuu kykyyn olla kova. EU-välineistöä onkin kehitettävä: kriisinhallinnassa siviili- ja sotilasvoimavarojen vahvistamisessa Suomen on luontevaa olla aktiivinen. Kovuudessa ei ole kyse pelkästään sotilaallisesta voimasta vaan myös yhteisen päätöksenteon ja toimeenpanon voimasta, joka toivottavasti kohenee Lissabonin sopimuksen myötä.

Aktiivinen Suomi tuo omat painotuksensa eurooppalaisten arvojen varaan rakentuvaan ulkopolitiikkaan, jonka painoarvon kasvamiseen kehittyvän maailman kasvamisesta huolimatta uskon. Tämä tietysti edellyttää peräänkuuluttamaani aktiivisuutta ja näkemyksellisyyttä.

Kiitos!